Systemaattisessa katsauksessa «Malone M, Bjarnsholt T, McBain AJ ym. The prevalen...»1 käytiin läpi tutkimukset, joissa oli tutkittu biofilmin esiintymistä aikuisten (yli 18-vuotiaiden) kroonisissa haavoissa (diabeettinen jalkahaava, laskimohaava, painehaava tai huonosti paraneva leikkaushaava).

Kattavan kirjallisuushaun (452 tutkimusraporttia) perusteella löytyi 9 artikkelia, joissa biofilmin esiintyminen oli osoitettu luotettavalla menetelmällä. Yhteensä 185 haavasta 135:ssä (73 %) voitiin osoittaa biofilmiä. Eri tutkimuksissa osuus vaihteli 60–100 % välillä.

• Tutkimuksen laatu: kelvollinen
• Sovellettavuus: Katsauksen sisältämät tutkimukset kattoivat vaihtelevasti kuvattuja ja etiologialtaan erilaisia kroonisia haavoja. Yhteyttä biofilmin ja haavojen paranemiseen ei osoitettu. Biofilmin havaitsemiseen käytetyt menetelmät olivat vaihtelevia, ja tutkimusten laatu oli osittain heikko. Katsauksen tuloksia ei voida soveltaa käytännön työhön.
• Kommentti: Tutkimus osoittaa, että käytettävissä olevilla menetelmillä voidaan biofilmiä osoittaa valtaosassa erilaisista kroonisista haavoista. Toisaalta ei voitane sulkea pois biofilmin olemassa oloa yksittäisessä haavassa millään tutkimusmenetelmällä. Ongelmana on lisäksi se, että biofilmille ei ole olemassa selkeää ja jäännöksetöntä määritelmää, jonka perusteella biofilmi voitaisiin varmuudella osoittaa tai sulkea pois. Yksikään tässä katsauksessa mukana olleista tutkimuksista ei varmuudella osoita yhteyttä biofilmin esiintymisen ja haavan paranemisen välillä.

Yleiskommentti: Kaikissa kroonisissa haavoissa on bakteereja, ja biofilmimuodostus on bakteereille tyypillinen ilmiö. Biofilmillä tarkoitetaan pintaan tarttuneena elävää mikrobiyhteisöä ja niitä ympäröivää polymeerisistä yhdisteistä (polysakkaridit, proteiinit, DNA) koostuvaa materiaalia. Olennaista kroonisten haavojen kannalta on, että biofilmissä elävät bakteerit ovat huomattavan vastustuskykyisiä immuunipuolustukselle ja antibiooteille. Biofilmin osoittaminen edellyttää vaativia menetelmiä, kuten elektronimikroskopiaa tai fluoresenssi in situ -hybridisaatiota. Kliiniseen käyttöön soveltuvia luotettavia menetelmiä biofilmin osoittamiseen ei toistaiseksi ole.

Samoin kuin bakteerimäärän tai lajirunsauden syy-yhteys haavan kroonistumiseen tai huonoon paranemiseen on vailla osoitusta, biofilmin merkitys on epäselvä. Ei ole näyttöä siitä, että nimenomaan biofilmin muodostumisen ehkäiseminen, biofilmin hajottaminen tai poistaminen sinänsä edistää kroonisen haavan paranemista tai ehkäisee infektioita.

Kroonisten haavojen hoidossa tehokkaiksi osoitetuilla hoitotoimilla voitaneen vaikuttaa myös biofilmiin, mutta tämän seikan merkitystä ei voitane erottaa muista mekanismeista.