Satunnaistettuun tutkimukseen «Comi G, Filippi M, Barkhof F ym. Effect of early i...»1 valittiin 309 potilasta, joilla oli ollut 1. MS-tautiin viittaava oire 1 tai useammasta keskushermostovauriosta 90 vuorokauden aikana ennen tutkimuksen alkamista ja vähintään 4 MS-tautiin viittaavaa muutosta aivojen T2-painotteisessa magneettikuvassa (MK). Tutkimuksesta suljettiin pois potilaat, joilla oli muu sairaus tai aikaisempi immunosuppressiivinen hoito.
Potilaat (n = 309) saivat joko beetainterferoni 1a:ta 22 µg tai lumelääkettä (määrä ryhmissä 1:1) kerran viikossa ihonalaisesti kahden vuoden ajan tai siihen saakka, kunnes voitiin tehdä kliiniset kriteerit täyttävä MS-diagnoosi. Sen jälkeen kaikille tarjottiin mahdollisuus käyttää beetainterferonia. Hoidon aloittaneista 90 % oli mukana 2 vuoden lumekontrolloidun vaiheen loppuun saakka (92 % beetainterferoni- ja 88 % lumeryhmässä). Pääasiallinen vastemuuttuja oli aika Poserin kriteerien mukaiseen kliinisesti varmaan MS-taudin diagnoosiin.
2 vuoden aikana 45 %:lla lumelääkettä käyttäneistä ja 34 %:lla beetainterferonia käyttäneistä todettiin kliinisesti varma MS-diagnoosi, NNT 9,1 (95 % luottamusväli 4,6–499,7). Absoluuttinen riskin vähenemä oli 11 % (95 % luottamusväli 0–22 %), ja suhteellinen riski pieneni 25 % (95 % luottamusväli 0–43 %). Kaplan–Meierin menetelmällä tarkastellen 30 % potilaista lumeryhmässä sai varman MS-diagnoosin keskimäärin 252 vuorokauden ja 30 % beetainterferoniryhmässä keskimäärin 569 vuorokauden kuluessa tutkimuksen aloittamisesta (ero 317 vuorokautta). Tutkijoiden ilmoittama lähtömuuttujiin suhteutettu riskin alenema saada kliinisesti varma MS-diagnoosi beetainterferoniryhmässä lumeryhmään nähden oli 0,61 (95 % luottamusväli 0,37–0,99). Hoidon teho oli parempi potilailla, joilla hoitoon ryhdyttäessä oli vähiten kliinisiä tai magneettikuvauksella (MK) osoitettuja merkkejä sairauden monipesäkkeisyydestä ja tulehdusaktiivisuudesta keskushermostossa.
Satunnaistettuun tutkimukseen «Jacobs LD, Beck RW, Simon JH ym. Intramuscular int...»2 valittiin 383 potilasta, joilla oli ollut 1. MS-tautiin viittaava oire yhdestä keskushermostovauriosta 27 vuorokauden aikana ennen tutkimuksen alkamista ja vähintään 2 kliinisesti hiljaista (1 muodoltaan ovoidi tai sijainniltaan periventrikulaarinen) MS-tautiin viittaavaa muutosta aivojen T2-painotteisessa MK:ssa. Tutkimuksesta suljettiin pois potilaat, joilla oli oireita useammasta kuin 1 keskushermoston vauriosta
Potilaat saivat ensin 14 vuorokauden kuluessa 1. MS-tautiin viittaavasta oireesta 1 g metyyliprednisolonia suonensisäisesti 3 peräkkäisenä päivänä ja jatkoksi prednisonia 1 mg/kg suun kautta 15 vuorokautta laskevin annoksin. Sen jälkeen he saivat joko beetainterferonia 1a:ta 30 µg tai lumelääkettä (määrä ryhmissä 1:1) 1 kerran viikossa lihakseen 3 vuoden ajan tai siihen saakka, kunnes voitiin tehdä kliiniset kriteerit täyttävä MS-diagnoosi. Sen jälkeen heidät poistettiin tutkimuksesta. Hoidon aloittaneista 85 % oli mukana lumekontrolloidun vaiheen loppuun saakka tutkimusprotokollan mukaisesti (84 % beetainterferoni- ja 86 % lumeryhmässä). Pääasiallinen vastemuuttuja oli aika Poserin kriteerien mukaiseen kliinisesti varmaan MS-taudin diagnoosiin.
2 vuoden aikana 66/190:stä (45 %) lumelääkettä käyttäneistä ja 40/193:sta (28 %) protokollan mukaan seuratusta beetainterferonia käyttäneestä todettiin kliinisesti varma MS-diagnoosi, NNT 7,1 (95 % luottamusväli 4,4–19,4). Absoluuttinen riskin vähenemä oli 14 % (95 % luottamusväli 5–23 %), ja suhteellinen riski pieneni 40 % (95 % luottamusväli 16–57 %).
Tutkijoiden ilmoittama lähtömuuttujiin suhteutettu riskin alenema saada kliinisesti varma MS-diagnoosi beetainterferoniryhmässä lumeryhmään nähden 3 vuoden kohdalla oli 0,56 (95 % luottamusväli 0,38–0,81, p = 0,002). Post-hoc-analyysin mukaan hoidon teho oli paras potilailla, joilla oli eniten ja aktiivisimpia muutoksia aivojen MK:ssa.
Satunnaistettuun tutkimukseen «Comi G, De Stefano N, Freedman MS ym. Comparison o...»3 valittiin 517 potilasta, joilla oli ollut 1. MS-tautiin viittaava oire yhdestä tai useammasta keskushermostovauriosta 60 vuorokauden aikana ennen tutkimuksen alkamista ja vähintään 2 halkaisijaltaan yli 3 mm olevaa, oirekuvaan liittymätöntä MS-tautiin viittaavaa muutosta aivojen T2-painotteisessa MK:ssa (vähintään 1 ovoidi, periventrikulaarinen tai infratentoriaalinen). Tutkimuksesta suljettiin pois potilaat, joilla oli muu sairaus tai aikaisempi immunomodulatiivinen tai immunosuppressiivinen hoito. EDSS tuli olla välillä 0–5,0.
Potilaat (n = 514) saivat joko beetainterferonia 1a:ta 44 µg 3 kertaa viikossa tai 44 µg 1 kerran viikossa (lisäksi lumelääkettä 2 kertaa viikossa tutkimuslääkkeen sokkouttamiseksi) tai lumelääkettä (määrä ryhmissä 1:1:1) 3 kertaa viikossa ihonalaisesti 2 vuoden ajan. Jos 2 vuoden aikana todettiin kliiniset kriteerit täyttävä MS-diagnoosi, tarjottiin mahdollisuus käyttää beetainterferonia. Hoidon aloittaneista 85 % oli mukana 2 vuoden lumekontrolloidun vaiheen loppuun saakka (88 % beetainterferoni kerran viikossa, 91 % beetainterferoni 3 kertaa viikossa ja 88 % lumeryhmässä). Pääasiallinen vastemuuttuja oli aika McDonaldin vuoden 2005 kriteerien mukaiseen varmaan MS-taudin diagnoosiin. Toissijainen vastemuuttuja oli aika Poserin kriteerien mukaiseen kliinisesti varmaan MS-taudin diagnoosiin.
2 vuoden aikana tutkimuksessa pysyneistä 99 %:lla lumelääkettä käyttäneistä, 73 %:lla beetainterferonia 3 kertaa viikossa ja 83 %:lla 1 kerran viikossa käyttäneistä todettiin McDonaldin kriteerin mukainen varma MS-diagnoosi. NNT 3 kertaa viikossa annostelulla oli 3,8 (95 % luottamusväli 5,39–2,98), absoluuttinen riskin vähenemä 26 % (95 % luottamusväli 19–34 %), ja suhteellinen riski pieneni 26 % (95 % luottamusväli 19–33 %). Kerran viikossa annostelulla NNT oli 6,3 (luottamusväli10,3–4,5), absoluuttinen riskin vähenemä 16 % (95 % luottamusväli 10–22 %), ja suhteellinen riski pieneni 16 % (95 % luottamusväli 10–22 %). Kaplan–Meierin menetelmällä tarkastellen 50 % potilaista sai McDonaldin kriteerein varman MS-diagnoosin lumeryhmässä keskimäärin 97 vuorokauden, beetainterferoniryhmässä 1 kerran viikossa keskimäärin 182 vuorokauden ja beetainterferoni 3 kertaa viikossa 310 vuorokauden kuluessa tutkimuksen aloittamisesta (ero lumelääkkeen ja suuremman interferoni ryhmän välillä 213 vuorokautta). Kumulatiivinen insidenssi kliinisesti varman MS-taudin diagnoosin suhteen 2 vuoden seurannassa oli lumeryhmässä 37,5 %, joka oli selvästi suurempi kuin lääkehoidetuilla (21 %). Eroa ei kuitenkaan ollut sillä, hoidettiinko potilasta annoksin 1 kerran viikossa vai 3 kertaa viikossa (20,6 % 1 kerran viikossa vs. 21,6 % 3 kertaa viikossa). Suuremmasta annoksesta nähtiin parempi teho pienempään annosteluun verrattuna niillä potilailla, joilla hoitoon ryhdyttäessä oli multifokaalinen oirekuva, MK:ssa ei todettu Gd-tehosteisia leesioita ja T2-leesioiden määrä oli ≥ 9.