Käypä hoito -suositus Lasten ja nuorten tarkkaavuus- ja yliaktiivisuushäiriön eli ADHD:n hoito «http://www.kaypahoito.fi/web/kh/suositukset/naytaartikkeli/tunnus/hoi50061»1 on päivityksessä. Suosituspäivityksen valmistuttua potilasversio päivitetään ajan tasalle suosituksen ja sitä käsittelevän tiivistelmän pohjalta.
Keskittymiskyvyttömyys, ylivilkkaus ja impulsiivisuus ovat ADHD:n ydinoireita. Hoitamattomana ADHD lisää psyykkisten häiriöiden, syrjäytymisen ja päihteiden käytön riskiä ja vaikeuttaa lapsen tai nuoren sekä hänen lähipiirinsä selviytymistä arjessa. Lasta ja hänen perhettään voidaan auttaa monin lääkkeettömin tukitoimin ja tarvittaessa ADHD-lääkityksen avulla.
ADHD (Attention-Deficit/Hyperactivity Disorder) on yleinen toimintakykyä heikentävä neurobiologinen kehityksellinen häiriö, johon kuuluu monenlaisia oireita. Sen ydinoireita ovat keskittymiskyvyttömyys, ylivilkkaus ja impulsiivisuus. ADHD:n diagnostisiin kriteereihin kuuluvat lisäksi oireiden esiintyminen useammassa kuin yhdessä tilanteessa eli esimerkiksi sekä koulussa että kotona. Oireiden on myös aiheutettava haittaa, kuten ahdistusta tai sosiaalisten ja opintoihin liittyvien toimintojen heikkenemistä.
ADHD-oireinen lapsi tai nuori voi olla koulussa heikosti opetusta seuraava, jopa syrjään jäävä alisuoriutuja, vaikka hän useimmiten on ylivilkas, impulsiivinen ja mielenkiinnon kohteesta toiseen nopeasti siirtyvä. Ympäristö- ja motivaatiotekijät voivat vaikuttaa oireiden ilmenemiseen eri tilanteissa, esimerkiksi kahdenkeskisessä tilanteessa oireet voivat olla lievempiä kuin isossa ryhmässä toimiessa.
Oireiden kehittymiseen ja vaikeusasteeseen vaikuttavat perimän lisäksi ympäristötekijät, jotka voivat olla biologisia ja psykososiaalisia. On hyvä muistaa, että ADHD:n kanssa esiintyy usein samanaikaisesti muita psykiatrisia ja neurologisia häiriöitä.
ADHD:n hoito on tärkeää, sillä hoitamattomana ADHD lisää psykiatristen häiriöiden, syrjäytymisen ja päihteiden käytön riskiä.
ADHD:tä epäiltäessä hankitaan tietoa lapsen tai nuoren toimintakyvystä eri tilanteissa. Tärkeimpiä tiedon antajia ovat lapsen tai nuoren vanhemmat ja opettajat. Lasta tai nuorta ja vanhempia haastattelemalla kartoitetaan lapsen tai nuoren kehityshistoria, ADHD:n riskitekijät, oireet, niihin vaikuttavat ympäristötekijät, perhetilanne ja suvun sairaudet. Lääkärin tutkimuksessa arvioidaan myös lapsen tai nuoren psyykkinen ja somaattinen terveydentila. Psykologiset tutkimukset ovat tärkeitä, kun arvioidaan lapsen yleistä kykytasoa ja neuropsykologisia taitoja sekä mahdollisia oppimisvaikeuksia.
ADHD:n kanssa samanaikaisesti saattaa ilmetä muitakin häiriöitä, jotka tarvitsevat oman hoitonsa. ADHD-lapsilla ja nuorilla on motoriikan, aistitiedon käsittelyn, oppimisen sekä puheen ja kielen kehityksen vaikeuksia useammin kuin muilla. Myös nykimisoireet ja sosiaalisen vuorovaikutuksen ongelmat ovat tavallisia.
Psyykkisistä samanaikaishäiriöistä uhmakkuus- ja käytöshäiriötä esiintyy yli puolella; ahdistuneisuushäiriöitä ja masennusta noin neljänneksellä. ADHD saattaa myös altistaa traumaperäiselle stressihäiriölle. ADHD-nuorten riski päihteiden käyttöön on kaksin–kolmikertainen verrattuna muihin nuoriin. Harvinaisia ovat psykoottiset häiriöt ja kaksisuuntainen mielialahäiriö, joiden tunnistaminen on kuitenkin asianmukaisen hoidon kannalta erittäin tärkeää.
ADHD:n hyvä hoito suunnitellaan yksilöllisten tarpeiden ja tavoitteiden mukaan ja se sisältää erilaisia lapseen ja hänen ympäristöönsä kohdistuvia tukitoimia sekä tarvittaessa lääkehoidon. Hoidon on oltava riittävän pitkäjänteistä ja sen tulisi perustua yksilölliseen hoito- ja kuntoutumissuunnitelmaan. Lapsi tai nuori tarvitsee tukea erityisesti erilaisissa siirtymävaiheissa. Perheen hoidon lisäksi tarvitaan päivähoidon, koulun ja muiden lapsen ympärillä olevien aikuisten tukemista. Lisäksi samanaikaisten sairauksien hoidon tarve arvioidaan kokonaisvaltaisesti.
Yksilöllisesti suunnitellut paikalliset tukitoimet aloitetaan heti, kun lapsella havaitaan toiminta- tai oppimiskyvyn ongelmia. Tukitoimien aloittaminen ei vaadi diagnoosia. Paikallisia tukitoimia ovat esimerkiksi erilaiset päivähoito- ja koulujärjestelyt, vanhempien kasvatuksellinen ohjaus, psykologin arvio, puhe-, toiminta- tai fysioterapeutin arvio, ohjaus ja kuntoutus sekä sosiaalitoimen antama tuki.
ADHD:n ydinoireet vähenevät käyttäytymis- ja lääkehoidolla sekä näiden yhdistelmällä. Alle kouluikäisillä ja lieväoireisessa ADHD:ssa ovat psykososiaaliset hoidot (kuten käyttäytymishoito, vanhempain ohjaus) ensisijaisia. Vaikeaoireisessa ADHD:ssa lisätään tarvittaessa lääkehoito tukitoimien rinnalle.
Lääkehoito voidaan aloittaa myös samanaikaisesti tukitoimien kanssa. Lääkehoidon ja psykososiaalisten hoitojen yhdistelmä lievittää myös samanaikaisia käytöshäiriö-, aggressiivisuus- ja ahdistusoireita. ADHD-diagnoosin saaneet lapset tai nuoret eivät tarvitse rutiinimaisesti kaikkia hoitoja, vaan hoitojen tarve arvioidaan yksilöllisesti.
ADHD:n oireiden lääkehoitoon käytetään metyylifenidaattia, dekstroamfetamiinia tai atomoksetiinia. Metyylifenidaatin ja dekstroamfetamiinin tavallisimpia haittavaikutuksia ovat ruokahaluttomuus, univaikeudet, päänsärky ja vatsakivut, atomoksetiinin ruokahaluttomuus, ruoansulatuskanavan oireet ja väsymys.
Lääkkeille ominaisia ja toisaalta mahdollisiin samanaikaissairauksiin liittyviä haittavaikutuksia voi esiintyä, mutta lääkeannoksia tai niiden antamisajankohtaa säätämällä tilanteet ovat yleensä hyvin hallittavissa. Kasvua, verenpainetta ja pulssia seurataan hoidon aikana.
Lääkitys keskeytetään, jos käyttäytyminen muuttuu hoidon aikana odottamattomalla tavalla. Vakavat sivuvaikutukset ADHD-lääkkeillä ovat erittäin harvinaisia. Asianmukainen psykostimulanttihoito vähentää esimerkiksi ADHD-nuorten päihteiden käytön ja riippuvuuden kehittymisen riskiä, kunhan varmistetaan, että lääke nautitaan ohjeen mukaan.
Lääkehoidon on oltava johdonmukaista, sitä on seurattava systemaattisesti ja erityisesti alussa riittävän tiiviisti. Lääkehoidon aikana tulee seurata hoidon tehoa ja mahdollisia haittavaikutuksia sekä samanaikaisesti esiintyvien sairauksien oireita, joita arvioidaan kyselykaavakkein ja säännöllisillä kliinisillä tutkimuksilla ja haastattelulla.
Hoito suositellaan porrastettavaksi niin, että ADHD:n diagnosointi ja hoito tehdään perusterveydenhuollossa, perheneuvolassa tai erikoissairaanhoidossa paikallisesti sovitun työnjaon ja käytettävissä olevien asiantuntijapalveluiden mukaan. Erikoissairaanhoitoon ohjataan ne lapset ja nuoret, joiden ongelmien tutkiminen ja hoito edellyttää erityissairaanhoidon osaamista, esimerkiksi jos vaikeuksia ei ole kyetty selvittämään ja hoitamaan perusterveydenhuollossa tai perusterveydenhuollon toimenpiteet ovat osoittautuneet riittämättömiksi.
Perintötekijöiden merkitys on ADHD:n synnyssä suuri. Ympäristötekijöistä äidin raskaudenaikainen tupakointi ja alkoholin käyttö lisäävät ADHD:n riskiä, jos lapsella on jo olemassa perinnöllinen alttius. Lisäksi tietyt raskauden tai synnytyksen aikaiset ongelmat voivat lisätä keskittymisvaikeuksien ja ylivilkkauden riskiä. Ympäristötekijät eivät suoraan aiheuttane ADHD:tä, vaan lisäävät yliaktiivisuutta ja samanaikaisia muita häiriöitä (erityisesti käytöshäiriöitä) sekä heikentävät toimintakykyä.
Perheeseen liittyvät riskitekijät, kuten esimerkiksi jatkuvaa ylivireystilaa ylläpitävä väkivalta, voivat muokata kehittyvää keskushermostoa. Ne voivat myös vaikeuttaa turvallisen kiintymyssuhteen muodostumista sekä motoriikan ja vireyden säätelytaitojen kehittymistä erityisesti varhaislapsuudessa. Toisaalta lapsen keskittymisvaikeudet ja ylivilkkaus voivat lisätä vanhemman ja lapsen välisen vuorovaikutuksen kielteisyyttä ja vanhempien rasittuneisuutta.
Oireita voimistavia ongelmia ovat muun muassa riitaisa kotiympäristö, kriittisyys lasta kohtaan, lämpimien tunteiden vähäisyys ja vanhemman epäjohdonmukaisuus kasvatuksessa. Myös vanhemman hoitamaton psyykkinen sairaus (erityisesti äidin masennus ja vanhempien oma ADHD) sekä väkivalta perheessä vaikeuttavat lapsen tilannetta.
ADHD:n yleisyys vaihtelee 4–10 prosentin välillä. Yleisimpiä ADHD:n alatyypeistä ovat alatyyppi, jossa painottuvat tarkkaamattomuusoireet ja kaikkia ydinoireita sisältävä alatyyppi. Harvinaisin on yliaktiivis-impulsiivinen alatyyppi. Nuoruusiässä ydinoireista yliaktiivisuus ja impulsiivisuus usein lievittyvät. Tarkkaamattomuusoireet voivat sen sijaan lisääntyä ja aiheuttaa selkeää haittaa, vaikka diagnoosikriteerit eivät enää täyttyisikään. Pojilla häiriö on kolme kertaa yleisempi kuin tytöillä.
ADHD lisää hoitamattomana psykiatristen häiriöiden, syrjäytymisen ja päihteiden käytön riskiä. ADHD:n hyvä hoito suunnitellaan yksilöllisten tarpeiden ja tavoitteiden mukaan. Keskeisiä keinoja ovat lapseen tai nuoreen ja hänen ympäristöönsä kohdistuvat tukitoimet sekä tarvittaessa lääkehoito. Hoidon on oltava riittävän pitkäjänteistä, ADHD-diagnoosin saanutta lasta tai nuorta tulee tukea erilaisissa siirtymävaiheissa.
Potilasversion tekstin on Lääkäriseura Duodecimin Käypä hoito -suosituksen pohjalta laatinut lääketieteen toimittaja Teija Riikola ja sen ovat tarkistaneet suosituksen laatineen asiantuntijaryhmän puheenjohtaja lastenpsykiatrian professori ja ylilääkäri Irma Moilanen Oulun yliopistosta ja lastenpsykiatrian ylilääkäri Anita Puustjärvi Etelä-Savon sairaanhoitopiiristä.
Käypä hoito -suositukset ovat parhaiden asiantuntijoiden laatimia yhteenvetoja yksittäisten sairauksien diagnostiikan ja hoidon vaikuttavuudesta. Ne eivät korvaa lääkärin tai muun terveydenhuollon ammattilaisen omaa arviota yksittäisen potilaan parhaasta mahdollisesta diagnostiikasta ja hoidosta hoitopäätöksiä tehtäessä.