Käypä hoito -suositus «http://www.kaypahoito.fi/web/kh/suositukset/naytaartikkeli/tunnus/hoi24065»1 on päivityksessä. Suosituspäivityksen valmistuttua potilasversio päivitetään ajan tasalle suosituksen ja sitä käsittelevän tiivistelmän pohjalta.
Osteoporoosi on luuston sairaus, jossa luusto heikentyy ja altistuu murtumalle. Osteoporoosia kannattaa ehkäistä varmistamalla kalkin ja D-vitamiinin saanti ja harrastamalla liikuntaa. Myös tupakoinnin lopettaminen estää osteoporoosia. Kun osteoporoosi on alkanut, hoidetaan sitä lääkkein, liikunnalla sekä varmistamalla kalsiumin ja D-vitamiinin saanti.
Luun lujuuteen vaikuttaa luuaineen määrä sekä luun aineenvaihdunta. Kun luuntiheys on vähintään 2.5 SD terveiden 20–40-vuotiaiden naisten keskimääräistä luuntiheyttä pienempi, on kyse osteoporoosista. Osteoporoosissa luun lujuus heikentyy ja luunmurtumien vaara kasvaa. Vaikessa osteoporoosissa on jo tapahtunut yksi tai useampi luunmurtuma.
Luukudos uusiutuu koko elämän ajan. Luun määrä kasvaa 20–30 ikävuoteen saakka ja säilyy melko muuttumattomana 40 ikävuoteen asti. Tämän jälkeen luun määrä pienenee ja naisilla pienentyminen kiihtyy menopaussissa. Luun häviäminen nopeutuu elämänkaaren loppupäässä miehillä ja uudelleen naisilla. Nainen menettää elämänsä aikana hohkaluuaineksestaan 50 ja kuoriluuaineksestaan 30 prosenttia, mies 30 ja 20 prosenttia.
Kalsiumin riittävä saanti lisää luumassaa lapsilla ja murrosiässä. Kalsium hidastaa luumassan vähenemistä myös vaihdevuodet ohittaneilla naisilla. Kalsiumlisä saattaa myös vähentää nikamamurtumia naisilla, joille niitä on jo syntynyt. Kalsiumia saa maitotuotteista, erityisesti kovista juustoista ja kalasta.
Myös D-vitamiini ehkäisee osteoporoosin syntymistä, sillä se lisää kalsiumin ja fosfaatin imeytymistä suolistossa ja turvaa näin luuston tärkeiden rakennusaineiden saannin. D-vitamiinin puutos puolestaan vähentää luun mineraalia. Suomalaiset eivät edelleenkään saa tarpeeksi D-vitamiinia. Parhaiten D-vitamiinia suomalainen saa margariinista ja kevytlevitteistä, rasvaisesta kalasta sekä kanasta.
Liikunta vahvistaa luita kaikenikäisillä. Myös iäkkäiden kannattaa liikkua, sillä yksilöllisesti suunniteltu liikuntaohjelma ehkäisee iäkkäiden kaatumisia.
Kävely, hiihto, pyöräily ja uinti, on hyvää perusliikuntaa. Jotain näistä tulisi harrastaa 3–5 päivänä viikossa 20–60 minuuttia kerrallaan. Luuston kannalta tehokkaimpia liikuntamuotoja lapsille ja nuorille ovat nopeus- ja iskutyyppiset lajit, kuten voimistelu, juokseminen, hyppiminen sekä kohtuutehoinen voimaharjoittelu. Aikuisille suositeltavia ovat voimaharjoittelu, painoakantavat lajit kuten porraskävely, hölkkä ja mailapelit, sekä lajit joissa tehdään nopeita suunnanvaihdoksia ja altistutaan tärähdyksille (esim. hypyt, pallopelit ja eräät tanssit). Nopeus- ja iskutyyppiset lajit voivat aikuisiässä ja vanhuudessakin olla kaikkein tehokkaimpia, mutta niitä tulisi harjoittaa harkiten.
Estrogeenikorvaushoito estää estrogeenin puutokseen liittyvää luun mineraalitiheyden pienentymistä vaihdevuodet ohittaneilla naisilla ja vähentää sekä nikama- että lonkkamurtumia. Vaihdevuosiin ajoittuva luuston mineraalitiheyden pienentyminen voidaan estää myös varsinaisilla osteoporoosilääkkeillä.
Tupakointi kannattaa lopettaa. Tupakoitsijoilla on pienempi luumassa kuin tupakoimattomilla ja tupakointi lisää lonkkamurtuman vaaraa jopa 50 prosenttia. Tupakointi voi myös poistaa suun kautta otetun estrogeenilääkkeen luuta suojaavan vaikutuksen, mutta ihon kautta otettu estrogeeni on myös tupakoivilla naisilla tehokas. Tupakointi voi myös heikentää kalsiumin luuta suojaavaa vaikutusta.
Kortisonihoidossa oleville suositellaan lääkkeellistä ehkäisyä, bisfosfonaattia ja kalsitoniinia.
Osteoporoosin ja murtumien lääkkeetön ehkäisy
Osteoporoosin diagnoosi tehdään lannerangasta ja reisiluun yläosasta mitatusta luuntiheydestä. Jos halutaan ennustaa lonkkamurtumariskiä, lonkasta tehty mittaus on lannerankamittausta parempi.
Korkea ikä lisää luunmurtuman vaaraa jo itsessään. Luun pieni mineraalitiheys ja aiempi murtuma enteilevät osteoporoottisen murtuman mahdollisuutta lähitulevaisuudessa.
Osteoporoosin lääkehoito aloitetaan aina, kun luuhun on tullut osteoporoottinen murtuma. Yli 65-vuotiaille nikama- ja lonkkamurtumapotilaille voidaan lääkehoito aloittaa ilman tiheysmittausta, kunhan syöpä ja muut osteoporoosin syyt on suljettu pois. Muissa murtumissa (esimerkiksi ranne tai olkavarsi) osteoporoosi varmistetaan tiheysmittauksella ennen hoidon aloittamista.
Mikäli luun mineraalitiheys on osteoporoosin rajalla (T-luku alle -2.5 SD), otetaan hoidon suunnittelussa huomioon tiheysmittauksessa todettu osteoporoosin aste, ikä (yli 65 vuoden ikä puoltaa hoitoa), sukuhistoria osteoporoosin suhteen, kokonaistilanne sekä muut sairaudet ja lääkehoidot, erityisesti kortisonilääkitys.
Bisfosfonaatit ovat osteoporoosin peruslääkkeitä, joita esimerkiksi terveyskeskuslääkärit määräävät. Estrogeenit ovat hyviä luulääkkeitä, joita ei määrätä pelkästään osteoporoosiin. Estrogeenihoito suunnitellaan gynekologian kanssa silloin kun on kyse osteoporoosista. Myös muita lääkevaihtoehtoja on, jos bisfosfonaattihoito ei ole rittävän tehokasta tai muuten sovi.
Reisiluun yläosan osteoporoosin hoitoon soveltuvat estrogeenit, alendronaatti, risedronaatti, strontiumranelaatti ja teriparatidi.
Iäkkäimpien naisten osteoporoosin hoito keskitetään terveyskeskuksiin. Miehet, hedelmällisessä iässä olevat naiset ja hoito-ongelmaiset hoidetaan erikoissairaanhoidossa.
Osteoporoosin ja sen hoidon tehon seuranta perustuu luuston mineraalitiheysmittauksiin ja luun aineenvaihdunnan biokemiallisiin merkkiaineisiin. Seuranta tehdään mahdollisuuksien mukaan perusterveydenhuollossa.
Suomessa tapahtuu vuosittain 30 000–40 000 luunmurtumaa, joissa osasyynä on luuston haurastuminen. Maassamme on noin 400 000 osteoporootikkoa. Osteoporoottisen luunmurtuman saaneella on 2–4-kertainen riski saada uusi murtuma kuin muilla.
Tekstin on Lääkäriseura Duodecimin Käypä hoito -suosituksen pohjalta laatinut lääketieteen toimittaja Teija Riikola ja sen on tarkistanut kirurgian professori Esko Alhava Kuopion yliopistosta.
Käypä hoito -suositukset ovat parhaiden asiantuntijoiden laatimia yhteenvetoja yksittäisten sairauksien diagnostiikan ja hoidon vaikuttavuudesta. Ne eivät korvaa lääkärin tai muun terveydenhuollon ammattilaisen omaa arviota yksittäisen potilaan parhaasta mahdollisesta diagnostiikasta ja hoidosta hoitopäätöksiä tehtäessä.