Systemaattisessa kirjallisuuskatsauksessa ja meta-analyysissä «Diong J, Allen N, Sherrington C. Structured exerci...»1arvioitiin liikuntainterventioiden vaikutusta lonkkamurtumapotilaiden yleiseen liikuntakykyyn (ensisijainen päätemuuttuja) ja liikuntakyvyn osa-alueisiin, kuten toiminnalliseen tasapainoon ja kävelykykyyn (toissijainen päätemuuttuja). Meta-analyysiin otetiin mukaan 13 kontrolloitua ja satunnaistettua tutkimusta (1 903 potilasta, keski-ikä oli 80 vuotta), joissa tutkittiin erilaisten liikuntainterventioiden vaikutusta suhteessa johonkin toiseen fyysiseen harjoitteluun, tavanomaiseen hoitoon tai neuvontaan. Vertailuryhmä ei saanut mitään interventiota. Katsaukseen mukaan otetut tutkimukset oli julkaistu 4/2014 mennessä, ja niiden laatu oli keskimäärin hyvä (keskimääräinen PEDro-luokitus 6; vaihteluväli 4–8/11 eli tutkimusten laatu vaihteli kohtaisesta korkeaan). Tutkimusten keskimääräinen liikunta-annos oli 37 (SD 31) tuntia ja seuranta-aika 12 (SD 6) viikkoa. Interventioista 10:ssä oli ohjattua harjoittelua, 7 interventiossa oli hyödynnetty tasapainoharjoittelua ja 6:ssa progressiivista lihasvoimaharjoittelua. Tutkimuksista 5 oli toteutettu sairaalassa, ja loput 9 joko sairaalassa ja kotona tai pelkästään kotiharjoitteluna.
Meta-analyysin perusteella strukturoitu liikuntaharjoittelu parantaa lonkkamurtumapotilaan yleistä liikuntakykyä suhteessa kontrolliryhmiin (Hedgen standardoitu keskimäärinen ero interventioiden hyödyksi 0,35, 95 % luottamusväli 0,12–0,58, p = 0,002). Analyysien mukaan suurin vaikutus saatiin aikaan interventioilla, jotka sisälsivät progressiivista lihasvoimaharjoittelua (vakioitu keskiarvoero 0,58; 95 % luottamusväli 0,17–0,98, p = 0,008) ja joissa harjoittelua oli jatkettu myös sairaalajakson jälkeen (vakioitu keskiarvoero 0,50; 95 % luottamusväli 0,08–0,93, p = 0,024).
Kommentti
Liikuntainterventioiden vaikutus liikuntakykyyn oli kaikesta huolimatta pieni. Sairaalajakson jälkeen toteutetut interventiot voivat sisältää harhan intervention pituudesta eli mitä pidempi interventio, sen tehokkaampi.
Suomalaisessa satunnaistetussa ja kontrolloidussa tutkimuksessa «Salpakoski A, Törmäkangas T, Edgren J ym. Effects ...»2 arvioitiin monipuolisen yksilöllisen kotiharjoitteluohjelman vaikutusta lonkkamurtumapotilaiden liikuntakykyyn (n = 80, keski-ikä oli 80,0 ± 7,1 vuotta). Interventio- (n = 40) ja kontrolliryhmä (n = 40) saivat molemmat ns. normaalin hoidon (ohjauksen ja kirjalliset kotivoimisteluohjeet sairaalasta; edistymistä ei seurattu).
Tutkimuksen ensisijaisina päätemuuttujina oli kyky kävellä portaita sekä tasapainoon ja toimintakykyyn liittyvä toimintoja (Short Physical Performance Battery- ja Berg Balance Scale -testit). Vuoden kestävään interventioon sisältyi alkuarviointi noin 6 viikkoa murtumasta, kotiympäristöön kohdistuvat muutokset, turvalliseen kävelyyn liittyvä neuvonta, ei-lääkkeellinen kivunhoito, strukturoitu progressiivinen liikuntaharjoittelu ja fyysiseen aktiivisuuteen kannustaminen (ProMo).
Interventioryhmäläisille tehtiin 5–6 kotikäyntiä, joiden aikana harjoitteluohjelman vaativuutta lisättiin yksilöllisesti. Voima- ja venyttelyharjoitteita ohjattiin tehtäväksi 3 kertaa viikossa, tasapaino ja kävelyharjoitteita 2–3 kertaa viikossa. Toiminnallisia harjoitteita ohjattiin osana tasapainoharjoitteita ensimmäisen 12 viikon aikana. Harjoitteluryhmää kannustettiin myös yleiseen fyysiseen aktiivisuuteen sekä kotikäyntien että puhelinkontaktien avulla (osallistumisprosentti yli 80). Harjoittelu aloitettiin keskimäärin 10 viikkoa leikkauksen jälkeen. Ensimmäisen 6 kuukauden aikana sitoutuminen voimaharjoitteluun oli 61 %, venyttelyharjoitteisiin 53 %, tasapainoharjoitteisin 65 %, toiminnallisiin harjoitteisiin 69 %. Kuukausien 7–12 aikana sitoutuminen laski harjoitteista riippuen 37–43 %:iin. Analyysit suoritettiin intention-to-treat-periaatteella käyttämällä mixed- (generalized estimating equation GEE) ja polkumalleja (cross-lagged panel model).
Interventioryhmässä oli vähemmän ongelmia portaiden kävelyssä verrattuna kontrolliryhmään (p = 0,001). Mitä paremmin koehenkilö pärjäsi toimintakykytesteissä 3 ja 6 kuukauden kohdalla, sen vähemmän hänellä oli vaikeuksia portaissa 6 ja 12 kuukauden kohdalla (p = 0,011 - < 0,001).
Tämä teksti on linkitetty seuraaviin artikkeleihin:
Kommentti
Harjoittelu oli turvallista. Vuoden aikana kontrolliryhmään kuuluneet henkilöt tarvitsivat useammin päivystysluontoisia sairaalapalveluita (3–8 % interventioryhmä vs. 13–20 % kontrolliryhmä), mutta ero interventioryhmään verrattuna ei ollut tilastollisesti merkitsevä. Tutkimus pyrki ratkomaan toimintakyvyn heikkenemiseen liittyviä ongelmia jo ennalta ja osoittamaan toimintakyvyn parantumisen taustalla vaikuttavia syy-yhteyksiä. Vaikka lonkkamurtuma usein aiheuttaa potilaan alaraajojen voimantuotossa pysyvää toispuolisuutta (asymmetriaa), tasapainon parantuminen vähentää liikkumiseen tarvittavan lihavoiman tarvetta ja tekee näin liikkumisesta energiataloudellisempaa. Tutkimukseen ei otettu mukaan pitkäaikaisessa laitoshoidossa asuvia iäkkäitä henkilöitä, ja tutkimuksen voima oli alhainen. Tutkimusmittaukset tehtiin keskimäärin 6 viikkoa murtuman jälkeen, ja interventio aloitettiin 10 viikkoa murtuman jälkeen.