Rytmihäiriötahdistinhoidon vaikutusta kuolleisuuteen on arvioitu kolmessa tutkimuksessa, joissa kammiovärinästä elvytetyt tai verenkierron lamaantumiseen johtaneen kammiotakykardian saaneet potilaat satunnaistettiin rytmihäiriötahdistinhoitoon tai antiarytmiseen lääkehoitoon. Kahdessa tutkimuksessa lääke oli pääasiassa amiodaroni ja kolmannessa amiodaroni tai beetasalpaaja.
Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa tehdyssä AVID-tutkimuksessa «A comparison of an antiarrhythmic-drug therapy with implantable defibrillator in patients resuscitated from near-fatal ventricular arrhythmias. The Antiarrhythmics versus Implantable Defibrillators (A»1 satunnaistettiin 1 016 potilasta lääke- tai rytmihäiriötahdistinhoitoon. Potilaista 455 oli elvytetty kammiovärinästä. Potilaista 561:lla oli ollut pitkäkestoinen kammiotakykardia, joka oli aiheuttanut synkopeen 215:lle ja lopuille verenkierron romahduksen; tällä ryhmällä vasemman kammion ejektiofraktio oli ≤ 40 %. Koko tutkimusjoukossa vasemman kammion ejektiofraktio oli 0.32 ± 0.13. Sepelvaltimoiden revaskularisointi tehtiin ryhmissä 12 % ja 10 %:lle potilaista. Kuolleisuus oli 18 ± 12 kuukauden seurannan aikana 15.8 ± 3.2 % rytmihäiriötahdistinhoidossa ja 24.0 ± 3.7 % lääkehoidossa. Kuolleisuuden vähentymä lääkehoitoon verrattuna oli 39 ± 20, 27 ± 21 ja 31 ± 21 % yhden, kahden ja kolmen vuoden kohdalla (tilastollisesti merkitseviä). Alkutilanteen sydämen vajaatoiminta, vasemman kammion ejektiofraktio, tehty ohitusleikkaus, ikäryhmä ja kammioarytmian laji eivät vaikuttaneet rytmihäiriötahdistimen aikaansaamaan kuolleisuuden vähenemiseen. Lääkehoitoryhmän potilaista 18.9 % sai rytmihäiriötahdistimen 2 vuoteen mennessä, mikä on saattanut laimentaa tutkimuksesta laskettua rytmihäiriötahdistimen hyötyä.
Kanadassa tehdyssä CIDS-tutkimuksessa «Connolly SJ, Gent M, Roberts RS ym. Canadian implantable defibrillator study (CIDS): a randomized trial of the implantable cardioverter defibrillator against amiodarone. Circulation 2000;101:1297-302;»2 satunnaistettiin 659 potilasta rytmihäiriötahdistinhoitoon tai lääkehoitoon. Ryhmissä 45–50 % potilaista oli elvytetty kammiovärinästä, kammiotakykardia oli aiheuttanut synkopeen 11–16 %:lle, ja lopuilla oli ollut muunlainen kammiotakykardia tai synkopee ja testissä käynnistyvä kammiotakykardia. Noin 75 %:lla oli sydäninfarktin jälkitila. Vasemman kammion ejektiofraktio oli 34.3 ± 14.5 %. Lääkehoitoryhmässä rytmihäiriötahdistin asennettiin 18.6 %:lle 2 vuoteen mennessä. Seuranta-aika oli kolme vuotta. Kuolleisuus rytmihäiriötahdistinryhmässä oli 8.3 % ja lääkehoitoryhmässä 10.5 % vuotta kohti. Suhteellinen kuolleisuuden vähenemä oli rytmihäiriötahdistinhoidossa 23.4 %, jonka 95 % luottamusväli oli -5.7–44.5 % ja tilastollinen merkitsevyys p = 0.104. Myös tässä tutkimuksessa rytmihäiriötahdistimen käyttö lääkehoitoryhmässä on saattanut laimentaa mitattua hoitovaikutusta.
Edellä esitetyn CIDS-tutkimuksen alaryhmän keskimäärin 5.6 vuotta jatkuneessa seurannassa «Bokhari F, Newman D, Greene M, Korley V, Mangat I, Dorian P. Long-term comparison of the implantable cardioverter defibrillator versus amiodarone: eleven-year follow-up of a subset of patients in the »3 kuolleisuuden riskisuhde oli 2.01 hoidettaessa amiodaronilla verrattuna hoitoon rytmihäiriötahdistimella.
Saksassa tehdyssä CASH-tutkimuksessa «Kuck KH, Cappato R, Siebels J, Rüppel R. Randomized comparison of antiarrhythmic drug therapy with implantable defibrillators in patients resuscitated from cardiac arrest: the Cardiac Arrest Study Ham»4 kammiovärinästä (84 % potilaista) tai kammiotakykardiasta elvytetyt potilaat satunnaistettiin hoitoon rytmihäiriötahdistimella tai antiarytmisella lääkityksellä, joita olivat metoprololi ja amiodaroni. Sepelvaltimotauti oli 73 %:lla, vasemman kammion ejektiofraktio oli 0.46 ± 0.19 % ja potilaiden ikä oli 58 ± 11 vuotta. Lääkehoitoryhmistä 5.8 % siirtyi rytmihäiriötahdistinhoitoon 2 vuoteen mennessä. Rytmihäiriötahdistinhoito vähensi kuolleisuutta lääkehoitoryhmiin verrattuna 41.9 % yhden vuoden, 28.4 % kolmen vuoden ja 22.8 % viiden vuoden kohdalla. Riskisuhde koko seuranta-ajalta määritettynä oli 0.77, joka oli tilastollisesti suuntaa antava (p = 0.081 mukautettuna välitarkastuksiin). Äkkikuolemien riskisuhde rytmihäiriötahdistinhoidossa oli 0.423 (p = 0.005). Alaryhmäanalyysi viittasi suotuisampaan vaikutukseen pienen ejektiofraktion omaavilla verrattuna koko tutkimusjoukkoon.
Tämä näytönastekatsaus on linkitetty seuraaviin artikkeleihin:
Edellä olevasta 3 tutkimuksesta yhdessä kokonaiskuolleisuus väheni tilastollisesti merkitsevästi ja kahdessa muussa oli samansuuntaiset trendit. Äkkikuolemat vähenivät kahdessa tutkimuksessa tilastollisesti merkitsevästi. Noin kuudesosa vertailuryhmien potilaista sai rytmihäiriötahdistimen seurannan aikana. Asennuksen peruste oli yleensä uusiutunut kammioarytmia, ja ilman rytmihäiriötahdistinta nämä valikoitunut potilasosa olisi saattanut huonontaa lääkehoitoryhmän tulosta.
American College of Cardiologyn, American Heart Associationin ja European Society of Cardiologyn laatima ohje «Zipes DP, Camm AJ, Borggrefe M ym. ACC/AHA/ESC 2006 guidelines for management of patients with ventricular arrhythmias and the prevention of sudden cardiac death: a report of the American College of C»5 esittää kammioperäisten rytmihäiriöiden patofysiologiaa, taudinkulkua ja hoitoa ja antaa suosituksia diagnostiikasta ja hoidosta. Ohjeessa on viitattu 1 085 kirjallisuuslähteeseen. Ohje luokittelee suositusten näytönasteen ja painokkuuden. Se soveltuu pääpiirteissään suomalaiseen käytäntöön.