Brittiläisessä tutkimuksessa «Bateman A, Fonagy P. A randomized controlled trial...»1 satunnaistettiin 56 epävakaasta persoonallisuudesta kärsivän perheenjäsentä tai muuta läheistä mentalisaatioterapiaan pohjautuvaan perheinterventioon joko välittömästi tai odottamaan tätä interventiota 5 viikon ajaksi.
Osallistujat rekrytoitiin paikallisten palveluiden piiristä. Tutkimukseen sisällyttämiskriteereinä oli, että omaisella tuli olla 14–65 vuoden ikäinen perheenjäsen tai muu läheinen, jolla oli virallinen epävakaa persoonallisuus -diagnoosi. Poissulkukriteereinä oli englannin kielen taidon puute, skitsofrenia, skitsoaffektiivinen häiriö, muu aktiivinen psykoosi tai erikoistason hoitoa vaativa päihderiippuvuus.
5 kerran viikoittainen perheinterventio kesti 1–1,5 tuntia kerrallaan. Tehtävään koulutetut omaiset tarjosivat intervention, joka sisälsi aluksi lyhyen edukaation epävakaasta persoonallisuudesta ja fokusoi sen jälkeen taitoihin, joiden tarkoituksena oli helpottaa tunne-elämän epävakauteen usein liittyvien ongelmien käsittelyä ja edistää yhteistyötä: tietoisen läsnäolon, mentalisaation ja validoinnin taitoihin sekä ongelmanratkaisuun.
Ryhmät eivät lähtötilanteessa poikenneet toisistaan demografisten tai kliinisten muuttujien suhteen. 3 osallistujaa putosi pois pian satunnaistamisen jälkeen, 2 välittömän intervention ja 1 viivästetyn intervention ryhmästä. He olivat mukana hoitoaikeen mukaisessa analyysissä. 9. viikon jälkeen 4 osallistujaa oli pudonnut välittömästi hoitoa saaneen ryhmän ja 6 viiveellä hoitoa saaneen ryhmän analyyseistä, ja n oli siten 46.
Istuntoihin osallistumisen prosentti oli 90. Ensisijaisena vastemuuttujana oli omaisen raportoimien tunne-elämän epävakauteen liittyvien välikohtausten frekvenssi perheessä. Toissijaisena muuttujana oli omaisen hyvinvointi, jota mitattiin BDI:llä, STAI:lla (The Spielberger State-Trait Anxiety Inventory), BAS:lla (The Burden Assessment Scale), The Warwick-Edinburgh Mental Well-Being Scale -arvioinnilla, SCORE-15:lla (perheen toiminnan ja sen muutoksen mittari) ja FES:llä (Family Empowerment Scale). Arvioinnit tehtiin viikoittain ensimmäisen 6 viikon ajan ja sen jälkeen joka toinen viikko.
Ensisijainen mittauksen kohde, vaikeiksi koettujen episodien frekvenssi perheessä, väheni merkitsevästi jonottavaa ryhmää enemmän ryhmässä, jolle tarjottiin interventio ilman odotusta: efektikoko (ryhmien välinen ero ennen–jälkeen-vertailussa) d = 1,71; 95 % luottamusväli 0,96–2,46 ja ryhmien välinen ero seurannassa d = 1,9; 95 % luottamusväli 1,16–2,57. Tutkimuksen toisessa faasissa (viikot 5–8) välikohtaukset M (välittömän intervention ryhmässä) = 2,16 ja M (viivästetyn intervention ryhmässä) = 3,86, eroestimaatti -1,70, 95 % luottamusväli -2,38 – -1,01, z = -4,85, p < 0,000. Vastaavat luvut seurannassa olivat M (välittömän intervention ryhmä) = 1,11 ja M (viivästetyn intervention ryhmä) = 3,86, eroestimaatti -2,75, 95 % luottamusväli -3,57 – -1,94, z = -6,62, p < 0,000. Toissijaisista vastemuuttujista perheen toiminta ja omaisen yleinen hyvinvointi paranivat enemmän välittömän intervention kuin viiveellä intervention saaneiden ryhmässä, tilastollisesti merkitsevä ero ryhmien välillä ilmeni SCORE 15:llä ja Warwick-Edinburgh Mental Well-Being Scale -arviointikyselyllä. Sen sijaan masennuksessa, ahdistuksessa ja yleisessä kuormittuneisuudessa tapahtui muutosta molemmissa ryhmissä eikä ryhmien pistemäärissä ollut tilastollisesti merkitsevää eroa.
Australialaisessa satunnaistetussa ryhmävertailututkimuksessa «Grenyer BFS, Bailey RC, Lewis KL ym. A Randomized ...»2 verrattiin epävakaasta persoonallisuudesta kärsivien omaisille kehitettyä ryhmäinterventiota jonotuslistalla oloon.
Interventio oli 10 viikon mittainen, se perustui systeemiseen perheterapiateoriaan ja tähtäsi ymmärryksen lisäämiseen läheisen tunne-elämän epävakaudesta ja siihen liittyvistä käyttäytymismalleista sekä vuorovaikutuksen parantamiseen. Se koostui epävakaata persoonallisuutta ja siihen liittyviä vuorovaikutustarpeita koskevan psykoedukaation tarjoamisesta, omaisen saamasta vertaistuesta ja omaisen itsehoito- ja vuorovaikutustaitojen vahvistamisesta. Interventio oli suunnattu vain epävakaasta personallisuudesta kärsivien omaisille.
Osallistujat rekrytoitiin ilmoittamalla ryhmän käynnistämisestä ilmoituksin ja lentolehtisin, joita lähetettiin paikallisiin mielenterveyspalveluihin, ilmoittamalla paikallisessa mediassa, potilaiden etujärjestöissä ja perhe- ja tukiverkostoissa.
Omaiset satunnaistettiin interventioryhmään (n = 33) tai jonottamaan interventiota, joka tarjottiin noin 3 kuukauden viiveellä (n = 35). Mittaukset tehtiin lähtötilanteessa ja 12 viikon kohdalla eli ryhmän hiljattain päätyttyä. Lisäksi intervention saaneita arvioitiin 1 vuoden seurannassa. Jonotuslistalla olleita ei voitu seurata 1 vuoden päähän, sillä he aloittivat intervention.
Mittareina käytettiin MSI-BPD-C:tä (McLean Screening Instrument for BPD – Carer Version), jolla arvioitiin osallistujan läheisen tunne-elämän epävakauden vaikeusastetta sekä BASia (Burden Assessment Scale), DAS-4:ää (Dyadic Adjustment Scale-4), FESiä (Family Empowerment Scale), MHI-5:ta (Mental Health Inventory-5) ja TFQ:ta (The Family Questionnaire). Kaikki mittarit olivat itsearviokyselyitä.
Ryhmät eivät lähtötilanteessa eronneet toisistaan tilastollisesti merkitsevällä tavalla arvioitujen demografisten tekijöiden suhteen (potilaan ikä, läheisen ikä, potilaan sukupuoli, läheisen sukupuoli, ensisijainen huolenpitosuhde). Myös läheisen tunne-elämän epävakaus oli MSI-BPD-C:n perusteella yhtä vaikeaa molemmissa ryhmissä.
85,4 % (n = 28) osallistui interventioon sen loppuun saakka. Interventioryhmästä putosi siis 5. Seurantamittaukseen osallistui interventioryhmästä 25 ja verrokeista 24.
Lineaarista sekamallia käytettiin arvioimaan intervention vaikutusta. Hoitoaikeen mukaisessa analyysissä tunnistui merkitsevä ajan ja ryhmän yhteisvaikutus kahdenvälisessä (dyadisessa) suhteessa sopeutumista kuvaaviin DAS-pistemääriin (F (1. 40.184) = 7,738; p = 0,008), TFQ-emotionaalisen ylikietoutuneisuuden alaskaalan pistemääriin (F (1. 58.510) = 6,068; p = 0,017), TFQ-kriittisen vuorovaikutuksen alaskaalan pistemääriin (F (1. 55.050) = 5,247; p = 0,026) ja perheen voimaantumista kuvaaviin FES-pistemääriin (F (1. 55.279) = 9,898; p = 0,003). Ajan ja ryhmän yhteisvaikutus ei ollut havaittavissa omaisen mielenterveyttä mittaviin MHI-pistemääriin (F (1. 56.789) = 0,786; p = 0,379) eikä kuormituksen kokemusta mittaviin BAS-pistemääriin (F (1. 58.495) = 1,308; p = 0,257). Interventioryhmän omaiset raportoivat siis verrokkeja enemmän hyötyjä FES:llä (perheen voimaantuminen; efektikoko d = 1,4), DAS:lla (sopeutuminen kahdenvälisessä eli dyadisessa suhteessa; efektikoko d = 0,78) ja TFQ:lla (emotionaalisen ylikietoutuneisuuden alaskaala: efektikoko d = -0,35 ja kriittisyyden alaskaala: efektikoko d = -0,66) mitattuna.
Vain interventioryhmään satunnaistettuja voitiin tutkia 1 vuoden seurannassa; ryhmien välinen vertailu ei ollut mahdollinen jonotusryhmän osallistuttua jo interventioon. 82 % interventioryhmään satunnaistetuista (n = 27) oli mukana 12 kuukauden seurannassa. Tulokset olivat pysyneet seurannassa, ja nyt myös omaisen mielenterveyttä mittavissa MHI-pistemäärissä (efektikoko d = 0,52) sekä kuormituksen kokemusta mittavissa BAS-pistemäärissä ilmeni muutosta (efektikoko d = 0,45) verrattuna edellisen aikapisteen mittaukseen.
Irlantilaisen tutkimuksen «Flynn D, Kells M, Joyce M ym. Family Connections v...»3 tarkoituksena oli verrata dialektiseen käyttäytymisterapiaan pohjautuvaa perheyhteysohjelmaa (Family Connections Program) niin kutsuttuun optimoituun tavanomaiseen, epävakaasta persoonallisuudesta kärsivien läheisille suunnattuun perheinterventioon. Tutkimus tehtiin julkisessa terveydenhuollossa. Asetelma ei ollut satunnaistettu.
Tutkittavat olivat epävakaasta persoonallisuudesta kärsivien läheisiä, jotka rekrytoitiin julkisen terveydenhuollon piirissä tarjottavan dialektisen käyttäytymisterapian hoito-ohjelmassa olevan tai sitä jonottavan omaisensa kautta. Ainoa tutkimukseen sisällyttämiskriteeri oli vähintään 18 vuoden ikä.
Käsikirjaan pohjautuvan, 12 viikkoa kestävän Family Connections -intervention (FC) tarjosivat psykologit. Interventio koostui epävakaaseen persoonallisuuteen ja perheen toimintaan liittyvän tutkimustiedon tarjoamisesta, yksilöllisten- ja perhetaitojen oppimisesta ja harjoittelusta (esimerkiksi validointi- ja muut vuorovaikutustaidot), ongelmanratkaisutaidoista sekä omaisten muodostamasta tukiverkostosta.
Vertailuinterventio, niin kutsuttu optimoitu tavanomainen hoito, koostui perheille suunnatusta psykoedukaatio-ohjelmasta, joka oli alun perin suunniteltu varsinaista Family Connections -perheinterventiota jonotettaessa tarjottavaksi väliaikaishoidoksi. Vertailuinterventio koostui 3 opetuksellisesta, epävakaasta persoonallisuudesta kärsivien läheisille spesifisesti kohdennetusta orientoivasta psykoedukaatioistunnosta. Sisältö koostui tiedon tarjoamisesta epävakaasta persoonallisuudesta ja dialektisesta käyttäytymisterapiasta, ja se sisälsi yleiskatsauksen DKT-taidoista sekä omaisen itsehoidosta ja tavoista vastata läheisensä tunteiden- ja käyttäytymisen säätelyn vaikeuksiin. Ryhmää ohjasivat psykologit.
Läheisen kuormitusta mitattiin BAS:lla (The Burden Assessment Scale), depressiota CES-D:llä (The Revised Center for Epidemiologic Studies Depression Scale), surua The Grief Scale -arviointikyselyllä ja omaisen kokemusta pystyvyydestään PMS:llä (The Personal Mastery Scale). Mittaukset tehtiin lähtöpisteessä (T1) ja viimeisellä istunnolla (T2). Lisäksi FC-ryhmää seurattiin vielä 3 kuukautta intervention päättymisen jälkeen (T3; 0,5 vuotta) ja 12–19 kuukautta intervention päättymisen jälkeen (T4). Verrokkiryhmän seurantaa ei ollut, koska nämä saattoivat intervention päätyttyä aloittaa FC-intervention.
Asetelma ei ollut satunnaistettu, vaan läheiset ohjautuivat suoraan Family Connections ohjelmaan, mikäli siinä oli tilaa. Ne, jotka eivät mahtuneet tutkittavaan ohjelmaan, osallistuivat vertailuinterventioon. FC-ryhmässä oli 51 ja vertailuryhmässä 29 osallistujaa. Osallistujat olivat 18–70-vuotiaita.
Kummastakin ryhmästä putosi pois 24 %, ja lisäksi FC-ryhmän toisen aikapisteen (T2) arviosta oli pudonnut yhteensä 31 %, eli mukana oli 35 alkuperäisestä 51 osallistujasta. Arviointipisteessä T3 n = 33 ja pitkäaikaisseurannassa n = 18. Vain ne, joilta saatiin data, olivat mukana tilastollisissa analyyseissä.
Hierarkkista lineaarista sekamallia käytettiin arvioimaan ryhmien välisiä eroja lähtötilanteessa ja hoidon vaikutusta (FC vs. TAU). Ryhmät erosivat lähtötilanteessa (T1) toisistaan siten, että FC-ryhmä raportoi verrokkiryhmää tilastollisesti merkitsevästi enemmän kuormitusta. Intervention päättyessä (aikapisteessä T2) FC-intervention vaikutus kuormitukseen (M = -7,9; 95 % luottamusväli -14,5 – -1,2; p = 0,020) ja suruun (M = -7,3; 95 % luottamusväli -13,1 – -1,6; p = 0,013) oli tilastollisesti merkitsevä. Depressiossa tai pystyvyyden kokemuksessa ei ryhmien välillä todettu tilastollisesti merkitsevää eroa. FC-ryhmän tulokset säilyivät seurannassa.
Ruotsalaisessa tutkimuksessa «Liljedahl SI, Kleindienst N, Wångby-Lundh M ym. Fa...»4 verrattiin tavanomaista, 3 kuukauden mittaista Family Connections -interventiota (Family Connections -Standard, FC-S) tiiviiseen, lyhyempään internaattiversioon samasta interventiosta (Family Connections -Residential, FC-R). Tutkimusasetelma ei ollut satunnaistettu.
82 tutkittavaa olivat epävakaasta persoonallisuudesta kärsivien omaisia, jotka rekrytoitiin siten, että dialektisessa käyttäytymisterapiassa olevien potilaiden terapeutit informoivat potilaita heidän omaistensa mahdollisuudesta osallistua. Tutkimuksessa verrattiin 5:ttä FC-S-intervention (n = 34) ja 6:tta FC-R-intervention saanutta kohorttia (n = 48). Tiivistetyn intervention (FC-R) ryhmän epävakaasta persoonallisuudesta kärsivä läheinen oli yksityissairaalassa saamassa dialektista käyttäytymisterapiaa sellaiseen vaikeaoireiseen häiriöön, johon ei aiemmilla hoidoilla ollut tullut vastetta.
Koulutetut DKT-terapeutit ohjasivat molemmat interventiot. Standardi-interventio kesti 3 kuukautta, ja tiivistetty interventio 2 intensiivistä viikonloppua, jotka ajallisesti sijoittuivat 1 kuukauden päähän toisistaan.
Mielenterveyteen liittyviä ongelmia mitattiin BSI:llä (Brief Symptom Inventory), joka tuottaa indeksin oireiden yleisestä vakavuudesta (GSI, Global Severity Index). Kuormituksen kokemusta mitattiin BAS:lla (The Burden Assessment Scale), elämänlaatua QOLI:lla (Quality of Life Inventory), tietoista läsnäoloa KIMS:llä (Kentucky Inventory of Mindfulness Skills) ja perhetilannetta QAFM:lla (Questions About Family Members) ja FCS:llä (The Family Climate Scale). Osasta kahdesta viimeksi mainitusta luotiin Equal weights -metodia käyttäen alaskaaloja: yhteispistemäärä mittaamaan perheen ahdinkoa/kuormittuneisuutta.
Mittaukset tehtiin ennen interventiota (aikapiste T1), sen päätyttyä (aikapiste T2) ja 6–7 kuukautta päättymisen jälkeen (aikapiste T3).
79,4 % tavanomaiseen FC-interventioon osallistuneista ja 95,8 % tiivistettyyn interventioon osallistuneista pysyi mukana intervention loppuun saakka. Intervention päättymisen jälkeen eli aikapisteessä T2 data saatiin 48 osallistujalta ja 6–7 kuukauden seurannassa (T3) 34:ltä.
Monen muuttujan kaksisuuntainen varianssianalyysi osoitti, että omaisten mielenterveyden oireet vähenivät merkitsevästi (F (2.23) = 4,20, p = 0,028) ajan myötä (T1 vs. T2 vs. T3). Omaisten oireiden määrässä ei ilmennyt ryhmien välisiä eroja (F (1.24) = 0,123, p = 0,729), eikä myöskään ajan ja ryhmän yhteisvaikutus ollut merkitsevä (F (2.23) = 1,20, p = 0,319). Monen muuttujan kaksisuuntainen varianssianalyysi osoitti myös, että omaisten kuormituksen kokemus väheni merkitsevästi (F (2.17) = 5,06, p = 0,019) ajan myötä. Kuormituksen suhteen tunnistui myös tilastollisesti merkitsevä ryhmän vaikutus (F (1.18) = 5,26, p = 0,034) sekä ryhmän ja ajan yhteisvaikutus (F (2.17) = 5,06, p = 0,019).
Tiivistettyyn interventioon osallistuneissa perheissä – toisin kuin tavanomaiseen interventioon osallistuneissa – kuormituksen laskua ei tapahtunut heti intervention jälkeen (T2), vaan kuormitus laski vasta seurannassa (T3). Myös perheiden ahdinko/kuormittuneisuus väheni merkitsevästi ajan myötä (F (2.17) = 9,73, p = 0,002).
Perheiden ahdingossa/kuormittuneisuudessa ei ilmennyt ryhmien välisiä tilastollisesti merkitseviä eroja (F (1.18) = 0836, p = 0,373) eikä ajan ja ryhmän yhteisvaikutus ollut tilastollisesti merkitsevä (F (2.17) = 3,39 p = 0,058). Tietoisessa läsnäolossa tai elämänlaadussa ei tapahtunut mitään muutosta.
Edellä kuvattujen tutkimusten lisäksi Family Skills Training ja -Connections-ohjelman kehittäjät ovat tutkineet ohjelman vaikutusta läheisen vointiin ilman vertailuryhmää ennen ja jälkeen -asetelmissa 2 eri aineistossa «Hoffman PD, Fruzzetti AE, Buteau E ym. Family conn...»5, «Hoffman P, Fruzzetti A E, Buteau E. Understanding ...»6.