Norjalaiset tutkijat raportoivat tutkimuksessaan «Nordahl HM, Nysaeter TE. Schema therapy for patien...»1 naturalistisen tutkimuksen kulusta ja tuloksista. Aineiston muodosti 6 epävakaasta persoonallisuushäiriöstä (BPD) kärsivää naista (19–42-vuotiaita). Potilaat tutkittiin SCID-I- ja SCID-II-haastatteluilla kolmesti (10 viikon välein) ennen tutkimukseen sisäänottoa. Sisäänottokriteerinä käytettiin DSM-IV:n mukaista BPD-diagnoosia. Skeemakeskeinen terapia kesti potilaasta riippuen 1,5–3 vuotta, jona aikana käytettyjä mittareita olivat edellä mainittujen mittareiden lisäksi muun muassa BDI, BAI ja SCL. Vasteita mitattiin heti psykoterapian päättymisen jälkeen sekä seurannassa 12–16 kuukautta hoidon päättymisestä.
Viidellä potilaalla todettiin tapahtuneen selkeää kliinistä paranemista ja oireiden lievittymistä, eikä tulos ollut selitettävissä spontaanilla paranemisella (arvio perustuu pre-treatment-toistomittauksiin). Ryhmässä tapahtuvaa muutosta kuvaava efektikoko (ES) aikavälillä ennen hoitoa – seuranta vaihteli eri vasteiden osalta välillä 1,8–2,9. Yhdellä potilaalla tapahtui "relapsi" seurannan aikana. Hoidon jälkeen potilaat diagnosoitiin uudelleen, jolloin 3 potilasta ei enää täyttänyt BPD-kriteerejä. Kolme potilasta täytti BPD-kriteerit edelleen, mutta oireiden määrä oli vähentynyt. Tutkijoiden mukaan mielenkiintoisin löydös oli se, että tulokset, jotka löydettiin terapian loppumisen jälkeen, säilyivät seurannassa. Kukaan ei ollut yrittänyt itsemurhaa, ja itseään vahingoittava käytös, kuten viiltely, väheni. Potilaista määritetty GAF-pistemäärä nousi 52:sta 68:aan (ES = 2,8).
Hollantilaiset tutkijoiden monikeskustutkimuksessa «Giesen-Bloo J, van Dyck R, Spinhoven P ym. Outpati...»2vertailtiin skeemakeskeistä (SFT) ja psykodynaamista (transferenssikeskeistä TFP) psykoterapiaa epävakaan persoonallisuushäiriön hoidossa. Terapiat kestivät 3 vuotta, ja terapiaistuntoja oli 2 kertaa viikossa. Sisäänottokriteeri seulontavaiheessa oli SCID-II-haastattelun mukainen epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosi. Poissulkukriteereinä olivat psykoottinen häiriö, kaksisuuntainen mielialahäiriö, dissosiatiivinen identiteettihäiriö, antisosiaalinen persoonallisuushäiriö, ADHD, vakava päihderiippuvuus, somaattisesta sairaudesta johtuva sekundäärinen psykiatrinen diagnoosi ja kehitysvammaisuus. Potilaille tehtiin myös SCID-I-haastattelut. Tutkimukseen seulotut 88 potilasta oli kaltaistettu keskeisten taustamuuttujien suhteen (koulutus, työllistyminen, ikä, viimeaikaiset itsemurhasuunnitelmat ja -yritykset, lääkitys, I akselin diagnoosit).
Potilaat satunnaistettiin kahteen ryhmään. SFT-ryhmässä oli lähtötilanteessa 45 potilasta (40 naista) ja TFP-ryhmässä 43 potilasta (40 naista). Keskeinen vastemuuttuja oli persoonallisuushäiriön vakavuusaste, jota arvioitiin useassa vaiheessa semistrukturoidulla haastattelulla. Haastattelu tehtiin ennen satunnaistamista ja sen jälkeen 3 kuukauden välein koko 3-vuotisen tutkimuksen ajan. "Paranemiselle" määriteltiin kriteerit (pysyvä, tietty pistemäärä BPDSI:ssä ja kliinisesti merkitsevä paraneminen). Muita vastemuuttujia olivat elämänlaatu, jota mitattiin kahdella luotettavalla mittarilla, ja lisäksi potilaat täyttivät erilaisia oirelistoja ja itsearviointilomakkeita. Tutkimuksen keskeyttämisriskin todettiin olleen TFP:ssä suurempi kuin SFT:ssä (p = 0,01), ja SFT-ryhmäläiset keskeyttivät myöhemmin kuin TFP-ryhmäläiset (mediaanit 98 vs 34, MSTS = 3,53, p < 0,001). MSTS on muutosten mediaaneihin liittyvä testisuure, McKean Schrader Test Statistic.
Molemmissa ryhmissä epävakaus väheni, mutta SFT-ryhmässä TFP-ryhmää enemmän (SFT: MSTS = -9,81, p < 0,001; TFP: MSTS = -5,99, p < 0,001). Elämänlaadun paranemisen suhteen tulos oli samansuuntainen (SFT: MSTS = 6,09, p = 0,001; TFP: MSTS = 2,06, p = 0,44). Myös psyko- ja persoonallisuuspatologian vähenemisessä ryhmät erosivat (SFT: MSTS = 6,73, p < 0,001; TFP: MSTS = -2,75, p < 0,006).
Kolmen vuoden hoitojen jälkeen merkitsevästi useampi SFT-ryhmässä kuin TFP-ryhmässä olleista toipui (RR = 2,18, p = 0,04, 95 % luottamusväli 1,02–4,66) tai osoitti selkeää kliinistä parantumista (RR = 2,33, p = 0,009, 95 % luottamusväli 1,24–4,37).
Farrell työtovereineen selvitti tutkimuksessaan «Farrell JM, Shaw IA, Webber MA. A schema-focused a...»3 30 istuntoa käsittävän, 8 kuukautta kestävän ryhmämuotoisen skeematerapian tehokkuutta verrattuna tavanomaiseen psykiatriseen hoitoon epävakailla potilailla (N = 32). Toinen ryhmä sai tavanomaisen hoidon (TAU) lisäksi edellä mainitun ryhmähoidon (SFT-TAU), ja toinen ryhmä pelkästään tavanomaisen hoidon (TAU). Vastemuuttujia olivat epävakaisuusoireet, muu psykopatologia ja toimintakykyisyys.
Ryhmämuotoista skeematerapiaa saavassa ryhmässä tapahtui merkitsevää vähenemistä epävakausoireissa (F(1,25) = 23,78, p < 0,001, d(Cohen) = 1,97) ja muussa psykopatologiassa (F(1,25) = 11,21, p = 0,001, d(Cohen) = 1,35), sekä tendenssi yleisen toimintakyvyn paranemiseen (F(1,25) = 11,85, p = 0,002, d(Cohen) = 1,39). Hoidon jälkeen 94 % SFT-TAU-ryhmään ja 16 % TAU-ryhmään kuuluneista ei täyttänyt enää epävakaan persoonallisuuden diagnostisia kriteereitä (p < 0,001).
Tämä teksti on linkitetty seuraaviin artikkeleihin: