Satunnaistetussa kaksoissokkoutetussa monikeskustutkimuksessa «Kappos L, Antel J, Comi G ym. Oral fingolimod (FTY...»1 aaltomaista MS-tautia sairastavat potilaat (EDSS 0–6) saivat fingolimodia 5 mg (94 potilasta), 1,25 mg (94 potilasta) tai lumetta (93 potilasta) 1 kerran päivässä suun kautta 6 kuukauden ajan. Tutkimuksessa tarkasteltiin magneettikuvauksin lääkkeen vaikutusta T1-painotteisten varjoainetehosteisten tulehduspesäkkeiden määrään (ensisijainen päätetapahtuma). Potilaista 91 % oli mukana tutkimuksen loppuun saakka.
Fingolimodi vähensi varjoainetehosteisten pesäkkeiden määrää verrattuna lumelääkkeeseen (annos 5 mg: 3 pesäkettä, p = 0,006; annos 1,25 mg: 1 pesäke, p < 0,001 ja lumelääke: 5 pesäkettä). Toissijaisena päätepisteenä oli vuotuisten pahenemisvaiheiden määrä, joka oli vähäisempi fingolimodiryhmissä (lume: 0,77/vuosi vs. 5 mg: 0,36 pahenemisvaihetta/vuosi, p = 0,01 ja vs. 1,25 mg: 0,35/vuosi, p = 0,009), vaikka tutkimuksen voima ei tilastollisesti ollut määritelty riittämään tähän analyysiin.
Satunnaistetussa kaksoissokkoutetussa monikeskustutkimuksessa (FREEDOMS) «Kappos L, Radue EW, O'Connor P ym. A placebo-contr...»2 aaltomaista MS-tautia sairastavat potilaat (EDSS 0–5,5) saivat fingolimodia joko 0,5 mg (425 potilasta) tai 1,25 mg (429 potilasta) tai lumetta (418 potilasta) 1 kerran päivässä suun kautta 24 kuukauden ajan. Ensisijainen päätetapahtuma oli vaikutus pahenemisvaiheiden määrään. Potilaista 81 % oli mukana tutkimuksen loppuun saakka.
Vuotuisten pahenemisvaiheiden määrä oli vähäisempi fingolimodiryhmien potilailla (1,25 mg: keskimäärin 0,16/vuosi, 0,5 mg: 0,18/vuosi ja lumeryhmä: 0,4/vuosi, p < 0,001). Toissijaisina päätepisteinä käytettiin MK-parametrejä ja taudin etenemistä arvioituna EDSS-asteikolla, ja myös näillä arvioituna fingolimodi oli tehokkaampi lumeeseen verrattuna. Molemmissa fingolimodiryhmissä nähtiin 2 vuoden aikana keskimäärin 2,5 uutta tai suurentunutta T2-muutosta, kun lumeryhmässä näitä T2-muutoksia nähtiin 9,8 (p < 0,001). Molemmissa fingolimodiryhmissä havaittiin 0,2 uutta Gd-tehostuvaa muutosta 2 vuoden aikana, kun lumeryhmässä niitä oli 1,1 (p < 0,001). Fingolimodi vähensi myös molemmilla annoksilla (0,5 mg ja 1,25 mg) tilastollisesti merkitsevästi toiminta- ja liikuntakyvyn heikentymistä 2 vuoden aikana (HR 0,70 ja 0,68, vastaavasti; p = 0,02 molemmille vertailuille). Taudin etenemisen kumulatiivinen todennäköisyys oli 17,7 % 0,5 mg:n ryhmässä, 16,6 % 1,25 mg:n ryhmässä ja 24,1 % lumeryhmässä.
Satunnaistetussa kaksoissokkoutetussa monikeskustutkimuksessa (TRANSFORMS) «Cohen JA, Barkhof F, Comi G ym. Oral fingolimod or...»3 aaltomaista MS-tautia sairastavat potilaat (EDSS 0–5,5) saivat fingolimodia 0,5 mg (431 potilasta) tai 1,25 mg (426 potilasta) suun kautta tai beetainterferoni 1a:ta lihaksensisäisesti (435 potilasta)1 kerran viikossa 1 vuoden ajan. Ensisijainen päätetapahtuma oli vuosittaisten pahenemisvaiheiden määrä. Potilaista 89 % oli mukana tutkimuksen loppuun saakka.
Vuotuisten pahenemisvaiheiden määrä oli vähäisempi fingolimodiryhmissä (1,25 mg: keskimäärin 0,20/vuosi, 0,5 mg: 0,16/vuosi ja lume: 0,33/vuosi, p < 0,001). Toissijaisina päätepisteinä käytettiin MK-parametrejä ja taudin etenemistä arvioituna EDSS-asteikolla. Uusia tai suurentuneita T2-muutoksia nähtiin 1,25 mg:n ryhmässä 2 vuoden aikana keskimäärin 1,5; 0,5 mg:n ryhmässä 1,7 ja beetainterferoniryhmässä 2,6 (p < 0,001 ja p = 0,004, vastaavasti, verrattuna beetainterferoniin). Gd-tehosteisia muutoksia nähtiin 0,14, 0,23 ja 0,51, vastaavasti samoissa ryhmissä (p < 0,001 molemmissa ryhmissä verrattuna beetainterferoniin). Liikunta- ja toimintakyvyn heikentyminen oli harvinaista kaikissa ryhmissä eikä ryhmien välille saatu eroja tässä vertailussa.