Käypä hoito -suositus Helikobakteeri-infektion diagnostiikka ja hoito «http://www.kaypahoito.fi/web/kh/suositukset/naytaartikkeli/tunnus/hoi08041»1 on päivityksessä. Suosituspäivityksen valmistuttua potilasversio päivitetään ajan tasalle suosituksen ja sitä käsittelevän tiivistelmän pohjalta.
Helikobakteeri voi pysyä mahan limakalvolla vuosia ilmoittamatta mitään itsestään. Oireettomia bakteerin kantajia ei tarvitse seuloa. Oireileville on tehokasta hoitoa.
Helikobakteeri viihtyy mahan limakalvolla ja voi vuosikausia viettää hiljaiseloa. Noin kymmenellä tai kahdellakymmenellä ihmisellä sadasta helikobakteeritulehdus kuitenkin etenee ja voi johtaa maha- tai pohjukaissuolihaavan syntyyn, joiden riskiä tulehduskipulääkkeiden käyttö lisää entisestään. Helikobakteeria kantavalla on myös hieman tavallista suurempi riski sairastua mahasyöpään. Helikobakteeri-infektio liittyy alhaiseen elintasoon: mitä alhaisemmalla sosiaalis-taloudellisella tasolla väestö on, sitä enemmän on helikobakteeria. Länsimaissa nämä infektiot vähenevät koko ajan, vaikka tautia ei hoidettaisikaan. Ilmiö johtuu siitä, että entistä harvempi lapsi saa tartunnan. Esimerkiksi vuosina 1915–35 syntyneistä suomalaisista helikobakteeri on 50–70 prosentilla, 1955–75 syntyneistä enää 15–35 prosentilla. Tavallisimmin lapsi saa helikobakteeritartunnan isovanhemmiltaan tai vanhemmiltaan. Kaksi kolmasosaa infektioista alkaa ennen kouluikää.
Ylävatsavaivoja valittava potilas on aina syytä tutkia. Yleensä hänelle tehdään mahan tähystys. Helikobakteeri voidaan todeta sen yhteydessä otettavista mahan limakalvon koepaloista. Alle 45-vuotiaan helikobakteeri-infektio voidaan tutkia myös laboratoriokokeella. Käytössä on useita tutkimusmenetelmiä. Joskus yksi tutkimus riittää, mutta usein tarvitaan sitä täydentäviä kokeita. Suurin osa helikobakteeritutkimuksista tehdään perusterveydenhuollossa. Helikobakteeri voidaan löytää luotettavasti verikokeella, tekemällä hengitystesti tai tutkimalla immunologisin menetelmin ulostenäyte. Tähystyksessä saadaan kuitenkin samalla kertaa tarkka selko paitsi helikobakteeri-infektiosta myös muista ruokatorven, mahan ja pohjukaissuolen sairauksista. Helikobakteeritutkimuksiin ei ole syytä mennä, jos on vasta käyttänyt haponeritystä estävää lääkettä tai syönyt antibiootteja, sillä molemmat vähentävät tulosten luotettavuutta. Hengitystesti, verikoe tai ulostenäyte ovat potilaalle helpompia ja suositellaan tehtäväksi niille ylävatsavaivoista kärsiville, joille tähystys ei ole tarpeellinen. Hengitystesti sopii myös hoitotuloksen tarkistamiseen. Hengitystesti perustuu siihen, että helikobakteeri vapauttaa mahasta tiettyä ainetta, joka saadaan näkyviin hengitysilmasta. Tutkittava juo ensin pienen määrän sitruunahappoliuosta ja sen jälkeen isotoopilla merkittyä liuosta. Testin tulos paljastaa 95 prosentin tarkkuudella, onko tutkittavalla helikobakteeria vai ei. Oireettomien ihmisten helikobakteeriseulonnasta ei ole osoitettu olevan hyötyä.
Jos helikobakteeria löytyy ja tutkittavalla on lisäksi maha- tai pohjukaisuolihaava, hänellä aloitetaan oireiden luonteesta riippumatta helikobakteerin häätöhoito. Helikobakteerin häätö muuttaa haavataudin luonnollista kulkua: se vähentää haavan uusiutumista ja estää vuodot ja puhkeamiset. Häätö on tehokkaampi apu kuin aikaisemmin ylläpitohoitona käytetty suolahapon eritystä estävä lääkitys. Helikobakteerin tiedetään lisäävän mahasyöpäriskin 2–6-kertaiseksi normaaliväestöön verrattuna. Mahasyöpäpotilaiden ensimmäisen asteen sukulaiset ovat tavallista alttiimpia samalle taudille. Siksi oireettomankin henkilön helikobakteeri-infektio on syytä hoitaa, jos hänen lähisuvussaan on todettu mahasyöpää.
Käytäntö on osoittanut, että helikobakteerin häätöön tarvitaan yhden tai useamman antibiootin lisäksi mahahapon eritystä vähentävää lääkettä tai vismuttia. Lääkeyhdistelmiä on monenlaisia, ja kaikki tepsivät jokseenkin yhtä hyvin. Viikon pituinen hoito poistaa helikobakteerin kahdeksalta potilaalta kymmenestä. Helikobakteerin herkkyys eri antibiooteille vaihtelee. Häädön onnistumista seurataan hengitystestin avulla. Ellei kaksi perättäistä hoitoyritystä eri lääkkeiden yhdistelmillä tepsi, on syytä tehdä tähystystutkimus ja ottaa koepala. Koepalasta tehdään helikobakteeriviljely ja määritellään antibioottiherkkyys. Häätöhoito tehdään yleensä perusterveydenhuollossa. Ongelmatapauksissa on syytä lähettää potilas vatsasairauksiin erikoistuneen lääkärin tutkittavaksi.
Kun lapsella on ylävatsaoireita, helikobakteerin toteamiseksi on hyvä tehdä ruokatorven ja mahalaukun tähystystutkimus koepaloineen. Oireettomilta lapsilta infektiota ei ole syytä etsiä. Länsimaissa lasten helikobakteeri-infektioon liittyy yleensä krooninen mahatulehdus. Mahahaava on lapsilla harvinainen. Jos oireiden syyksi paljastuu pohjukaissuolihaava, lapsella on lähes aina myös helikobakteeri-infektio. Toistaiseksi ei ole riittävästi tutkimustuloksia, jotka osoittaisivat, että lasten toistuvilla mahakivuilla ja helikobakteerin aiheuttamalla mahatulehduksella olisi yhteys. Vaikka helikobakteerin häätö ei välttämättä vaikutakaan mahaoireisiin, se parantaa mahahaavataudin ja mahatulehduksen. Siksi lapsilta, joilla tähystystutkimuksessa on todettu helikobakteeri-infektio, se olisi myös syytä hoitaa. Hengitystesti sopii seurantatutkimukseksi myös lasten helikobakteerin häädössä.
Helikobakteeria on eniten maissa, joissa ihmisten elinolosuhteet ovat huonot. Kehittyneissä länsimaissa infektioiden määrä vähenee, hoidetaanpa niitä tai ei. Syynä on se, että entistä harvempi lapsi saa bakteeri-infektion. Rintaruokinta ja äidinmaidosta saatavat vasta-aineet suojaavat ilmeisesti lasta varhaisilta tartunnoilta.
| Helikobakteeri pitää häätää, jos potilaalla on |
|---|
|
| Helikobakteeritestiin ei pidä mennä |
|---|
|
Tekstin ovat tarkistaneet dosentti Seppo Niemelä Oulun yliopistollisesta sairaalasta ja LKT ja erikoislääkäri Ilkka Kunnamo Saarijärven-Karstulan seudun terveyskeskuksesta. Tekstin on Duodecimin Käypä hoito -suosituksesta muokannut toimittaja Tellervo Aho.
Käypä hoito -suositukset ovat parhaiden asiantuntijoiden laatimia yhteenvetoja yksittäisten sairauksien diagnostiikan ja hoidon vaikuttavuudesta. Ne eivät korvaa lääkärin tai muun terveydenhuollon ammattilaisen omaa arviota yksittäisen potilaan parhaasta mahdollisesta diagnostiikasta ja hoidosta hoitopäätöksiä tehtäessä.