Suomalaisessa vuonna 1976 alkaneessa lapsiperheiden 5 vuoden mittaisessa neuvontaohjelmassa 80 neuvontaperhettä ja 80 verrokkiperhettä oli satunnaistettu ja jaettu neljään riskiryhmään «Aronen E, Kuosa M, Tallila M ym. Kotikäynteihin pe...»1. Kolme koulutettua työntekijää tekivät kotikäynteinä ohjaustoimintaa 10 kertaa vuodessa lapsen 0,5 vuoden iästä 5-vuotiaaksi asti. Heille oli järjestetty lastenpsykiatrin työnohjaus kuukausittain. Seurantavaiheessa, kun lapset olivat 15 vuotta, oli mukana 136 lapsen perhettä (86 %). Nuorista vastasi 83 %. 29 oli arvioitu tavallista suuremman psykososiaalisen riskin perheiksi. 15 näistä perheistä sai neuvontaa ja 14 oli verrokkiryhmänä. 15 vuoden seurantavaiheessa tavoitettiin 29 riskiperheestä 22. Näistä 12 neuvontaperheessä ei löytynyt arviointikyselyillä yhtään häiriintynyttä nuorta ja yhdeksässä verrokkiperheessä 3 (33 %) oli häiriintynyttä. Tulokset eri seurantavaiheissa olivat johdonmukaiset tähän suuntaan. Samoin vanhempien ja nuorten raportit olivat yhdensuuntaiset.
Kommentti: Lopullinen aineisto riskiryhmästä jäi pieneksi, mutta intervention kesto, seurannat lasten ollessa 5, 10 ja 15 vuotta merkitsevät poikkeuksellisen pitkää seuranta-aikaa. Vanhempien psyykkistä terveyttä ei arvioitu, mutta perheen riskitasolle oli kriteerit.
Yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa «Nicholson B, Anderson M, Fox R, Brenner V. One fam...»2 24 perhettä osallistui alimman sosiaaliluokan vanhempien parissa STAR-menetelmällä tehtävään tukitoimintaan (STAR = S - stop themselves from immediately reacting, T - think about their feelings to regain emotional control, A - ask themselves if their expectations are reasonable for their children, and R - respond in a developmentally appropriate and thoughtful manner). Perheissä lapset olivat 1–5-vuotiaita, ja vanhemmista 63 % oli yksinhuoltajia. Vanhemmat tutkittiin kolmella eri itsearviointimenetelmällä, ja heidät jaettiin iän, koulutuksen, tulotason ja perhesuhteen perusteella kahteen yhdenmukaiseen ryhmään. Kokeiluryhmässä ja "odotuslistalle jääneissä" oli molemmissa 13 vanhempaa/äitiä. Lapset tutkittiin kolmella eri menetelmällä tunne- ja käytösongelmien kartoittamiseksi, myös lasten opettajat täyttivät kouluversion.
Interventio kesti 10 viikkoa, ja sen aikana 3 koulutettua ammattilaista toteutti 13 perheen kasvatusneuvontaa perheen tarpeet huomioivalla psykoedukaatiomenetelmällä (STAR). Menetelmässä kiinnitetään huomio neljään pääkohtaan: vanhempien suuttumuksen hallintaan, lapsen kehitystason huomioimiseen lapsen kohtelussa, positiiviseen vanhemmuuteen ja iän mukaiseen rajojen asettamiseen. Ohjaajat olivat monipuolisesti yhteydessä perheisiin, 1,5 tunnin mittaisin pienryhmätapaamisin, kirjein, puhelinsoitoin ja vanhempi-lapsitapaamisin. Perheet saivat viikoittaiset välitavoitteet. Ohjelman tuloksia mitattiin usealla vanhempien tuottamilla tutkimuskäyttöön testatuilla arviointimittaristoilla sekä ohjaajien havainnoinnin ja haastattelujen avulla kokoamilla mittaristoilla, Seurantatutkimus tehtiin kuukauden kuluttua neuvontaohjelman päättymisestä.
STAR-ohjelmassa mukana olleiden vanhempien kärsivällinen, myönteinen ja kannustava suhtautumisen lapsiin todettiin lisääntyneen merkittävästi ja rankaisemisen sanallisesti ja fyysisesti vähentyneen merkittävästi. Muun muassa vihaa ja aggressiota mittaavalla asteikolla lähtötaso 10,60 laski ohjelman aikana 7,90 ja seurantakuukauden jälkeen 7,00 tasolle. Lasten käytöksessä myönteinen käytös lisääntyi ja kielteinen väheni esim. Eyberg Child Behavior Inventory -indeksit Problem score: 19,19–14,53–13,88 (p < 0,05), ja Intensity score vastaavasti 121,38–97,27–90,35 (p < 0,05). Muutkin tulokset paranivat vielä kuukauden seurannan aikana. Drop-outprosentti oli vain 10. Kokeiluohjelman rajoituksena olivat pienet ryhmät, mutta arviointimenetelmät olivat monipuolisia ja niiden antamat tulokset olivat yhdensuuntaisia siten, että STAR-ohjelmaan osallistuneiden lasten nähtiin hyötyneen ohjelmasta merkittävästi.
Köyhien afrikkalais-amerikkalaisten perheiden asuinalueilla Chicagossa 2–3-vuotiaiden lasten vanhemmille (158) ja lasten päiväkotien työntekijöille (77) järjestettiin 12 viikon mittainen 2 tuntia/vko koulutusohjelma «Gross D, Fogg L, Webster-Stratton C ym. Parent tra...»3. Osallistujat satunnaistettiin 3 erityyppiseen interventioryhmään ja 1 vertailuryhmään (odotuslistalle jääneet). Koulutusohjelma (The Incredible Years BASIC Program) sisältää muun muassa keskusteluja, kotitehtäviä ja videonauhotettujen tilanteiden purkamista pienryhmissä, joissa oli kaksi koulutettua ohjaajaa. Tutkimusjakson päättyessä kaikissa koulutusryhmissä oli myönteisiä tuloksia väkivaltaisten kasvatustapojen vähenemisenä, ja rohkaisevana lasten ohjaamisena verrattuna vertailuryhmään. Yhdessä ryhmässä sekä vanhemmat että päiväkotiohjaajat osallistuivat samaan koulutusohjelmaan. Sen ryhmän tulokset olivat parhaat myös vaikeimmassa riskiryhmässä olevien vanhempien ja lasten kohdalla. Vähiten hyötyä perheet ja lapset saivat, kun koulutusohjelma oli suunnattu vain päiväkotiohjaajille. Seuranta toteutettiin 6 ja 12 kuukautta ohjelman päättymisestä. Lähes kaikki tulokset olivat myönteisiä ja parantuneet intervention päättymistilanteesta. Drop-outprosentti nousi päivähoitajien osalta 30 % ja vanhempien osalta 21 %, jotka arvioitiin kohtuullisiksi kyseisissä olosuhteissa tehtävissä interventiotutkimuksissa.
Satunnaistetussa ryhmävertailututkimuksessa «Gardner F, Shaw DS, Dishion TJ ym. Randomized prev...»4 oli mukana 120 äiti-poika-paria. Sukupuolen valinta perustui tietoon poikien häiriökäyttäytymisen esiintyvyydestä tyttöihin nähden. Äiti-poika-parit kutsuttiin tutkimukseen, jos poika oli 17–27 kuukautta vanha ja hänellä oli vähintään kaksi määriteltyä riskitekijää (sosioekonomiset, perheongelmat tai käyttäytymiseen liittyviä vaikeuksia). Kaikkiaan 327 äidistä 271 suostui osallistumaan alustavaan seulontatutkimukseen. 124 äiti-lapsi-paria täytti kriteerit, ja heistä 120 suostui hoitotutkimukseen. Tutkimusryhmässä yhden vuoden kaikki seurantatiedot saatiin 55 parista ja verrokkiryhmästä 52 parista. Tutkittavien kotona tehtiin 2,5 tunnin kotikäynti, jonka aikana tehtiin lähtötilanteen mittaukset ja tehtiin videonauhoitteista havainnoivaa äiti-poika-parin seurantaa. Äitejä kannustettiin positiiviseen vanhemmuuteen käyttäen motivoivan haastattelun keinoja. Koulutetut terapeutit osallistuivat interventioryhmän kaikkiaan kolmeen tapaamiseen ja yhteen palautekäyntiin. Lisäksi osallistujille tarjottiin mahdollisuus kuuteen seurantakäyntiin. Verrokkiryhmässä äideille jaettiin ruokakuponkeja ilman interventiota. Ensisijaisena vastemuuttujana oli 100 osiosta koostuva Childhood Behavior Checklist 2–3.
Interventioryhmän äiti-poika-pareissa havaittiin merkitsevää proaktiivisen, positiivisen vanhemmuuden lisääntymistä ja negatiivisen heikkenemistä ja lapsen häiriökäyttäytymisen vähentymistä. Interventio oli yhteydessä häiritsevän käyttäytymisen vähentymiseen (r = 0,26, p = 0,004) ja positiivisen vanhemmuuden lisääntymiseen (r = 0,18, p = 0,037). Positiivinen vanhemmuus oli yhteydessä häiriökäyttäytymisen vähenemiseen (r = 0,21, p = 0,015).
Tämä teksti on linkitetty seuraaviin artikkeleihin:
Kommentti: Tutkimus noudatti CONSORT suositusta satunnaistetuista kokeista. Tutkimuksessa oli ennalta määritetty ensisijainen vastemuuttuja. Mittarit ja interventiot on kuvattu selkeästi. Ei voida sulkea pois sitä, että huomion saaminen lisäsi positiivista vanhemmuutta eikä niinkään varsinainen interventio. Tutkimus antaa kuitenkin arvion ns. absoluuttisesta erosta intervention ja vertailuryhmän välillä tutkimuksen päättyessä.