JDRF:n satunnaistetun ja kontrolloidun monikeskustutkimuksen «Bode B, Beck RW ym. Sustained benefit of continuou...»1 tarkoituksena oli selvittää jatkuvan glukoosisensoroinnin pitkäaikaisvaikutuksia aikuisilla tyypin 1 diabetespotilailla. Tutkimukseen otettiin insuliinipumppu- tai monipistoshoidossa olevia ≥ 25-vuotiaita potilaita (n = 83), jotka satunnaistettiin CGM-ryhmään vs. sormenpäämittauksiin. HbA1c oli ≥ 7,0 % (n = 49) tai < 7,0 % (n = 34). Insuliinipumppuhoitoisia potilaita oli 90 % (n = 75) ja monipistoshoitoisia 10 % (n = 8). Seuranta-aika oli 12 kuukautta.
Sensoria käytettiin 6 kuukauden kohdalla 7 vrk/vk, 12 kk kohdalla 6,8 vrk/vk. HbA1c laski ≥ 7,0 % -ryhmässä alkutilanteesta → 12 kuukauden seuranta-aikana -0,4 ± 0,6 % (P = 0,001) ja pysyi samana < 7,0 % -ryhmässä (6,4 %). Vaikeiden hypoglykemioiden ilmaantuvuus laski 6 kuukauden kohdalla 21,8 tapausta / 100 henkilövuotta ja 12 kuukauden kohdalla 7,1 tapausta / 100 henkilövuotta.
SWITCH-tutkimuksessa «Battelino T, Conget I, Olsen B ym. The use and eff...»2 haluttiin selvittää jatkuvan glukoosisensoroinnin hyötyjä tyypin 1 diabeteksen insuliinipumppuhoidossa. Kyseessä oli satunnaistettu ja kontrolloitu monikeskustutkimus vaihtovuoroasetelmalla: kukin potilas satunnaistettiin ensin joko sensoroivaan tai kontrolliryhmään, ja 6 kuukauden kuluttua pidettiin 4 kuukauden puhdistusjakso, jonka jälkeen tutkittavat vaihtoivat toiseen ryhmään. Tutkimukseen otettiin 6–70-vuotiaita potilaita (n = 153), joiden HbA1c oli lähtötilanteessa 7,5–9,5 %.
Sensoroinnin aikana HbA1c laski (aluksi 8,47 %, lopussa 8,04 %, P < 0,001). Sensorointitauon aikana HbA1c palautui aikaisemmalle tasolle. Hypoglykemioiden (< 3,9 mmol/l) kesto väheni sensorointiryhmässä 19 min vs. 31 min/vrk, P = 0,009. Vakavien hypoglykemioiden määrässä ei ollut eroa. Sensorointijaksolla normoglykemian kesto vuorokaudessa oli pidempi kuin kontrollijaksolla: 669 ± 208 min/vrk vs. 774 ± 232 min/vrk, P < 0,001.
Bergenstalin tutkimuksessa «Bergenstal RM, Tamborlane WV, Ahmann A ym. Effecti...»3 haluttiin selvittää, onko jatkuvalla sensoroinnilla + insuliinipumppuhoidolla suotuisia vaikutuksia huonossa hoitotasapainossa olevien tyypin 1 diabetesta sairastavien potilaiden hoitoon. Kyseessä oli satunnaistettu, kontrolloitu monikeskustutkimus, jossa potilaat satunnaistettiin joko sensoroivalle pumpulle (ei pysäytystoimintoa) tai monipistoshoidolle (insuliinianalogit) + sormenpäämittauksille. Ryhmiä seurattiin 1 vuoden ajan. Tutkimukseen otettiin 485 potilasta, joista 329 oli aikuisia. Iältään potilaat olivat 7–70-vuotiaita. HbA1c oli alussa 7,4–9,5 %. Ensisijainen päätemuuttuja oli muutos HbA1c:ssa, eivät hypoglykemiat.
HbA1c laski pumppu + sensori -ryhmässä enemmän kuin kontrolliryhmässä 8,3 → 7,5 % vs. 8,3 → 8,1 %. Hoitotavoitteisiin päästiin selvästi useammin pumppuryhmässä. Vakavia hypoglykemioita esiintyi yhtä paljon molemmissa ryhmissä, eikä niiden esiintyvyys lisääntynyt (päinvastoin), kun HbA1c laski alle 7 %:n.
JDRF:n CGM-ryhmä «Beck RW, Hirsch IB ym. The effect of continuous gl...»4 selvitti jatkuvan glukoosiseurannan etuja potilailla, joilla oli hyvässä hoitotasapainossa oleva tyypin 1 diabetes. Kyseessä oli satunnaistettu, kontrolloitu monikeskustutkimus.
Potilaat (n = 129) olivat insuliinipumppu- tai monipistoshoidossa, iältään 8–69-vuotiaita, ja heidät satunnaistettiin joko jatkuvaan sensorointi- tai sormenpäämittausryhmään. HbA1c oli < 7 % hoidon alussa. Seuranta-aika kesti 6 kuukautta. Ryhmiä seurattiin tihennetyin käynnein 4–6 viikon välein, ja puhelinkontaktit toteutuivat käyntien välissä. Ensisijainen päätemuuttuja oli muutos hypoglykemioiden (3,9 mmol/l) kestossa/vuorokausi.
Glukoosiarvoja < 3,9 mmol/l oli vähemmän sensorointi- kuin kontrolliryhmässä (54 vs. 91 min/vrk), mutta ei tilastollisesti merkitsevästi. Glukoosiarvoja alle 3,3 mmol/l oli myös vähemmän sensorointiryhmässä: 18 vs. 35 min/vrk, P = 0,05. Sensorointiryhmässä hypoglykemioiden (3,9 mmol/l) ja hyperglykemioiden (> 10,0 mmol/l) kesto vuorokaudessa oli myös lyhyempi: 377 vs. 491 min/vrk, P = 0,003. Vakavia hypoglykemioita esiintyi molemmissa ryhmissä yhtä paljon (10 vs. 11 %).
Tumminian «Tumminia A, Crimi S, Sciacca L ym. Efficacy of rea...»5 satunnaistetussa ja kontrolloidussa vaihtovuorotutkimuksessa selvitettiin jatkuvan, reaaliaikaisen glukoosisensoroinnin vaikutusta hoitotasapainoon tyypin 1 diabetespotilailla.
Potilailla (n = 20) oli joko monipistos- tai insuliinipumppuhoito, ja he olivat iältään 18–60-vuotiaita. Heidät satunnaistettiin 2 ryhmään: glukoosisensorointi- (CGM) tai sormenpäämittausryhmä (SMBG). Seuranta-aika oli 6 kuukautta, sen jälkeen oli 2 kuukauden washout-periodi eli puhdistusjakso, jonka jälkeen cross-over eli potilaat vaihtoivat ryhmää. Ensisijainen päätemuuttuja oli HbA1c:n lasku ja toissijaisia olivat hypo- ja hyperglykemiariski (AUC < 3,9 mmol/l/vrk ja AUC > 11,1 mmol/l/vrk, vastaavasti) sekä verensokerivaihtelu.
14 potilasta (8 monipistos- ja 6 insuliinipumppupotilasta) käytti CGM:ää ≥ 4 0 % ajasta. Heillä HbA1c laski merkittävästi CGM:n aikana: 7,76 % ± 0,4 vs. 8,54 % ± 0,4, p < 0,05 vs. SMBG 8,42 % ± 0,4 vs. 8,56 % ± 0,5, p = 0,2. Monipistoshoitoryhmässä verensokerivaihtelu sekä hypoglykemian ja hyperglykemian riski vähenivät enemmän kuin insuliinipumppuhoitoryhmässä.
O'Connellin työssä «O'Connell MA, Donath S, O'Neal DN ym. Glycaemic im...»6 selvitettiin sensoroivan pumpun vaikutusta glykeemiseen kontrolliin verrattuna tavanomaiseen insuliinipumppuhoitoon. Kyseessä oli avoin, satunnaistettu, kontrolloitu monikeskustutkimus, johon otettiin tyypin 1 diabetesta sairastavia potilaita (n = 77), jotka olivat iältään 13–40 vuotta ja joiden HbA1c oli ≤ 8,5 %. Potilaita ei koulutettu sensoroivan pumpun käyttöön millään lailla! Seuranta-aika oli 3 kuukautta. Ensisijainen päätemuuttuja oli aika verensokeritavoitteessa (4–10 mmol/l). Toissijaisia päätemuuttujia olivat HbA1c-muutos, hypoglykemian (≤ 3,9 mmol/l) ja hyperglykemian (≥ 10 mmol/l) kesto vuorokaudessa sekä verensokerivaihtelu. Nämä arvioitiin tutkimuksen lopussa. Ryhmiä vertailtiin keskenään, mutta ei otettu huomioon sitä, mikä tilanne alussa oli.
HbA1c oli tutkimuksen lopussa 0,43 % matalampi interventio- kuin kontrolliryhmässä. Eroa normoglykemian, hypoglykemian tai hyperglykemian kestossa tai verensokerivaihtelussa ei todettu. Niillä, jotka käyttivät sensoria ≥ 70 % ajasta, oli 0,51 % parempi HbA1c kuin niillä, jotka käyttivät sensoria alle 70 % ajasta.
Systemaattinen katsaus ja meta-analyysi «Yeh HC, Brown TT, Maruthur N ym. Comparative effec...»7 vertaili monipistosinsuliini- (MDI) ja insuliinipumppuhoidon (CSII) vaikutusta glukoositasapainoon aikuisilla ja lapsuusikäisillä tyypin 1 diabetespotilailla (T1D) sekä aikuisilla tyypin 2 diabetespotilailla (T2D). Lisäksi tutkimus vertaili sormenpäämittauksiin perustuvan glukoosin omaseurannan (SMBG) ja reaaliaikaisen jatkuvan glukoosiseurannan (rt-CGM) vaikutusta T1D:n ja T2D:n hoitotuloksiin. Hoitotuloksen arviointiin käytettiin HbA1c-arvoja ja hypoglykemioiden esiintymistä. Meta-analyysiin kerättiin RCT-tutkimuksia MEDLINEsta, EMBASEsta ja Cochrane-tietokannoista. Asetetut kriteerit täyttäviä tutkimuksia löytyi kaikkiaan 56 kappaletta. Näistä 33 vertaili MDI:tä ja CSII:tä, 19 rt-CGM:ää ja SMBG:tä sekä 4 sensoriavusteista pumppua (SAP) ja SMBG + MDI:tä.
CSII laski merkittävästi enemmän HbA1c-tasoa aikuisten tyypin 1 diabetespotilaiden ryhmässä kuin MDI (ryhmien välinen ero 0,26 %; 95 % luottamusväli 0,19–0,33 %). Eroa hypoglykemioiden esiintyvyydessä ei ollut. Sensoriavusteisen pumpun vaikutus HbA1c-tasoon oli selvästi parempi kuin SMBG + MDI:n (ryhmien välinen ero 0,68 %; 95 % luottamusväli 0,54–0,81 %). HbA1c:n lasku ei kuitenkaan tuottanut lisääntynyttä hypoglykemiariskiä. Kun vertailtiin rt-CGM:ää ja SMBG:tä hoitomuodosta (CSII tai MDI) riippumatta, rt-CGM-ryhmässä HbA1c-taso oli parempi kuin SMBG-ryhmässä (ryhmien välinen ero -0,25 %; 95 % luottamusväli -0,33 – -0,19 %).
Tanskalainen tutkimus «Schmidt S, Nørgaard K. Sensor-augmented pump thera...»8 selvitti sensoriavusteiseen insuliinipumppuhoitoon liittyvän HbA1c-tason laskun pysyvyyttä – aiemmat tutkimukset olivat olleet lyhytkestoisia. Tutkimus oli pieni, n-luku vain 16.
Tässä aineistossa SAP-hoidossa olevilla tyypin 1 diabetespotilailla nopeasti saavutettu merkittävä HbA1c:n lasku (8,7–7,3 %) säilyi koko 3 vuoden seurantajakson ajan ja potilastyytyväisyys pysyi korkeana.
Gomezin työssä «Gómez AM, Marín Carrillo LF, Muñoz Velandia OM ym....»9 selvitettiin, miten sensoroiva pumppu ja matalan pysäytys -toiminto (LGS) vaikuttavat hoitotasapainoon pitkäaikaisseurannassa. Kyseessä oli kohorttitutkimus, jossa seurattiin 117:ää iältään 29–58-vuotiasta tyypin 1 diabetesta sairastavaa potilasta, joille oli aloitettu LGS-pumppu vakavan hypoglykemian tai hypoglykemioiden tunnistamattomuuden vuoksi. Potilaat rekrytoitiin vuosina 2009–2014, ja seurantaa jatkettiin vuoden 2015 loppuun. Keskimääräinen seuranta-aika oli 47 ± 22,7 kuukautta. Käyttökoulutukseen panostettiin, ja aluksi potilaita seurattiin tiheästi 2 kuukauden ajan. CareLink-ohjelmistoa käytettiin seurannassa, ja LGS-rajaksi asetettiin 3,9 mmol/l niillä, jotka eivät tunnistaneet hypoglykemioita, ja 3,3 mmol/l muilla.
Sensorointia käytettiin alussa 85,9 % ajasta ja viimeisellä käynnillä 79,5 % ajasta. 79 % potilaista käytti sensorointia alussa yli 80 % ajasta ja lopussa 72 % ajasta. Annosopasta käytettiin alussa 97,1 % ajasta ja lopussa 98,5 % ajasta. HbA1c-keskiarvo oli alussa 8,8 % ± 1,9 %, 5 kuukauden kohdalla 7,5 % ± 1,0 % (P < 0,001) ja seurannan lopussa 7,1 % ± 0,8 % (P < 0,001). Tutkimuksen alussa vakavia hypoglykemioita oli 66,6 %:lla potilaista, mutta seuranta-ajan lopussa vain 2,7 %:lla potilaista. Tunnistamaton hypoglykemia puolestaan oli seuranta-ajan alussa 80,1 %:lla potilaista ja seuranta-ajan lopussa vain 10,8 %:lla.
Beckin «Beck RW, Riddlesworth T, Ruedy K ym. Effect of Con...»10 työssä tutkittiin jatkuvan glukoosisensoroinnin vaikutusta hoitotasapainoon ja verensokerivaihteluun aikuisilla monipistoshoidetuilla tyypin 1 diabeetikoilla Yhdysvalloissa. Kyseessä oli satunnaistettu, kontrolloitu, avoin monikeskustutkimus, N = 158, ikä 48 ± 15 vuotta, HbA1c alussa 7,5–9,9 %. Seuranta-aika oli 24 viikkoa. Kontrolliryhmässä tehtiin tavanomainen verensokerimittaus sormenpäästä. Ensisijainen päätemuuttuja oli muutos HbA1c-arvossa, toissijaisia päätemuuttujia olivat muun muassa hypoglykemian kesto vuorokaudessa ja verensokerivaihtelu.
Tutkimuksen lopussa HbA1c-arvo parani sensorointiryhmässä 1,0 % ja kontrolliryhmässä 0,4 %. Hypoglykemioiden (< 3,9 mmol/l) kesto vuorokaudessa oli lyhyempi sensorointiryhmässä verrattuna kontrolliryhmään: 43 min/vrk vs. 80 min/vrk, P = 0,002.
Lindin työssä «Lind M, Polonsky W, Hirsch IB ym. Continuous Gluco...»11 tutkittiin jatkuvan glukoosisensoroinnin vaikutusta hoitotasapainoon ja verensokerivaihteluun aikuisilla monipistoshoidetuilla tyypin 1 diabetespotilailla, jotka eivät olleet saavuttaneet hyvää HbA1c-tasoa. Kyseessä oli satunnaistettu, avoin monikeskustutkimus ja ristikkäisasetelma. Seuranta-aika oli 26 viikkoa, mitä seurasi 17 viikon washout-jakso, jonka jälkeen tehtiin hoitomuodon vaihto. Ensisijaisena päätemuuttujana oli muutos HbA1c:ssa ja toissijaisina muun muassa verensokerivaihtelu ja hypo- ja hyperglykemioiden kesto.
HbA1c laski sensoroinnin aikana -0,43 % (95 % luottamusväli -0,57 – -0,29 %, P < 0,001) enemmän kuin tavanomaisten verensokerimittauksien ollessa käytössä. Hypoglykemioiden kesto oli sensoroinnin aikana 2,8 % vuorokaudesta vs. 4,8 % vuorokaudesta tavanomaisten verensokerimittauksien ollessa käytössä.
Mulinaccin työssä «Mulinacci G, Alonso GT, Snell-Bergeon JK ym. Glyce...»12 selvitettiin potilaskertomustiedoista takautuvasti, oliko alle 1 vuotta diagnoosista aloitetulla CGM:llä vaikutusta HbA1c-tasoon verrattuna potilaisiin, joille CGM:ää ei ollut aloitettu (ensisijainen päätemuuttuja), ja oliko ryhmien välillä eroja hypo- tai hyperglykemiasta johtuvissa päivystyskäyntien määrässä (toissijainen päätemuuttuja). Seuranta-aika oli 2,5 vuotta. Tutkimukseen otettiin 396 potilasta, joista 94 % oli alle 18-vuotiaita.
MPH + CGM -ryhmässä (n = 19), HbA1c oli merkitsevästi parempi seuranta-ajan päättyessä kuin pelkässä MPH-ryhmässä: 7,7 % ± 0,2 % vs. 9,2 % ± 0,04 %, p < 0,0001. Myös insuliinipumppu + CGM -ryhmässä tulos oli vastaava: HbA1c 8,0 % ± 0,08 % vs. 8,7 % ± 0,07 %, p < 0,0001. Päivystyskäyntien määrä oli pienempi CGM-ryhmässä kuin ei-CGM-ryhmässä: 9 % vs. 22 %, p = 0,003.
Charleerin työssä «Charleer S, Mathieu C, Nobels F ym. Effect of Cont...»13 haluttiin selvittää CGM:n vaikutusta hoitotasapainoon, sairaalahoitoon diabeteksen vuoksi, töistä poissaoloihin ja elämänlaatuun. Tutkimukseen otettiin mukaan 515 potilasta, joista osallistui 417 (82 %) iältään 42,2 ± 12,5-vuotiasta, joista 59 % oli naisia. Tutkimusasetelma oli prospektiivinen, avoin, ei-satunnaistettu seurantatutkimus Belgiassa. Seuranta-aika oli 12 kuukautta. Ensisijainen päätemuuttuja oli muutos HbA1c:ssa 12 kuukauden aikana, toissijaisina sairaalahoito vakavan hypoglykemian tai ketoasidoosin vuoksi, töistä poissaolot, elämänlaatu, hypoglykemioiden osuus ja aika glukoosin tavoitealueella.
HbA1c laski 12 kuukauden seurannan aikana 7,7 % ± 0,9 % (61 ± 9,8 mmol/mol) vs. 7,4 % ± 0,8 % (57 ± 8,7 mmol/mol), p < 0,0001. Seurantaa edeltävän vuoden aikana vakavan hypoglykemian tai ketoasidoosin vuoksi sairaalahoitoon joutui 16 % kohortista, seuranta-aikana 4 % (p < 0,0005), sairaalapäivien määrä väheni: 54 vs. 18 pv / 100 potilasvuotta (p < 0,0005). Töistä poissaolopäivät vähenivät merkitsevästi: 494,5 vs. 233,8 pv / 100 potilasvuotta (p = 0,001). Hypoglykemioiden (< 3,9 mmol/l) osuus väheni 11,1 % ± 5,7 % vs. 4,5 ± 3,2 % (p = 0,002). Aika glukoosin tavoitealueella ei muuttunut, elämänlaatu kuitenkin koheni ja hypoglykemioiden pelko väheni.
Viñalsin työssä «Viñals C, Quirós C, Giménez M ym. Real-Life Manage...»14 selvitettiin, onko tavanomaisella insuliinipumppuhoidolla ja sensoroivalla pumpulla (SAP) eroja HbA1c:ssa, verensokerikeskiarvossa, korkeiden verensokereiden (yli 180 mg/dl eli 10 mmol/l) osuudessa tai matalien verensokereiden (alle 70 mg/dl eli 3,9 mmol/l) osuudessa. Tutkimusasetelmana oli retrospektiivinen seuranta, tapaus-verrokkiasetelma Barcelonassa. Tutkimukseen otettiin mukaan 160 potilasta, 40 sensoroivan pumpun käyttäjää ja 120 verrokkia, iältään 47 ± 12 vuotta, 88 naista. CGM:n käyttö oli 88 % ajasta SAP-ryhmässä. Ensisijaisia ja toissijaisia päätemuuttujia ei mainittu. Seuranta-aika oli 12 kuukautta.
Verensokerin keskiarvo oli seuranta-ajan päättyessä matalampi SAP-ryhmässä verrokkeihin nähden: 151 ± 32 mg/dl (8,4 ± 1,8 mmol/l) vs. 163 ± 30 mg/dl (9,0 ± 1,7 mmol/l) (p < 0,05), korkeiden glukoosiarvojen osuus oli SAP-ryhmässä niin ikään pienempi 30 ± 19 % vs. 37 ± 16 % (p < 0,05), hypoglykemioiden osuudessa ei ollut eroja. HbA1c-arvo oli matalampi SAP-ryhmässä, mutta tulos ei ollut tilastollisesti merkitsevä (7,4 % ± 0,7 % vs. 7,7 ± 0,9 %, p = 0,068).
Comisair-tutkimuksessa «Šoupal J, Petruželková L, Grunberger...»15 seurattiin 94:ää potilasta (> 18-vuotiaita, T1D yli 2 vuoden ajan, HbA1c lähtötilanteessa 7,0–10 %/53–86 mmol/mol) 3 vuoden ajan, kyseessä oli satunnaistamaton, prospektiivinen, "real-life"-tutkimus, jossa oli mukana 4 potilasryhmää: jatkuva ajantasainen glukoosisensorointi + MPH (N = 22), jatkuva ajantasainen glukoosisensorointi + insuliinipumppu (N = 26), sormenpäämittaukset + MPH (N = 21) ja sormenpäämittaukset + insuliinipumppuhoito (N = 25).
Ensisijaisena päätemuuttujana oli HbA1c 3 vuoden seurannan jälkeen, toissijaisina muutos glukoosivariabiliteetissa, sensorin glukoosiarvon keskiarvo ja standardideviaatio, aika tavoitealueella (3,9–10 mmol/l), hypoglykemian (< 3,9 mmol/l), hypoglykemian ilmaantuvuus, sensorin käyttöaika prosentteina vuorokaudessa, muutos insuliinibolusten määrässä.
Jatkuvan ajantasaisen sensoroinnin ryhmissä HbA1c oli matalampi (MPH-ryhmässä 7,0 %/53 mmol/mol, P = 0,0002 ja insuliinipumppuhoidossa 6,9 %/52 mmol/mol, P < 0,0001) kuin sormenpäämittausryhmissä (MPH: 8,0 %/64 mmol/mol, P = 0,3574 ja insuliinipumppuhoito: 7,7 %/61 mmol/mol, P = 1,000). Aika tavoitealueella parani myös sensorointiryhmissä enemmän kuin sormenpäämittausryhmissä (MPH-ryhmässä 48,7 % → 69 %, P < 0,0001, insuliinipumppuryhmässä 50,9 % → 72,3 %, P < 0,0001 vs. MPH ja insuliinipumppu 50,6 % → 57,8 %, P = 0,0114). Myös hypoglykemiassa vietetty aika väheni sensorointiryhmässä (MPH: 9,4 % → 5,5 %, P = 0,0387, insuliinipumppuhoito: 9,0 % → 5,3 %, P = 0,0235), sormenpäämittausryhmässä tätä ei ollut nähtävissä. Vakavia hypoglykemioita oli sensorointiryhmissä 2 kpl ja sormenpäämittausryhmissä 5 kpl.