Monikeskustutkimuksessa «Garber AK, Cheng J, Accurso EC, ym. Short-term Out...»1 120 vajaaravittua (BMI ≥ 60 % iän- ja sukupuolen mukaisesta mediaanitasosta) 12–24-vuotiasta anoreksiaa tai epätyypillistä anoreksiaa sairastavaa potilasta satunnaistettiin osastohoidon aluksi saamaan joko vähäenergiaisempaa (aloitus 1 400 kcal/vrk ja lisäys 200 kcal joka toinen päivä) tai runsasenergiaisempaa (aloitus 2 000 kcal/vrk ja lisäys 200 kcal päivittäin) ravitsemushoitoa. Energiansaantia lisättiin, kunnes yksilöllisesti määritetty energiantarve saavutettiin. Nenä-mahaletkuravitsemusta ei käytetty.
Lopputulosmuuttujana arvioitiin aikaa fyysisen voinnin vakaantumiseen määritettynä 6 eri muuttujalla: 1) syketaso ≥ 45 lyöntiä/min, 2) systolinen verenpaine ≥ 90 mmHg, 3) ruumiinlämpö ≥ 35,6 ºC, 4) ortostaattinen syketason kasvu ≤ 35 lyöntiä/min, 5) ortostaattinen systolisen verenpaineen lasku ≤ 20 mmHg ja 6) BMI ≥ 75 % iän ja sukupuolen mukaisesta mediaanitasosta. Hoidon turvallisuutta arvioitiin elektrolyyttihäiriöiden (hypofosfatemia (< 0,97 mmol/l), hypomagnesemia (< 0, 74 mmol/l) ja hypokalemia (< 3,5 mmol/l)) ilmaantuvuudella. Verikokeet elektrolyyttihäiriöiden toteamiseksi otettiin ensimmäisen hoitoviikon aikana päivittäin ja toisen hoitoviikon aikana joka toinen päivä, jollei kliininen tilanne vaatinut tiheämpää seurantaa. Elektrolyyttihäiriöt korjattiin suun kautta annettavilla elektrolyyttilisillä.
Lopulliseen analyysiin sisältyi 111 potilasta (9 vetäytyi ennen hoidon aloitusta), joista naisia oli 91 %. Iän keskiarvo oli 16,4 vuotta (SD 2,5 vuotta). Runsasenergiaisempaa ravitsemushoitoa saaneiden fyysinen vointi vakaantui aiemmin (keskimäärin 7 vrk hoidon alusta) verrattuna vähäenergiaisempaa ravitsemushoitoa saaneisiin (keskimäärin 10 vrk hoidon alusta) (hasardisuhde 1,67; 95 % luottamusväli 1,10–2,53). Elektrolyyttihäiriöiden ilmaantuvuudessa ei todettu merkitsevää eroa ryhmien välillä (runsasenergiaisempi vs. vähäenergiaisempi ryhmä, ero prosentteina (95 % luottamusväli): hypofosfatemia 1 (-8–10), hypomagnesemia -16 (-31–1) ja hypokalemia -5 (-15–5). Sairaalahoidon kesto oli 4 vuorokautta lyhyempi runsasenergiaisempaa ravitsemushoitoa saaneilla (95 % luottamusväli -6,1– -19 vrk) ja johti siten merkittävään kustannussäästöön potilaiden hoitokuluissa.
Yllä mainitun tutkimuksen 111:tä osallistujaa seurattiin 10 vuorokautta, 1 kuukausi, 3 kuukautta, 6 kuukautta ja 12 kuukautta sairaalahoidon päättymisestä «Golden NH, Cheng J, Kapphahn CJ, ym. Higher-Calori...»2. Päälopputulosmuuttujana verrattiin remissiossa olevien potilaiden osuutta 12 kuukauden kohdalla (remission määrittely: BMI ≥ 95 % BMI-mediaanista ja EDE-Q-kokonaispistemäärä 1 SD:n sisällä normaalista (community norm), nämä olivat myös toissijaisia lopputulosmuuttujia) runsasenergiaisempaa (HCR) ja vähänenergiaisempaa (LCR) ravitsemushoitoa saaneiden välillä. Lisäksi verrattiin sairaalahoitoon palaamisen tarvetta, uusien sairaalahoitojaksojen lukumäärää sekä kestoa ryhmien välillä. Ryhmien välisiä eroja seuranta-aikana tutkittiin lineaarisella sekamallilla. Vuoden seurannassa ei havaittu ryhmien välisiä eroja remissiossa olevien potilaiden osuudessa (p = 0,42), 1 kuukausi sairaalahoidon päättymisestä (LCR: remissiossa 8/32 potilasta (25,0 %); HCR: 12/40 (29,3 %)), 3 kuukautta sairaalahoidon päättymisestä (LCR: 13/34 (38,2 %); HCR: 10/39 (25,6 %)), 6 kuukautta sairaalahoidon päättymisestä (LCR: 10/26 (385 %); HCR: 16/39 (41,0 %)) ja 12 kuukautta sairaalahoidon päättymisestä (LCR: 13/27 (48,1 %); HCR: 18/44 (40,9 %)). Molemmissa ryhmissä BMI suureni ja EDE-Q pistemäärä pieneni, mutta ryhmien välillä ei ollut eroa muutoksissa (BMI: p = 0,41 ja EDE-Q: p = 0,32). Sairaalahoitoon takaisin vuoden sisällä päätyi 106 potilaasta 36 potilasta. Ryhmien välillä ei kuitenkaan ollut eroa sairaalahoitoon takaisin joutuneiden potilaiden osuudessa (LCR: 35,4 %, HCR 32,8 %, p = 0,84), sairaalahoitokertojen lukumäärässä (LCR: keskiarvo 2, SD 1,6; HCR 2,4, SD 2,2; p = 0,52) tai kestossa (LCR: keskiarvo 5,10, SD 10,3; HCR: 6,03, SD 14,8; p = 0,81).