Satunnaistettu kliininen koe «Trowell J, Joffe I, Campbell J ym. Childhood depre...»1 vertasi 8–14 (keskimäärin 11 käyntiä) (N = 37) 90 minuutin kestoista käyntiä sisältänyttä perheterapiaa ja 16–30 (keskimäärin 25 käyntiä) (N = 35) 50 minuutin kestoista käyntiä sisältänyttä psykodynaamista yksilöpsykoterapiaa yhdistettynä erillisiin vanhempien tapaamisiin 9–15-vuotiaiden (keski-ikä 12 vuotta) vakavaa masennusta tai dystymiaa sairastavien lasten ja varhaisnuorten hoidossa. Molemmat hoidot kestivät 9 kuukautta.
Hoidon päättyessä ryhmien välillä ei todettu eroa remission saavuttamisessa (ei täyttänyt depression diagnostisia kriteerejä, yksilöterapia 74,3 %, perheterapia 75,7 %). Hoidon päättyessä perheterapiaryhmässä masennusoireet laskivat (13,1 pistettä Childrens´ Depression Inventoryllä (CDI) arvioituna) tilastollisesti merkitsevästi enemmän kuin psykodynaamista yksilöterapiaa saaneilla (7,77 pistettä, mean difference 4,40; 95 % luottamusväli 0,39–8,41, p = 0,03) «National Institute for Health and Care Excellence....»2.
6 kuukauden seurannassa remission oli saavuttanut 81 % (n = 30) perheterapiaa saaneista ja 100 % (n = 35) psykodynaamista yksilöterapiaa saaneista RR 1,23 (95 % luottamusväli 1,04–1,45), p < 0,01 «National Institute for Health and Care Excellence....»2). Masennusoireiden laskussa ei 6 kuukauden seurannassa ollut merkitsevää eroa ryhmien välillä.
Osana laajempaa naturalistista psykoanalyyttisen psykoterapian seurantatutkimusta «Weitkamp K, Daniels JK, Hofmann H ym. Psychoanalyt...»3 satunnaistivat 177 psykoterapiaan ohjattua 4–21-vuotiasta potilasta psykoanalyyttiseen psykoterapiaan (n = 177) tai hoitoa odottavaan ryhmään (n = 54). Näistä potilaista 53 psykoterapiapotilasta ja 21 hoitoa odottavaa potilasta kärsi vaikeista masennusoireista (CDI-summapistemäärä 18 tai enemmän). Näistä potilaista saatiin analyyseihin riittävät tiedot 35 psykoterapiaryhmään ja 17 hoitoa odottaneiden ryhmään satunnaistetuista. Psykoterapiaa saaneiden keski-ikä oli 13,5 vuotta (keskihajonta 3,8 vuotta) ja hoitoa odottaneiden 12,9 vuotta (keskihajonta 3,1 vuotta). Psykoterapiaryhmän potilaista 37 % ja hoitoa odottaneista 31 % oli asetettu depressiodiagnoosi.
Masennusoireiluin ensisijainen vastemuuttuja oli keskimääräinen muutos itseraportoiduissa ja vanhempien raportoimissa masennusoireissa Child Depression Inventory -asteikolla (CDI).
Psykoanalyyttinen psykoterapia oli yksilöpsykoterapiaa, johon liittyi vanhempien tapaamisia (suhteessa 4:1). Kaikkiaan 14 % potilaista sai lyhytpsykoterapiaa (korkeintaan 25 tapaamista), 86 % pitkää psykoterapiaa (yli 25 tapaamista). Keskimäärin psykoterapiakäyntejä oli 97 (vaihteluväli 25–205, keskihajonta 52,9) 24,5 kuukauden (keskihajonta 12,9 kuukautta) aikana. Hoitoa odottaneista potilaista 83 % tapasi terapeuttia 3 kuukauden odotuksen aikana lasta tai nuorta ja vanhempia tukevilla käynneillä, joilla keskityttiin ajankohtaisiin ongelmiin. Näitä tapaamisia oli keskimäärin 3,5, vaihteluväli 1–8, keskihajonta 2,9). Hoidon odotus kesti keskimäärin 3,4 kuukautta (keskihajonta 1,3 kuukautta).
Psykoterapian päättyessä vanhempien raportoimat masennusoireet olivat vähentyneet (CDI-summapistemäärä hoidon alkaessa 22,20 (keskihajonta 6,50) ja hoidon päättyessä 14,68 (keskihajonta 7,26). Hoitoa odottaneilla muutos oli pienempi (CDI-summapistemäärä hoidon alkaessa 22,13 (keskihajonta 6,47) ja hoidon odotuksen päättyessä 17,93 (keskihajonta 6,85). Vanhempien arvioimissa masennusoireissa ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa tutkittujen ryhmien välillä (F= 1,609, p = 0,213, efektikoko 0,46).
Psykoterapian päättyessä potilaiden itseraportoimat masennusoireet olivat vähentyneet (CDI-summapistemäärä hoidon alkaessa 20,38 (keskihajonta 5,39) ja hoidon päättyessä 14,62 (keskihajonta 8,51). Hoitoa odottaneilla muutos oli pienempi (CDI-summapistemäärä hoidon alkaessa 17,46 (keskihajonta 8,00) ja hoidon päättyessä 16,69 (keskihajonta 8,51). Ero ryhmien välillä oli tilastollisesti lähes merkitsevä (F = 3,822, p = 0,060, efektikoko 0,70).
Englantilaisessa IMPACT-tutkimuksessa «Goodyer IM, Reynolds S, Barrett B ym. Cognitive be...»4, «Goodyer IM, Reynolds S, Barrett B ym. Cognitive-be...»5 satunnaistettiin 470 erikoissairaanhoidon avohoitoon ohjattua DSM-IV:n mukaista depressiota sairastavaa 11–17-vuotiasta potilasta 3 hoitoryhmään: lyhyt psykososiaalinen interventio (brief psychosocial intervention, BPI, n = 158), kognitiivis-behavioraalinen terapia (CBT, n = 155) tai lyhyt psykoanalyyttinen psykoterapia (short-term psychoanalytical therapy, STTP, n = 157).
Kustakin hoitomuodosta laadittiin käsikirja. BPI kehitettiin aikaisemman (ADAPT) tutkimuksen "tavanomaisesta kliinisestä erikoissairaanhoidosta" sitä edelleen strukturoimalla. Se sisälsi 8 suunniteltua yksilötapaamista ja tarvittaessa 4 perhetapaamista 20 viikon aikana. BPI:ssä painotettiin psykoedukaatiota, toiminnallisia ja ihmissuhteisiin liittyviä aktiviteetteja. Nuorta tuettiin ongelmien ratkaisussa, koulunkäynnissä ja ystävyyssuhteiden ylläpidossa. BPI ei sisältänyt kognitiivisia tai reflektiivisiä tekniikoita. CBT sisälsi 20 suunniteltua yksilöterapiatapaamista ja tarvittaessa 4 tapaamista, joihin vanhemmat voivat osallistua 30 viikon aikana. STTP sisälsi 28 suunniteltua yksilöterapiatapaamista ja tarvittaessa 7 vanhempien tapaamista eri työntekijän vastaanotolla 30 viikon aikana. Hoidot toteutettiin tavanomaisilla poliklinikoilla ja potilaille voitiin määrätä SSRI-lääkkeitä, jos niitä tarvittiin. Yhteistyö opettajien ja tarvittaessa sosiaaliviranomaisten kanssa sallittiin kaikissa hoidoissa.
Ensisijaisena vastemuuttujana oli keskimääräinen muutos itseraportoiduissa masennusoireissa MFQ-asteikolla (Mood and Feelings Questionnaire), joka arvioitiin hoidon alkamisesta 36, 52 ja 86 viikon kuluttua. Toissijaisina vastemuuttujina oli summapistemäärän muutos RMAS-asteikolla (Revised Children's Manifest Anxiety Scale) LOI-asteikolla (Leyton Obsessional Inventory) ja psykososiaalista toimintakykyä mittaavalla HoNOSCA-asteikolla (Health of the Nation Outcome Scales for Children and Adolescents). Itsetuhoisuutta arvioitiin asteikoilla Columbia Suicide Inventory ja Risk and Self Harm Inventory.
Yksilökäyntejä toteutui suunniteltua vähemmän (käyntimäärän mediaani BPI:ssä n = 6 (IQR 4–11)), CBT:ssa n = 9 (IQR 5–14), STPP:ssa n = 11 (IQR 5–23); p < 0,0001), mutta hoitojen kestoissa ei ollut eroa (BPI 27,5 viikkoa (keskipoikkeama 21,55), CBT 24,9 viikkoa (keskipoikkeama 17,7), STPP 27,9 viikkoa (keskipoikkeama 16,8, p = 0,238). 86 viikon seurantaan mennessä SSRI-lääkkeitä käyttäneiden osuuksissa ei ollut hoitoryhmien välillä eroa (BPI 41 %, STPP 36 %, CBT 40 %).
Hoitoryhmien välillä ei todettu merkitseviä eroja hoidon päättyessä eikä seurannoissa MFQ-summapistemäärien muutoksissa (MFQ-summapistemäärät hoidon alkaessa BPI 46,2 (keskipoikkeama 10,6), CBT 46,2 (keskipoikkeama 10,3), STPP 45,4 (keskipoikkeama 10,8); hoidon päättyessä viikolla 36 BPI 30,5 (keskipoikkeama 16,1), CBT 24,2 (keskipoikkeama 15,1), STPP 26,6 (keskipoikkeama 15,7); viikolla 52 BPI 25,1 (keskipoikkeama 16,2), CBT 25,0 (keskipoikkeama 18,0), STPP 23,0 (keskipoikkeama 15,9) ja viikolla 86 BPI 23,5 (keskipoikkeama 16,2), CBT 22,3 (keskipoikkeama 15,7), STPP 21,8 (keskipoikkeama 15,5).
Hoitovasteen saavuttaneiden (MFQ summapistemäärä alle 26) osuuksissa ei todettu eroja (BPI viikko 36 68 %, viikko 52 68 %, viikko 86 75 %, CBT viikko 36 68 %, viikko 52 72 %, viikko 86 80 %, STPP viikko 36 70 %, viikko 52 71 %, viikko 86 73 %). Diagnostisen remission saavuttaneiden osuuksissa (depression diagnostiset kriteerit eivät täyttyneet K-SADS-PL-haastattelussa) ei hoitoryhmien välillä ollut merkitseviä eroja (BPI viikko 36 56 %, viikko 52 71 %, viikko 86 73 %, CBT viikko 36 67 %, viikko 52 74 %, viikko 86 75 %, STPP viikko 36 64 %, viikko 52 74 %, viikko 86 85 %). Toissijaisissa tulosmuuttujissa ahdistuneisuusoireissa (RMAS-summapistemäärä) ja pakko-oireissa (LOI-summapistemäärä) ei hoitoryhmien välillä todettu merkitseviä eroja.
Itsemurhayritysten (yhteensä 3 %:lla potilaista viikon 36 arviossa, 6 %:lla viikon 52 arviossa, 0 %:lla viikon 86 arviossa) tai ei-itsemurhatarkoituksessa tapahtuneiden itsetuhoisten tekojen (7 %:lla potilaista 36 viikon arviossa, 4 %:lla viikon 52 arviossa ja 5 %:lla viikon 86 arviossa) yleisyydessä ei ollut eroa hoitoryhmien välillä hoidon tai seurannan aikana.
Tutkijat päättelivät, että lyhyt psykoanalyyttinen psykoterapia oli yhtä tehokasta kuin kognitiivis-behavioraalinen terapia, ja että ne sekä tutkittu lyhyt psykologinen interventio ovat tehokkaita nuorten depression hoidossa.
Yleiskommentti:
Tutkimuksessa «Trowell J, Joffe I, Campbell J ym. Childhood depre...»1 lasten ja varhaisnuorten depression hoidossa psykodynaamisen yksilöpsykoterapian ja perheterapian teho ei poikennut toisistaan. Tutkimuksessa «Weitkamp K, Daniels JK, Hofmann H ym. Psychoanalyt...»3 psykoanalyyttinen yksilöpsykoterapia ei ollut nuorten depression hoidossa tehokkaampaa kuin hoidon odottaminen, ja IMPACT-tutkimuksessa «Goodyer IM, Reynolds S, Barrett B ym. Cognitive be...»4, «Goodyer IM, Reynolds S, Barrett B ym. Cognitive-be...»5 lyhyen psykoanalyyttisen psykoterapian teho ei poikennut CBT:n ja tutkimukseen kehitetyn lyhyen psykososiaalisen intervention tehosta. Tutkimuksessa «Trowell J, Joffe I, Campbell J ym. Childhood depre...»1 ja IMPACT-tutkimuksessa «Goodyer IM, Reynolds S, Barrett B ym. Cognitive be...»4, «Goodyer IM, Reynolds S, Barrett B ym. Cognitive-be...»5 verrattiin psykoanalyyttista psykoterapiaa muihin aktiivisiin psykoterapeuttisiin interventioihin, eikä niissä ollut vertailuryhmää, joka ei olisi saanut psykoterapeuttista hoitoa.