Avoimeen, ei-vertailevaan tutkimukseen «Kaye WH, Weltzin TE, Hsu LK ym. An open trial of f...»1 otettiin 31 iältään 13–40-vuotiasta laihuushäiriöpotilasta. Pääosalle aloitettiin lääkitys, kun paino oli korjautunut osastohoidossa. Lääkitystä jatkettiin avohoidossa.
Lähes vuoden mittaisen seurannan aikana 29 potilasta oli tavoitepainossa tai sen yli.
IIntensiivisen monialaisen sairaalahoidon läpi käyneen 33 laihuushäiriötä sairastavan kahden vuoden kestoinen etenevä seuranta fluoksetiinilääkityksellä (10–60 mg/vrk, keskiarvo 33 mg/vrk) ei osoittanut mitään merkitsevää etua verrattaessa historialliseen kontrolliryhmään «Strober M, Freeman R, DeAntonio M ym. Does adjunct...»2.
Satunnaistetussa kontrolloidussa tutkimuksessa «Kaye WH, Nagata T, Weltzin TE ym. Double-blind pla...»3 35 laihuushäiriöpotilasta seurattiin osastohoidon jälkeen vuoden ajan. 16 potilasta sai fluoksetiinia ja 19 lumelääkettä. Kymmenen potilasta fluoksetiiniryhmässä jatkoi lääkitystä, kun taas lumeryhmässä keskeyttäneitä oli 16 (p = 0,006).
Vain fluoksetiinia koko tutkimuksen ajan käyttäneiden potilaiden paino oli noussut merkittävästi ja syömishäiriön oireet samoin kuin pakko-ajatukset, masentuneisuus ja ahdistuneisuus olivat vähentyneet.
Satunnaistetussa kontrolloidussa kaksoissokkotutkimuksessa «Walsh BT, Kaplan AS, Attia E ym. Fluoxetine after ...»4 93 laihuushäiriöpotilasta sai ensin intensiivistä osastohoitoa tai päiväosastohoitoa. Kun tutkittavien paino oli lisääntynyt riittävästi (minimi BMI 19,0), heidät jaettiin tutkimusryhmiin. 49:lle potilaalle annettiin fluoksetiinia ja 44 sai lumelääkettä yhden vuoden ajan. Kaikki potilaat saivat myös kognitiivis-behavioraalista terapiaa. Jotakuinkin samalla määrällä kummankin ryhmän (fluoksetiini 26,5 %, lume 31,5 %, p = 0,57) potilaista BMI pysyi ainakin 18,5:ssa. Ryhmien välillä ei ollut merkitsevää eroa relapsiriskissä (riskisuhde 1,12; 95 % luottamusväli 0,65–2,01; p = 0,64).