Suomalaisessa satunnaistetussa kontrolloidussa kokeessa «Knekt P, Lindfors O, Härkänen T ym. Randomized tri...»1 vuosilta 1994–2000 yhteensä 326 potilasta satunnaistettiin joko kertaviikkoiseen 20 käyntikerran lyhytkestoiseen (SPP), 2–3 viikoittaisen käynnin pitkäkestoiseen (keskimäärin 2,5 vuotta) (LPP) psykodynaamiseen psykoterapiaan tai enintään 12 käynnin lyhyeen voimavarasuuntautuneeseen terapiaan (SFT). Potilaita seurattiin 3 vuotta hoitojen alusta. Potilaista 85 %:lla oli masennushäiriö, joista yleisin oli toistuva vakava masennustila.
Voimavarasuuntautuneen terapian ja psykodynaamisen lyhytterapian välillä ei todettu eroa vaikuttavuudessa. Masennusoireet vähenivät nopeammin kummassakin lyhytterapiassa kuin pitkässä terapiassa hoidetuilla BDI-asteikolla (Beck Depression Inventory) mitattuna 7 kuukauden kuluttua hoitojen alusta SFT vs. LPP -3,7; 95 % luottamusväli -5,8 – -1,5. Vastaavasti toipuminen vakavasta masennustilasta oli suurempaa (OR 3,21; 95 % luottamusväli 1,65–6,27).
3 vuoden seurannan loppuun mennessä toipumisessa masennustilasta ei todettu eroa, mutta pitkässä terapiassa masennusoireilun väheneminen oli suurempaa kuin voimavarasuuntautuneessa terapiassa. 5 vuoden seurannassa «Knekt P, Lindfors O, Sares-Jäske L ym. Randomized ...»2 tilastollisesti merkitsevää eroa ei enää havaittu, mikä liittyi lyhyen terapian jälkeiseen runsaaseen muun hoidon käyttöön. Kun muun hoidon käyttö huomioitiin toipumiskriteerissä, pitkä terapia tuotti paremman vasteen 5 vuoden seurannassa (RR 1,48, p < 0,05).
Espanjalaisessa naturalistisessa, ei-satunnaistetussa tutkimuksessa «Carrera M, Cabero A, González S ym. Solution-focus...»3 arvioitiin ratkaisukeskeisen ryhmäterapian vaikutuksia julkisen mielenterveysjärjestelmän piirissä. Potilaista (N = 132) valtaosalla oli sopeutumishäiriö ja noin kolmanneksella masennushäiriö. Ratkaisukeskeisessä terapiassa oli 6 kestoltaan 1 tunnin pituista istuntoa, ja ryhmän koko oli 6–10 henkilöä. Vertailuryhmäksi valittiin tavanomaista hoitoa (lääkitys tai muu psykologinen hoito) saavien ryhmä (N = 132), joka vastasi diagnoosien ja taustatekijöiden osalta ratkaisukeskeisen terapian ryhmää.
Alkumittauksen (keskimäärin BDI = 16) ja loppumittauksen välinen BDI-pistemäärän erotus oli ratkaisukeskeisessä terapiassa 8,75 pistettä alhaisempi kuin vertailuryhmässä (efektikoko d = 0,89).