2 identtisessä satunnaistetussa kaksoissokkoutetussa, kaksoislume- monikeskustutkimuksessa (OPERA I ja OPERA II) «Hauser SL, Bar-Or A, Comi G ym. Ocrelizumab versus...»1 yhteensä 1 656 aaltomaista MS-tautia sairastavaa potilasta (EDSS 0,0–5,5) sai okrelitsumabia 600 mg 6 kuukauden välein laskimonsisäisenä infuusiona tai beetainterferoni 1a:ta 44 µg 3 kertaa viikossa pistoksena ihon alle. Potilaat olivat keskimäärin noin 37-vuotiaita, ja diagnoosista oli keskimäärin 4,0 vuotta. Keskimääräinen EDSS oli 2,8. Ensisijainen päätetapahtuma oli vuosittaisten pahenemisvaiheiden määrä 96 viikon kohdalla. OPERA I -tutkimuksessa 89,3 % okrelitsumabi- ja 82,7 % beetainterferoniryhmästä vei tutkimuksen loppuun, OPERA II -tutkimuksessa samat luvut olivat 86,3 % ja 76,6 %, vastaavasti.
Okrelitsumabi vähensi 2 tutkimuksessa vuosittaisten pahenemisvaiheiden määrää 46 % (0,16 vs. 0,29; P < 0,001) ja 47 % (0,16 vs. 0,29; P < 0,001) verrattuna beetainterferoniin. Sekä 12 viikon että 24 viikon vahvistettu liikunta- ja toimintakyvyn heikentyminen oli merkitsevästi vähäisempää okrelitsumabi- kuin beetainterferoniryhmässä (9,1 vs. 13,6 %; HR 0,60; 95 % luottamusväli 0,45–0,81; P < 0,001 ja 6,9 vs. 10,5 %; HR 0,60; 95 % luottamusväli 0,43–0,84; P = 0,003, vastaavasti).
Magneettikuvamuutosten suhteen keskimääräinen gadoliinitehosteisten T1-muutosten määrä oli 0,02 okrelitsumabi- ja 0,29 beetainterferoniryhmässä OPERA I -tutkimuksessa (okrelitsumabilla 94 % vähemmän T1-varjoainetehosteisia muutoksia, P < 0,001) ja 0,02 vs. 0,42 OPERA II -tutkimuksessa (okrelitsumabilla 95 % vähemmän T1- varjoainetehosteisia muutoksia, P < 0,001). Samoin, kun tarkasteltiin uusia tai laajenevia T2-muutoksi viikkojen 24–48 ja 48–96 välillä, niiden määrä oli okrelitsumabiryhmissä 94 % ja 98 % sekä 96 % ja 97 % vähäisempi, vastaavasti.