Syömishäiriöpotilaiden tahdosta riippumattomasta hoidosta on vähän tutkimukseen perustuvaa tietoa. Iowan yliopistollisessa sairaalassa «Watson TL, Bowers WA, Andersen AE. Involuntary treatment of eating disorders. Am J Psychiatry 2000;157:1806-10 »1 tutkittiin peräkkäin osastohoitoon otettuja potilaita (N=397), joista osa oli otettu hoitoon tahdosta riippumatta (ryhmä 1, n=66, iän keskiarvo±SD, 24.7±7.1 vuotta) ja osa vapaaehtoisesti (ryhmä 2, n=331, 24.9±8.7 vuotta). Tutkimuksessa selvitettiin eroavatko potilaat ja osastohoidon tulokset toisistaan. Menetelmät olivat sairauskertomustiedot, Eating Attitude Test-26, Eating Disorder Inventory, WAIS-R ja MMPI-II. Tahdosta riippumatta hoitoon otetut potilaat olivat olleet useammin sairaalahoidossa, vaikkakin sairaalahoitojen esiintyminen oli vinosti jakaantunut. Tahdosta riippumatta hoitoon otetut suoriutuivat toisia huonommin verbaalista ja suorituspuolta mittaavissa psykologisissa tutkimuksissa. Olennaista tahdosta riippumattoman hoidon ratkaisuun oli potilaan huono hoitomotivaatio. Sairaalaan otettaessa ryhmät eivät eronneet tilastollisesti merkitsevästi painon suhteen verrattuna samanikäisten normaalipainoon (ryhmä 1, BMI 17.4± 4.7 vs. ryhmä 2, BMI 18.4 ±4.7), eikä demograafisissa taustatiedoissa, kuten ikä, sukupuoli, siviilisääty, diagnostinen jakauma tai psyykkinen oheissairastaminen (depressio ja päihteiden käyttö) ollut ryhmien välillä eroa. Tahdosta riippumattomassa hoidossa olevien sairaalahoito kesti kauemmin (57.6±46.5 vrk vs. 40.6±35.6 vrk), mikä liittyi todennäköisesti siihen, että heidän kesti kauemmin saavuttaa normaalipainonsa. Painon nousu oli molemmissa ryhmissä yhtä nopeaa (ryhmä 1: 2.6±2.5 lb/vk vs ryhmä 2: 2.2±2.2 lb/vk) ja sairaalahoidon loppuessa painoindeksit eivät eronneet toisistaan (20.5±3.8 vs. 20.7±3.6). Moni tahdosta riippumattomassa hoidossa ollut potilas ilmaisi myöhemmin huomanneensa hoidon tarpeen eikä kukaan heistä tehnyt valitusta. Tutkijat toteavat, että vakavasti sairaat syömishäiriöpotilaat, jotka eivät itse havaitse hoidon tarvetta, hyötyvät varsin hyvin lyhyehköstä tahdosta riippumattomasta osastohoidosta.

• Tutkimuksen laatu: kelvollinen
• Sovellettavuus suomalaiseen väestöön: hyvä

Lontoolainen tutkimusryhmä «Ramsay R, Ward A, Treasure J ym. Compulsory treatment in anorexia nervosa. Short-term benefits and long-term mortality. Br J Psychiatry 1999;175:147-53 »2 selvitti retrospektiivisesti tahdosta riippumattomassa (N=81) ja vapaaehtoisessa (N=81) hoidossa olleiden potilaiden kliinisiä piirteitä, lyhytaikaista hyötyä hoidosta ja pitkän aikavälin kuolleisuutta. Tahdosta riippumattomasti hoidossa olleilla esiintyi enemmän aiempaa itsensä vahingoittamista, lapsuuden seksuaalista hyväksikäyttöä ja pahoinpitelyä ja he olivat olleet useammin aiemmassa hoidossa. Heidän painonsa nousi yhtä paljon, mutta hitaammin, kuin vapaaehtoisessa hoidossa olevien paino. Tahdosta riippumattomasti hoidossa olleiden ryhmässä oli enemmän kuolemantapauksia (19/79 vs. 2/78) keskimäärin 5.7 vuoden kuluttua sairaalaan ottamisesta, mikä kertoo sairauden vakavuudesta tahdosta riippumattomaan hoitoon päädyttäessä.

• Tutkimuksen laatu: kelvollinen
• Sovellettavuus suomalaiseen väestöön: hyvä

Brittiläiset anoreksiatutkijat pohtivat 1993 julkaistussa artikkelissaan «Tiller J, Schmidt U, Treasure J. Compulsory treatment for anorexia nervosa: compassion or coercion? Br J Psychiatry 1993;162:679-80 »3, onko anoreksiapotilaan tahdosta riippumaton hoito tilanteen helpottamista vai pakottamista. Heidän mukaansa tahdosta riippumattomaan hoitoon ei tulisi lähteä liian kevyesti, mutta sitä ei pitäisi myöskään refleksinomaisesti sulkea pois. Asiasta tulee aina keskustella potilaan, hänen perheensä ja hoitavan tiimin kesken. Tilanteessa, jossa tahdosta riippumatonta hoitoa harkitaan, potilas on tavallisesti vaikeasti nälkiintynyt, hänellä on vakavia somaattisia komplikaatioita ja psykiatrista lisämorbiditeettia. Tällaisessa tilanteessa potilaat ja heidän perheensä ovat yleensä kauhuissaan ja heiltä puuttuu kyky hallita sen hetkistä elämäntilannetta ja löytää uusia toimintavaihtoehtoja. Tässä kontekstissa potilaan ottaminen tahdosta riippumattomaan hoitoon voi olla helpottavaa ja osoittaa, että hoidon ammattilaiset tunnistavat sairauden vakavuuden ja ovat valmiit vastaanottamaan painon nousun potilaassa aiheuttaman ahdistuksen. Potilaat ja heidän vanhempansa ovat usein äärettömän helpottuneita voidessaan luovuttaa vastuun tilapäisesti hoitavalle ammattilaistyöryhmälle. Vastuu syömisestä annetaan sitten vähitellen takaisin potilaalle itselleen siinä tahdissa, kun hän pystyy sitä vastaanottamaan.

• Tutkimuksen laatu: heikko
• Sovellettavuus suomalaiseen väestöön: hyvä

USA:ssa 1998 julkaistussa artikkelissaan Appelbaum ja Rumpf «Appelbaum PS, Rumpf T. Civil commitment of the anorexic patient. Gen Hosp Psychiatry 1998;20:225-30 »4 pohtivat anoreksiapotilaiden vastentahtoisen hoidon laillisuutta ja nykykäytäntöjä sekä vaikeutta arvioida anoreksiapotilaan itsemurha-alttiutta. Kymmenen kliinikkoa vastasi 25:lle syömishäiriöiden hoitoon perehtyneelle kliinikolle suunnattuun kyselyyn, ja heidän vastauksensa jakautui sen suhteen, arvioivatko he anoreksiapotilaan itsemurha-alttiiksi ainoastaan itsemurha-aikeen ilmaisun vai myös syömishäiriöön liittyvän itselle vaarallisen käyttäytymisen perusteella. Kaikki vastaajat olivat kuitenkin sitä mieltä, että tahdosta riippumaton sairaalahoito oli joskus perusteltua potilaan itselle vaaraa aiheuttavan käyttäytymisen vuoksi. Kirjoittajat suosittelevat vastentahtoisen hoidon käyttöä viimeisenä mahdollisuutena tilanteissa, joissa vakava haitta on ilmeinen ja hoidosta arvioidaan olevan potilaalle hyötyä.

• Tutkimuksen laatu: heikko
• Sovellettavuus suomalaiseen väestöön: hyvä