Insuliinianalogeilla saavutettaneen erityisesti parempi aterianjälkeinen glukoositasapaino (lyhytvaikutteiset insuliinit). Tästä voisi olla etua raskausdiabeteksen aiheuttaman makrosomian ehkäisyssä. Aspartinsuliinia ja insuliinilisproa on tutkittu raskausaikana tyypin 1 diabeetikoilla. Ensin mainitulla on tehty laaja satunnaistettu kontrolloitu tutkimus «Mathiesen ER, Kinsley B, Amiel SA ym. Maternal gly...»1, jossa insuliiniaspartia tai lyhytvaikutteista humaani-insuliinia annettiin 322:lle tyypin 1 diabeetikolle joko raskauden suunnitteluvaiheessa tai alkuraskaudessa (< 10 rv).
Merkittävien yöllisten hypoglykemioiden vaara oli 52 % (RR 0,48; 0,20–1,143; P = NS) matalampi aspartinsuliinilla verrattuna humaani-insuliiniin. Kuitenkaan HbA1c:t eivät eronneet merkittävästi 2. ja 3. raskauskolmanneksella edellä mainittujen ryhmien välillä. Toisen ja kolmannen raskauskolmanneksen lopussa keskimääräinen postprandiaalinen verensokerin nousu oli aspartinsuliinilla matalampi kuin humaani-insuliinilla (P = 0,003 ja P = 0,044 vastaavasti). Lisäksi aamiaisen jälkeen (90 minuuttia) otettu verensokeri oli vastaavasti alempi aspartinsuliinia (P = 0,044 ja P = 0,001, vastaavasti).
Silti makrosomiassa ja lasten painoissa ei ollut eroa; raskausviikkoihin nähden korjatut lasten syntymäpainot olivat 3 438 g (71,5) ja 3 555 g (72,9; P = 0,091) aspart- ja humaani-insuliiniryhmissä vastaavasti «Hod M, Damm P, Kaaja R ym. Fetal and perinatal out...»2.
Parempi sokeritasapaino ei vähentänyt makrosomiavaaraa, mutta molemmissa ryhmissä sokeritasapaino oli yhtä hyvä HbA1:lla mitaten. Tutkittavien määrä oli kuitenkin liian pieni asian osoittamiseen.
Kommentti: Kyseessä tyypin 1 diabetesta sairastavat. Osa tutkituista oli suomalaisia.
Pitkävaikutteisista insuliinianalogeista vain detemirillä on tehty satunnaistettuja kontrolloituja tutkimuksia Detemiriä vertailtiin tyypin 1 diabetesta sairastavilla raskaana olevilla naisilla. NPH-insuliiniin «Mathiesen ER, Hod M, Ivanisevic M ym. Maternal eff...»3. Tutkittavat satunnaistettiin joko ennen raskautta (12 kuukauteen saakka) tai raskausviikoilla 8–12 saamaan jompaakumpaa pitkävaikutteista insuliinia. Kaikki saivat ateriainsuliininaan aspartinsuliinia.
Kaikkiaan 310 tyypin 1 diabetesta sairastavaa naista satunnaistettiin tutkimukseen, detemir-ryhmään 152 ja NPH-ryhmään 158. Puolet satunnaistettiin ennen raskautta ja puolet alkuraskaudessa. HbA1C oli raskausviikolla 36 detemir-ryhmässä 6,27 % ja NPH-ryhmässä 6,33 % (NS).
Paastoverensokeri oli merkitsevästi alempi detemir- kuin NPH-ryhmässä sekä 24 raskausviikolla (96,8 vs. 113,8 mg/dL, P = 0,012) että 36 raskausviikolla (85,7 vs. 97,4 mg/dL, P = 0,017). Vakavia ja lieviä hypoglykemioita oli saman verran molemmissa ryhmissä. Vastasyntyneiden raportti aineistosta julkaistiin vuonna 2014 «Hod M, Mathiesen ER, Jovanovic L ym. A randomized ...»4. Ryhmien välillä ei ollut eroja makrosomiassa (p = 0,18), LGA:ssa (p = 0,23), vastasyntyneen hypoglykemiassa (p = 0,22) tai ennenaikaisessa synnytyksessä (p = 0,24). SGA:ta oli vain 3 detemir-ryhmässä ja 1 NPH-ryhmässä. Rakennepoikkeavuus todettiin kummassakin ryhmässä 8:lla sikiöllä, 2 sikiötä menehtyi detemir-ryhmäsä ja 1 sikiö NPH-ryhmässä.
Kommentti: Kyseessä tyypin 1 diabetesta sairastavat. Tutkimuksessa suomalaisia potilaita.
Detemir-insuliinia verrattiin NPH-insuliiniin satunnaistetussa, kontrolloidussa non-inferiority tutkimuksessa «Herrera KM, Rosenn BM, Foroutan J ym. Randomized c...»5, lääkehoitoa tarvitsevilla raskausdiabeetikoilla ja tyypin 2 diabeetikoilla (n = 105). Tyypin 1-diabeetikot suljettiin pois tutkimuksesta. Lopullisiin analyyseihin NPH-ryhmästä hyväksyttiin 45 potilasta, joista tyypin 2 diabeetikkoja oli 7 ja vastaavat luvut detemir-ryhmässä olivat 42 ja 7. Pitkävaikutteisen insuliinin lisäksi potilaat käyttivät tarvittaessa lyhytvaikutteista aspart-insuliinia. Lähtötilanteissa tai raskauden aikaisissa keskimääräisissä paasto- ja aterian jälkeisissä keskimääräisissä glukoosiarvoissa ei todettu eroja lääkehoitoryhmien välillä. NPH-ryhmässä todettiin kuitenkin merkitsevästi enemmän hypoglykemiatapahtumia potilasta kohden (n < 0,05). Hyvä glukoositasapaino saavutettiin molemmissa ryhmissä yhtä nopeasti. Eroja ryhmien välillä ei todettu lasten syntymäpainoissa (p = 0,87), synnytysajankohdissa (p = 0,72), 5 minuutin matalissa Apgar pisteissä (p = 0,48), keskolahoidon tarpeessa (p = 0,48) tai hypoglykemiassa (p = 0,50).
Detemir todettiin yhtä hyväksi kuin NPH-insuliini raskausdiabeetikoiden ja tyypin 2 diabeetikoiden raskauden aikaisessa hoidossa.
Kommentti: Tutkimuksessa oli mukana myös raskausdiabeetikkoja.
Vuonna 2020 julkaistussa «Jing J, He Z, Yang Z ym. Comparing the efficacy an...»6 satunnaistetussa tutkimuksessa vertailtiin detemir-insuliinin tehokkuutta ja turvallisuutta NPH-insuliiniin 240:llä raskaana olevalla kiinalaisella naisella. Heistä 132:lla oli raskautta edeltävästi diagnosoitu diabetes ja 108:lla raskausdiabetes. Potilaat satunnaistettiin raskausviikoilla 12–28 saamaan joko detemirinsuliinia ja lyhytvaikutteista insuliinia (n = 120) tai NPH- ja lyhytvaikutteista insuliinia (n = 120).
Ryhmät olivat vertailukelpoisia lähtötilanteessa. Viikko satunnaistamisen jälkeen detemir-ryhmässä paastoglukoosipitoisuus oli merkitsevästi NPH-ryhmää matalampi (p < 0,05), ja optimaalinen glukoositaso saavutettiin nopeammin (p < 0,001). 3 kuukautta käytön jälkeen HBA1c-tasoissa ei ollut eroa. Hypoglykemian esiintyvyys oli merkitsevästi matalampi detemir-ryhmässä kuin NPH-ryhmässä (p < 0,05). Eroja ryhmien välillä ei todettu lasten syntymäpainoissa (p = 0,31), SGA:ssa (p = 0,39), makrosomiassa (p = 1,0), hypoglykemiassa (p = 0,18), ennenaikaisuudessa (p = 0,57), keskolahoidon tarpeessa (p = 0,67), RDS:n (p = 1,0) tai hyperbilirubinemian (p = 0,52) esiintyvyydessä. Synnynnäisiä epämuodostumia oli kummassakin ryhmässä 3.
Detemir-insuliinilla saavutettiin tässä tutkimuksessa nopeammin hyvä glukoositasapaino, ja raskaana olevan hypoglykemiaa esiintyi vähemmän kuin NPH-insuliinilla.
Kommentti: Tutkittavana oli aasialainen väestö. Tutkimuksessa oli mukana myös raskausdiabeetikkoja, mutta raskautta edeltävää diabetesta ei tarkemmin jaoteltu tyypin 1- tai 2-diabetekseen.
Pitkävaikutteisia insuliinianalogeja detemir-insuliinia ja glargiini-insuliinia on verrattu toisiinsa tyypin 1 diabeetikoilla raskauden aikana retrospektiivisessa rekisteritutkimuksessa «Callesen NF, Damm J, Mathiesen JM ym. Treatment wi...»7. Tutkimuksessa verrattiin glukoositasapainoa ja raskauden aikaisia muuttujia raskaana olevilla tyypin 1 diabeetikoilla, joita oli hoidettu detemir- ta glargiini-insuliinilla. Tutkimuksessa haettiin tiedot potilasrekisteristä vuosilta 2007–2011. Detemir-insuliinia käytti 67 potilasta ja glargiini-insuliinia 46 potilasta raskauden alusta alkaen. Ryhmät olivat vertailukelpoisia lähtötilanteessa.
HbA1c-tasoissa ei todettu eroja ryhmien välillä raskausviikoilla 8 (p = 0,15) tai 33 (p = 0,38), eikä lievän tai vaikean hypoglykemian esiintyvyydessä ollut eroja (p > 0,30). Sikiön suurikokoisuuden (LGA) esiintyvyys oli pienempi glargiiniryhmässä (p = 0,046). Eroja ryhmien välillä ei ollut vastasyntyneiden hypoglykemiassa (p = 0,80), keskolahoidon tarpeessa (p = 0,62), hyperbilirubinemian esiintyvyydessä (p = 0,90) tai hengitystuen tarpeessa (p = 0,18). 1 vastasyntyneellä kummassakin lääkehoitoryhmässä todettiin synnynnäinen epämuodostuma, sikiökuolemia ei todettu.
Tässä rekisteritutkimuksessa ei todettu eroja raskauden aikaisessa glukoositasapainossa hoidettaessa tyypin 1 diabeetikkoja detemir- ja glargiini-insuliinilla.
Kommentti: Kyseessä oli rekisteritutkimus.
Yhteenvetona voidaan sanoa, että insuliinianalogeilla saavutettaneen jonkin verran parempi plasman glukoositasapaino (pikainsuliinilla aterian jälkeen ja pitkävaikutteisella paastoarvo), mutta näyttöä, että tämä vaikuttaisi merkittävästi lapsen ennusteeseen (muun muassa makrosomian esiintyvyyteen), ei toistaiseksi ole.