Cochrane-katsauksessa «Fisher CA, Skocic S, Rutherford KA, ym. Family the...»1 tarkasteltiin perheterapiaa anoreksiaa sairastavien hoidossa. Ensisijaiset lopputulosmuuttujat olivat remission saavuttaminen sekä kokonaiskuolleisuus. Tutkimusten osallistujan katsottiin saavuttaneen remission, jos hän ei enää täyttänyt DSM-IV:n tai ICD-10:n mukaisia anoreksian diagnostisia kriteereitä tai täytti tutkimuksessa muulla tavoin standardoidusti määritellyn remission kriteerit. Toissijaisia lopputulosmuuttujia olivat perheen toimintakyky, yleinen toimintakyky, hoidon keskeyttäminen, syömishäiriöön liittyvä psykopatologia, paino sekä relapsit. Mukana katsauksessa oli huhtikuuhun 2016 mennessä aiheesta julkaistuja satunnaistettuja kontrolloituja tutkimuksia, joita ei rajattu osallistujien iän tai sukupuolen mukaan. Meta-analyysiin sisällytettiin 21 tutkimusta, joista 14 tutkimuksessa tarkasteltiin anoreksian perhepohjaista hoitoa tai läheisesti sen kaltaista perhettä osallistavaa terapiaa.
Yhteensä 5 tutkimuksessa (n = 252) verrattiin perhepohjaisen hoidon tai perhettä osallistavan terapian tuloksia yksilöpsykologisiin interventioihin, joita olivat supportiivinen terapia, nuorten yksilökeskeinen terapia, kognitiivis-behavioraalinen terapia sekä kognitiivis-analyyttinen terapia. Tutkimuksista 2 oli toteutettu Isossa-Britanniassa, 2 Yhdysvalloissa ja 1 Australiassa. Perheterapiaa saaneet saavuttivat remission hieman useammin kuin yksilöterapiaa saaneet (RR 1,22), mutta ero ei ollut tilastollisesti merkitsevä (95 % luottamusväli 0,89–1,67; I2 = 37 %). Pitkäaikaistuloksia (> 12 kk) remission osalla raportoitiin 4 tutkimuksessa (n = 200). Pitkäaikaistuloksissa oli hienoinen ero perheterapian eduksi (RR = 1,08), mutta tämäkään tulos ei ollut tilastollisesti merkitsevä (95 % luottamusväli 0,91–1,28; I2 = 0 %). Vakuuttavaa näyttöä osallistujien ikäryhmän vaikutuksesta hoidon tuloksiin eri interventioryhmissä ei saatu (C2 = 0,62; df = 1; p = 0,43). Tosin aikuisilla (aineistossa 20–27-vuotiaat) toteutettuja tutkimuksia oli mukana vain vähän. Raportoitu kuolleisuus oli erittäin pieni, eikä kokonaiskuolleisuutta vertailtu tilastollisesti.
Toissijaisten lopputulosmuuttujien osalta havaittiin pieni ero perhepohjaisen terapian hyväksi, kun tarkasteltiin painoa intervention päättymisen kohdalla (standardised mean difference (SMD) 0,32; 95 % luottamusväli 0,01–0,63; n = 210). Pitkäaikaisseurannassa muutos säilyi samansuuntaisena (SMD 0,14; 95 % luottamusväli -0,16-0,45; I2 = 7 %; n = 198), mutta ei ollut enää tilastollisesti merkitsevä.
Ruotsissa Göteborgin yliopistollisessa sairaalassa toteutetussa satunnaistetussa kontrolloidussa tutkimuksessa «Nyman-Carlsson E, Norring C, Engström I, ym. Indiv...»2 vertailtiin kognitiivis-behavioraalista yksilöterapiaa (CBT-YA) ja yksilöterapian elementeillä täydennettyä perhepohjaista hoitoa (FT-YA) anoreksiaa sairastavien nuorten aikuisten hoidossa. Tutkimuksen osallistujat olivat anoreksian DSM-IV:n mukaiset diagnostiset kriteerit täyttäneitä 17–24-vuotiaita naisia, jotka rekrytoitiin yksikön lähetejonosta aikavälillä 2005–2011. Yhteensä 78 osallistujasta 92 % oli syntynyt Ruotsissa. Osallistujista 38 satunnaistettiin yksilöterapiaan ja 40 perheterapiaan. Satunnaistamisen jälkeen 1 osallistuja yksilöterapiaryhmästä ja 3 osallistujaa perheterapiaryhmästä keskeytti tutkimuksen. Näitä pois jääneitä osallistujia ei otettu mukaan lopulliseen tilastoanalyysiin.
Kognitiivis-behavioraaliseen terapiaan sisältyi enintään 60 istuntoa 18 kuukauden aikana yhden terapeutin johdolla. Yhden istunnon kesto oli 60 minuuttia. Perhepohjaiseen hoitoon sisältyi enintään 40 istuntoa 18 kuukauden aikana kahden terapeutin johdolla. Yhden istunnon kesto oli 90 minuuttia. Perheterapiaryhmässä osalla käyntikerroista terapeutit tapasivat potilasta ja huoltajia erikseen. Erillisten tapaamisten osuus määriteltiin perheiden yksilöllisten tarpeiden ja toiveiden pohjalta. Molemmat interventiot oli manualisoitu, ja ne toteutettiin avohoitona. Hoidon tuloksellisuuden mittareina käytettiin kehon painoindeksiä, syömishäiriön diagnostisten kriteerien täyttymistä sekä syömishäiriön ydinoireita kartoittavaa, 3 kysymystä sisältävää RAB-R-haastattelun pohjalta koostettua ED-indeksiä. Lisäksi toissijaisina lopputulosmuuttujina kartoitettiin laajemmin syömishäiriöön liittyvää sekä yleistä psyykkistä oirehdintaa validoitujen kyselyjen avulla.
Lähtötilanteessa keskimääräinen painoindeksi yksilöterapiaryhmässä oli 16,49 ja perheterapiaryhmässä 16,54. Hoidon aikana paino korjaantui molemmissa ryhmissä merkittävästi. 18 kuukauden kohdalla keskimääräinen painoindeksi oli 19,61 yksilöterapiaryhmässä ja 19,33 perheterapiaryhmässä ja 36 kuukauden kohdalla yksilöterapiaryhmässä 19,62 ja perheterapiaryhmässä 20,26. Ryhmien välillä ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa painoindeksien suhteen 18 kuukauden (LS mean diff 0,28; 95 % luottamusväli -0,51–1,06; p = 0,49) tai 36 kuukauden kohdalla (LS mean diff -0,64; 95 % luottamusväli -1,43–0,15; p = 0,11). 36 kuukauden kohdalla 64,9 % yksilöterapiaryhmän osallistujista ja 83,8 % perheterapiaryhmän osallistujista oli saavuttanut vähintään painoindeksin 18,5 ilman tilastollisesti merkitsevää eroa ryhmien välillä (p = 0,62). Painon korjaantumisen ohella syömishäiriön muut ydinoireet lievittyivät merkittävästi sekä yksilöterapiaa että perheterapiaa saaneilla. Kummassakin ryhmässä 18 kuukauden kohdalla 76 % osallistujista ei täyttänyt minkään syömishäiriön diagnostisia kriteerejä. 36 kuukauden kohdalla vastaava luku oli 89 % yksilöterapiaryhmässä ja 81 % perheterapiaryhmässä. Myös toissijaisissa lopputulosmuuttujissa tapahtui suotuisaa kehitystä molemmissa interventioryhmissä.