Ruotsalainen monikeskustutkimus RIFUND-MS «Svenningsson A, Frisell T, Burman J, ym. Safety an...»1 oli satunnaistettu kontrolloitu arvioinnin suhteen sokkoutettu kolmannen vaiheen tutkimus, jossa potilaat saivat joko rituksimabia 1 000 mg aloitusannoksena ja sen jälkeen 500 mg 6 kuukauden välein (100 potilasta) tai dimetyylifumaraattia (100 potilasta). Potilaat olivat 18–50-vuotiaita (keskiarvo 33 vuotta kummassakin ryhmässä), joilla oli diagnosoitu aaltomainen MS-tauti tai kliinisesti eriytynyt oireyhtymä (2 potilasta rituksimabiryhmässä ja 3 potilasta dimetyylifumaraattiryhmässä). Aiempia taudinkulkuun vaikuttavia lääkityksiä ei valtaosalla potilaista ollut (98 % potilaista rituksimabiryhmässä ja 95 % potilaista dimetyylifumaraattiryhmässä), kummassakin ryhmässä keskimääräinen aika oireiden alusta lääkityksen aloitukseen oli alle 2 vuotta, ja pahenemisvaiheita oli ollut ainakin yksi edeltävän vuoden aikana 77 %:lla rituksimabiryhmässä ja 69 %:lla dimetyylifumaraattiryhmässä. Ensisijainen päätemuuttuja oli 24 kuukauden seuranta-aikana pahenemisvaiheen saavien potilaiden määrä, jossa todettiin merkitsevä ero rituksimabin hyväksi: rituksimabin aikana pahenemisvaihe todettiin 3 potilaalla (98 potilasta mukana intention-to-treat-analyysissa), kun taas dimetyylifumaraatin aikana pahenemisvaihe todettiin 16 potilaalla (riskisuhde 0,19; 95 % luottamusväli 0,06–0,62). Toissijaisista päätemuuttujista niiden potilaiden määrä, joilla oli uusia T2-leesioita tai varjoaineella tehostuvia leesioita pään magneettikuvauksessa, tuotti merkitsevän eron rituksimabin hyväksi: 21 (21 %) vs. 36 (37 %; riskisuhde 0,58; 95 % luottamusväli 0,36–0,91). Samoin NEDA-3 eli kuvantamisen, pahenemisvaiheiden ja toimintakyvyn säilymisen osalta remissiossa olevien potilaiden määrä oli rituksimabiryhmässä suurempi kuin dimetyylifumaraattiryhmässä: 31 potilasta (32 %) ja 45 (56 %), vastaavasti (riskisuhde 0,68; 95 % luottamusväli 0,48–0,98). EDSS-pisteiden valossa eroa ryhmien välillä ei tullut esiin. Post hoc -arviossa myös todettiin, että lääkevaihto oli huomattavasti harvinaisempaa rituksimabiryhmässä (3 potilasta) kuin dimetyylifumaraattiryhmässä (48 potilasta), ja niin ikään varmistettiin, että pahenemisvaiheet dimetyylifumaraattiryhmässä tapahtuivat hoidon aikana yhtä lukuun ottamatta eikä lääkevaihdoilla ollut siten vaikutusta ensisijaiseen päätemuuttujaan. Haittavaikutuksien, kuten infektioiden, määrä ei eronnut hoitoryhmien välillä.
Cochrane-katsaus rituksimabista aaltomaisen MS-taudin hoidossa «Filippini G, Kruja J, Del Giovane C. Rituximab for...»2 arvioi kaikki tammikuuhun 2021 mennessä julkaistut kaksoissokkoutetut tutkimukset sekä kontrolloidut satunnaistamattomat interventiotutkimukset, joissa rituksimabia oli verrattu lumeeseen tai toiseen MS-taudin taudinkulkuun vaikuttavaan lääkitykseen (RIFUND-MS-tutkimusta edeltävät tutkimukset). Katsaukseen otettiin mukaan 15 tutkimusta, joista 5 oli kaksoissokkoutettuja. Tutkimuksissa oli mukana yli 13 000 aaltomaista MS-tautia sairastavaa potilasta. Valtaosa tutkimuksista oli toteutettu korkean elintason maissa, esimerkiksi 6 tutkimusta Ruotsissa. Ensimmäisenä taudinkulkuun vaikuttavana lääkityksenä rituksimabi todennäköisesti vähentää huomattavasti pahenemisvaiheita verrattuna beetainterferoniin tai glatirameeriasetaattiin (riskisuhde 0,14; 95 % luottamusväli 0,05–0,39; 335 potilasta, kohtalainen näyttö) ja voi vähentää pahenemisvaiheita verrattuna dimetyylifumaraattiin (riskisuhde 0,29; 95 % luottamusväli 0,08–1,00; 206 potilasta, heikko näyttö) ja verrattuna natalitsumabiin (riskisuhde 0,24; 95 % luottamusväli 0,06–1,00; 170 potilasta, heikko näyttö). Rituksimabi voi vähentää pahenemisvaiheita lumeeseen verrattuna vuoden seurannassa (vetosuhde 0,38; 95 % luottamusväli 0,16–0,93; 104 potilasta, heikko näyttö). Lääkityksen tehostamisen asetelmassa rituksimabi todennäköisesti vähentää huomattavasti pahenemisvaiheita verrattuna beetainterferoniin tai glatirameeriasetaattiin (riskisuhde 0,18; 95 % luottamusväli 0,07–0,49; 1 383 potilasta, kohtalainen näyttö) ja verrattuna fingolimodiin (riskisuhde 0,08; 95 % luottamusväli 0,02–0,32; 256 potilasta, kohtalainen näyttö). Tavanomaisten infektioiden riski on lisääntynyt rituksimabia käyttävillä potilailla verrattuna esimerkiksi beetainterferoniin tai glatirameeriasetaattiin (vetosuhde 1,71; 95 % luottamusväli 1,11–2,62; 5 477 potilasta, kohtalainen näyttö), mutta infektioiden absoluuttinen riski on pieni. Rituksimabin vaikutusta toimintakyvyn säilymiseen ei voitu näiden tutkimusten perusteella luotettavasti arvioida.