HOPE-tutkimuksessa (The Heart Outcomes Prevention Evaluation study) «Gerstein HC, Mann JF, Yi Q ym. Albuminuria and ris...»1, joka oli laaja satunnaistettu monikeskuskohorttitutkimus vuosina 1994–1999 Euroopassa ja Pohjois- ja Etelä-Amerikassa, oli mukana 3 498 diabetesta sairastavaa 55 vuotta täyttänyttä henkilöä, joilla oli lisäksi ainakin 1 kardiovaskulaaririskitekijä (kokonaiskolesteroli > 5,2 mmol/l, HDL ≤ 0,9 mmol/l, verenpainetauti, tupakointi tai mikroalbuminuria) ja joilta oli mitattu alkuvaiheessa virtsan albumiini/kreatiniini-suhde (ACR). Seuranta-aika oli keskimäärin 4,5 vuotta. Ensisijaiset päätetapahtumat olivat sydäninfarkti, aivohaveri tai kardiovaskulaarikuolema. Tutkimuksen alussa otettiin ajastamaton kertavirtsanäyte aamuvirtsasta. ACR-raja mikroalbuminurialle oli 2 mg/mmol. Potilaat satunnaistettiin joko hoito- (ramipriili 10 mg) tai lumeryhmään.
Mikroalbuminuria todettiin 1 140 (32,6 %) diabetesta sairastavalla.
Monimuuttuja-analyysissä huomioitiin ikä, sukupuoli, systolinen ja diastolinen verenpaine, vyötärö-lantiosuhde, GHb-A1c-taso ja mahdollinen ramipriilin (10 mg x 1) käyttö. Tapahtumia tarkasteltiin suhteessa ACR-kvartiileihin. Ensimmäiseen kvartiiliin (ACR < 0,22 mg/mmol) verrattuna kokonaiskuolleisuuden RR oli toisessa kvartiilissa (ACR 0,22–0,57 mg/mmol) 1,08 (95 % luottamusväli 0,89–1,42), kolmannessa kvartiilissa (ACR 0,58–1,62 mg/mmol) 1,46 (95 % luottamusväli 1,21–1,75) ja ylimmässä kvartiilissa (ACR > 1,62 mg/mmol) 2,34 (95 % luottamusväli 1,992,77). Kun sekoittavat tekijät oli otettu huomioon, oli tulos yhä tilastollisesti merkitsevä (p < 0,001).
Mikroalbuminuria lisäsi tässä monimuuttuja-analyysissä suhteellista riskiä (RR) päätetapahtumaan 1,83 (95 % luottamusväli 1,64–2,05, p < 0,001), kokonaiskuolemanriskiä 2,09 (95 % luottamusväli 1,84–2,38, p < 0,001) ja kongestiivisen sydämen vajaatoiminnan vuoksi sairaalahoitoon joutumisen riskiä 3,23 (95 % luottamusväli 2,54–4,10, p < 0,001). Samansuuntainen suhteellisen riskin lisääntyminen todettiin riippumatta siitä, sairastiko henkilö diabetesta tai ei, jopa muiden kardiovaskulaaririskitekijöiden vakioimisen jälkeen. Edelleen suhteellisen riskin lisääntymistä todettiin hyvin pienillä, mikroalbuminurisilla arvoilla lähtien arvosta 0,22 mg/ml ylöspäin; jokainen 0,4 mg/mmol ACR-tason nousu lisäsi vakioitua kardiovaskulaaritapahtuman riskiä 5,9 % (95 % luottamusväli 4,9–7,0, p < 0,001), kokonaiskuoleman riskiä 6,8 % (95 % luottamusväli 5,6–8,0 %, p < 0,001) ja kongestiivisen sydämen vajaatoiminnan vuoksi sairaalahoitoon joutumisen riskiä 10,6 % (95 % luottamusväli 8,4–13,0, p = 0,05).
Tanskalaisessa tutkimuksessa «Gall MA, Borch-Johnsen K, Hougaard P ym. Albuminur...»2 tarkasteltiin 328 tyypin 2 diabetesta sairastavaa potilasta, jotka kävivät Hvidören sairaalassa vuoden 1987 aikana. Potilaat toteuttivat 24 tunnin virtsankeräyksen, josta arvioitiin albumiinin eritys (AER). Mikäli näytteessä oli infektio, keräys uusittiin hoidon jälkeen. Mikroalbuminurian rajana pidettiin 30–299 mg/vrk. Seuranta-aika oli keskimäärin 5,3 vuotta ja seuranta päättyi vuoden 1993 alussa, jolloin väestörekisteristä tarkistettiin kuolleet.
Mikroalbuminurian prevalenssi oli miehillä 25 % ja naisilla 29 %. Potilaat olivat keskimäärin 54-vuotiaita (20–65). Jos AER oli yli mediaaniarvon 8 mg/vrk, oli kuoleman RR 2,7 (95 % luottamusväli 0,93–7,69) verrattuna matalampiin arvoihin. Tulos ei ollut tilastollisesti merkitsevä.
1970-luvulla tehdyssä tanskalaisessa tutkimuksessa «Mogensen CE. Microalbuminuria predicts clinical pr...»3 seurattiin 9 vuoden ajan 232 tyypin 2 diabetesta sairastavaa potilasta, joiden sairaus oli diagnosoitu 45 ikävuoden jälkeen. Potilaat olivat iältään 50–75-vuotiaita. Virtsan albumiinipitoisuus oli määritetty vain kerran 31,6 %:lla potilaista ja useamman kerran 68,4 %:lla. Virtsankeräystapaa ei kerrottua. Potilaat jaettiin 4 ryhmään virtsan albumiinikonsentraation mukaan: A < 15 µg/ml, B 16–29 µg/ml, C 30–140 µg/ml ja D > 140 µg/ml. Potilaita verrattiin yleiseen iän ja sukupuolen mukaan vakioituun tanskalaiseen väestöön.
Kokonaiskuolleisuus oli selvästi kohonnut kaikissa diabetesta sairastavien ryhmissä, mutta albuminurian lisääntymiseen liittyi selvä kokonaiskuolleisuuden lisääntyminen: A 37 %, B 76 %, C 148 %, D 105 %. Tulos oli tilastollisesti merkitsevä ryhmissä B–D.
Brittiläisessä prospektiivisessa 8-vuoden seurantatutkimuksessa «MacLeod JM, Lutale J, Marshall SM. Albumin excreti...»4 tarkasteltiin tyypin 2 diabetesta sairastavien ennustetta suhteessa mikroalbuminurian esiintymiseen. Albumiinineritys (AER) mitattiin yön yli kerätystä virtsasta. 153 diabetesta sairastavalle, joilla oli alkututkimuksessa AER 10,5 µg/min (ryhmä A), valittiin iän, sukupuolen ja diabeteksen keston mukaan vakioitu kontrolli, jolla AER oli normaali-alueella (ryhmä B). Potilaiden keski-ikä oli 66,7 vuotta, keskimääräinen diabeteksen kesto 8,6 vuotta, miehiä oli 86 (56 %).
Seurannan aikana ryhmässä A kuoli 90/153 potilasta ja ryhmässä B 63/153, vetosuhde (OR) 1,47 (95 % luottamusväli 1,06–2,03). Kun katsottiin potilaita, joiden AER oli 10,6–29,9 µg/min eli rajapintainen (ryhmä C), oli heilläkin selvästi suurempi kuolleisuus kontrolleihin verrattuna, vetosuhde 2,27 (95 % luottamusväli 1,08–5,12). Kuolemansyynä kardiovaskulaarinen kuolema oli ryhmissä A ja C korostunut. Monitekijäanalyysissä itsenäisiä muuttujia kokonaiskuolleisuuden ennustajina olivat ikä, iskeeminen sydänsairaus ja AER. AER:n nousuun liittyi progressiivinen kokonaiskuolleisuuden riskin nousu.
BENEDICT (the BErgamo NEphrologic Diabetes Complication Trial) -tutkimukseen «Ruggenenti P, Porrini E, Motterlini N ym. Measurab...»5 otettiin 1 208 tyypin 2 diabetesta sairastavia hypertensiivisiä normoalbuminurisia potilailta, jotka käyttivät ACE-estäjähoitoa viimeistään tutkimuksen lopussa. Tutkimus oli satunnaistettu ja kaksoissokkoutettu ja keskimääräinen seuranta-aika oli 9,2 vuotta. Primaari päätetapahtuma oli kuolemaan johtava tai ensimmäinen sydäninfarkti, aivohaveri, sepelvaltimon, karotiksen tai perifeerisen valtimon revaskularisaatio tai sydämen vajaatoiminnan vuoksi sairaalahoitoon joutuminen. Primaari päätetapahtuma tuli 189 (15,6 %) potilaalle (2,14 tapahtumaa/100 potilasvuotta), 24 näistä johti menehtymiseen.
Albuminurian todettiin olevan itsenäinen riskitekijä; vaarasuhde (HR) 1,05 (95 % luottamusväli 1,02–1,08). Toisen asteen polynominen monimuuttuja-analyysi osoitti jatkuvan nonlineaarisen suhteen ilman kynnysarvoa albuminurian ja päätetapahtumien välillä. Jopa arvojen 1–2 µg/min todettiin olevat tilastollisesti merkitseviä verrattuna albumiinitasoihin < 1 µg/min, HR 1,04 (95 % luottamusväli 1,02–1,07). Vertailuryhmässä, jossa ACE-estäjähoito oli käytössä alusta saakka, albuminuria ei ollut enää tilastollisesti merkitsevä riskitekijä.