Tutkimukseen «Miklowitz DJ, George EL, Richards JA ym. A randomi...»1 otettiin 101 osallistujaa, joiden keski-ikä oli 35,6 ± 10,2 vuotta. Osallistujista 64 oli naisia ja 37 miehiä.
Sisäänottokriteerit olivat seuraavat: DSM III-R-kriteerien mukainen kaksisuuntainen mielialahäiriö ja maaninen, sekamuotoinen tai depressiivinen episodi viimeisen 3 kuukauden aikana, 18–65 vuoden ikä, yhdessä asuminen tai säännöllinen (vähintään 4 tunti/viikko) kontakti perheenjäsenen kanssa, englannin kielen taito, halukkuus käyttää mielialantasaaja- tai psykoosilääkitystä. Poissulkukriteerit olivat seuraavat: kehityksellinen tai neurologinen häiriö ja päihteiden käyttöhäiriö 6 kuukauden sisällä. Diagnostinen uudelleen arviointi tehtiin DSM IV:n mukaan myöhemmin, ja 2 osallistujan diagnoosiksi tuli tyypin 2 kaksisuuntainen mielialahäiriö, muut osallistujat täyttivät tyypin 1 häiriön kriteerit. Rekrytointivaiheessa 82 osallistujaa oli sairaalassa ja 19 oli avohoidossa. Osallistujat satunnaistettiin Family Focused Treatment (FFT) hoitoon (31 potilasta) tai vähemmän intensiiviseen Crisis management (CM) hoitoon (70 potilasta). Ryhmät eivät eronneet toisistaan demografisten tai sairaus- ja hoitohistoriaan liittyvien muuttujien osalta.
Tutkimusryhmä sai 21 tunnin mittaista sessiota FFT:tä, hoito-ohjelma kesti yhteensä 9 kuukautta. Ohjelma piti sisällään psykoedukaatiota, tietoa stressi-haavoittuvuusmallista ja strategioista, joita perhe voi hyödyntää relapsin ehkäisemisessä (kuten lääkehoitoon sitoutuminen ja välittömät toimenpiteet prodromaalioireiden ilmaantuessa), ja kommunikaatio- ja ongelmanratkaisutaitojen harjoittelua. Kontrolliryhmän saama CM oli suunniteltu muistuttamaan tavanomaista avohoitoa, ja käsitti 2 kestoltaan 1 tunnin mittaista perheen edukaatiosessiota 2 kuukauden sisällä ja sen jälkeen kriisi-interventiosessioita tarpeen mukaan 9 kuukauden interventiojakson ajan. Nämä sessiot keskittyivät relapsin ehkäisyyn ja perheiden konfliktien ratkaisuun. Vähimmillään osallistujiin oltiin puhelinyhteydessä kerran kuussa.
Riippumattomat tutkijat arvioivat osallistujat tutkimuksen alussa ja intervention aikana 3, 6 ja 9 kuukauden kohdalla sekä 12, 18 ja 24 kuukauden kohdalla. Ensisijaisena tulosmittarina käytettiin Schedule for Affective Disorders and Schizophrenia, Change Version (SADS-S) haastattelutyökalua. Tutkijat eivät käytännössä olleet täysin sokkoja sen suhteen, kumpaan ryhmään haastateltavat kuuluivat. Varmistuksena käytettiin satunnaisesti valittujen tapausten sokkoutettua uudelleenpisteytystä haastattelunauhojen perusteella. Konkordanssi oli 0,82–0,88 alkuperäisten pisteytysten kanssa (p < 0,001). Ensisijaisina tulosmuuttujina oli aika relapsiin ja oireiden vaikeusaste 2 vuoden aikaintervallilla. Selviytymisaikana laskettiin aika tutkimuksen alusta relapsiin. Tulokset analysoitiin hoitoaieanalyysina, laskettiin riskisuhde. Tutkimuksen loppuun asti (24 kuukauden mittauspisteeseen asti) mukana säilyi 22 osallistujaa (71 %) FFT-ryhmästä ja 43 (61 %) CM-ryhmästä. Lääkehoidon intensiteettiä arvioitiin asteikolla 0–4. Lääkeadherenssia arvioitiin asteikolla 1–3 käyttäen tietolähteinä potilaan haastattelua ja lääkäreiden ja omaisten raporttia ja lääkeainepitoisuusmittauksia.
FFT-ryhmän potilailla oli vähemmän relapseja kuin CM-ryhmän potilailla (35 vs. 54 %, p < 0,005), ja he säilyivät pidempään ilman relapsia (73,5 ± 28,8 viikkoa vs. 53,2 ± 39,6 viikkoa, p = 0,003, riskisuhde 0,38, 95 % luottamusväli 0,20–0,75). Kokonaisoirepisteissä FFT-ryhmä ei eronnut CM-ryhmästä päävaikutuksen osalta eikä 6 kuukauden mittauspisteeseen asti, mutta sen jälkeen oirepistemäärä asettui alemmalle tasolle FFT-ryhmässä. Ryhmä x aika -interaktio oli merkitsevä (p = 0,007). SADS-depressiopisteissä ryhmä x aika -interaktio oli merkitsevä (p = 0,005).
Maniapisteiden osalta hoitoryhmän päävaikutus lähestyi merkitsevyyttä (p = 0,06) FFT-hoidon hyväksi. Ryhmät eivät eronneet toisistaan lääkehoidon intensiteettipisteissä, sen sijaan FFT-ryhmässä oli korkeammat lääkeadherenssipisteet kuin CM-ryhmässä. Manian osalta hoitoryhmän päävaikutus hävisi, kun lääkeadherenssipisteitä käytettiin kovarianttina. Vaikutus maniaan välittyi lääkeadherenssin kautta, ja tulos oli myönteinen ryhmien pienuudesta huolimatta.
Tutkimukseen «Rea MM, Tompson MC, Miklowitz DJ ym. Family-focuse...»2 rekrytoitiin potilaita 3 isosta sairaalasta Los Angelesin alueella. Sisäänottokriteerit olivat seuraavat: kaksisuuntaisen mielialahäiriön maaninen jakso, 18–45 vuoden ikä, kykenevyys kirjallisen suostumuksen antamiseen, mielialaa tasaavan lääkityksen käyttö ja ainakin 1 perheenjäsenen mahdollisuus tulla mukaan hoitoon. Poissulkukriteerit olivat seuraavat: orgaaninen aivosairaus ja krooninen päihteiden käyttöhäiriö.
76:sta kriteerit täyttävästä 53 potilasta satunnaistettiin saamaan FFT:tä (n = 28) tai yhtä tiivistä yksilöhoitoa (n = 25). Maniadiagnoosi varmistettiin Present State Examinationilla (PSE) ja SCID-haastattelulla DSM-III-R kriteerien mukaan. Tutkimukseen osallistujien keski-ikä oli 25,6 ± 6,4 vuotta. 60 % osallistujista oli etnisesti kaukasialaisia, 23 % afroamerikkalaisia ja 9 % aasialaisamerikkalaisia. 72 % osallistujista asui perheenjäsenten kanssa, 40 %:lla oli ollut vain 1 mania, 66 %:lla tutkimukseen osallistui vain 1 sukulainen. Sukulaisista 29 oli äitejä, 22 isiä, 1 isäpuoli, 9 puolisoa, 7 sisarusta, 1 isoäiti, 1 eno ja 4 tätiä.
Potilaat tapasivat tutkimuksen aikana tutkijapsykiatria vuoden ajan lääkehoidon yksilöllistä optimointia varten. Kummassakin hoitomuodossa tapaamisia oli ensimmäisen 3 kuukauden aikana viikoittain, 2 viikon välein seuraavat 3 kuukautta, ja sen jälkeen kuukauden välein. Terapeutit ja lääkehoidosta vastaavat psykiatrit kommunikoivat keskenään lääkehoidon optimoimista varten. Kumpaankin hoitointerventiota annettiin 21 kertaa 9 kuukauden kuluessa. FFT-istunnon kesto oli 60 minuuttia ja yksilökäynnin 30 minuuttia. Lääkehoitokäynnit jatkuivat vielä 3 kuukautta sen jälkeen. Psykososiaalinen hoitointerventio keskeytettiin, jos potilas lopetti lääkityksensä. Vuoden interventiojakson jälkeen potilaat ohjattiin aktiivisesti psykiatrisen jatkohoidon piiriin. FFT:n sisältö on kuvattu tutkimuksen «Miklowitz DJ, George EL, Richards JA ym. A randomi...»1 kohdalla. Yksilöhoito oli supportiivista ja edukatiivista, potilaita opetettiin monitoroimaan oireita ja vähentämään stressiä. He saivat tietoa muun muassa lääkehoidosta, päihteiden käytön välttämisen ja vuorokausirytmin merkityksestä ja ongelmanratkaisutaidoista, ja kriisi-interventioita tehtiin.
Tulosmuuttujina oli relapsi 1. tutkimusvuoden aikana ja 2 vuoden seurannan kohdalla, rehospitalisaatio ja lääkekomplianssi. Mittaukset tehtiin 3 kuukauden välein tutkimusvuoden aikana. Seurantahaastattelu pidettiin 24 kuukautta tutkimuksen alkamisesta lähtien. Oireita arvioitiin Brief Psychiatric Rating Scale -arviointiasteikon (BPRS) ja Schedule for Affective Disorders and Schizophrenia – Cange Version asteikon (SADS-C) avulla. Arvioitsijat olivat sokkoja sen suhteen, kumpaan ryhmään haastateltavat potilaat kuuluivat. Kunkin seuranta-ajankohdan osalta potilaiden tila luokiteltiin relapsiksi tai ei-relapsiksi, lisäksi kysyttiin sairaalahoitojaksoista. Lääkemyöntyvyyttä mitattiin 7-portaisella asteikolla käyttäen potilaan omaa raporttia, psykiatrin havaintoja ja lääkeainepitoisuuksien mittaustuloksia.
Ryhmät eivät eronneet merkitsevästi toisistaan demografisten muuttujien suhteen. Kliinisten muuttujien osalta FFT-ryhmän potilaat olivat sairastuneet hieman vanhempana (23,5 ± 6,9 vuotta vs. 21,2 ± 5,8 vuotta), ja heidän sairautta edeltävä sopeutumisensa oli parempaa kuin yksilöhoitoryhmän potilailla. 9 kuukauden hoitointervention kävi läpi 79 % potilaista. Keskeyttäneistä 6 potilasta oli FFT-ryhmästä ja 5 yksilöhoitoryhmästä. Seurantaan 24 kuukauden kohdalla saatiin 16 (57 %) FFT-ryhmän potilaista ja 13 (52 %) yksilöhoitoryhmän potilaista. Selviytymisanalyysi tehtiin hoitoaieanalyysinä.
Ensimmäisenä vuonna FFT-ryhmän potilaista 46 %:lla ja yksilöhoitoryhmän potilailla 52 %:lla oli ainakin 1 relapsi, ero ei ollut merkitsevä tilastollisesti. Hoitojakson jälkeisen seurantavuoden aikana FFT-ryhmän potilaista 28 %:lla oli vähintään 1 relapsi ja yksilöhoitoryhmän potilaista 60 %:lla (X2 = 4,66, p < 0,05). FFT-ryhmän potilailla oli koko 2 vuoden aikana vähemmän relapseja, kun multippelit relapsit huomioitiin (X2 = 5,04, p < 0,05, Andersen–Gillin malli).
Sairautta edeltävällä sopeutumisella ja hoitoryhmällä oli merkittävä interaktio regressiomallissa 1. vuoden aikana, ja sen pohjalta tehtiin erilliset selviytymiskäyrät hyvin ja heikosti sopeutuneille potilaille. Tuloksena oli, että heikosti sopeutuneilla FFT-hoitoa saaneilla relapsiriski oli 3 kertaa pienempi kuin yksilöhoitoa saaneilla (X2 = 3,56, p = 0,06). Hoitojakson jälkeisenä seuranta-aikana sairautta edeltävän sopeutumisen interaktio hoitomuodon kanssa ei ollut merkitsevä, mutta sopeutumisen lisääminen regressiomalliin heikensi hoitomuodon ennustavuuden merkitsevyyden (X2 = 2,46, p = 0,12).
Rehospitalisaatioriski oli pienempi FFT-ryhmässä koko seuranta-aikaa tarkasteltaessa Kaplan–Meier-analyysissä (X2 = 3,87, p < 0,05). FFT-ryhmästä 29 % potilasta joutui uudelleen sairaalaan 1. vuoden aikana, yksilöhoitoryhmästä 40 %, ero ei ollut tilastollisesti merkitsevä. 2. vuoden aikana FFT-ryhmän potilailla oli merkitsevästi pienempi sairaalahoitoon joutumisen riski (12 vs. 60 %, X2 = 11,52 p < 0,01). Kun regressiomallissa tarkasteltiin 1. tutkimusvuotta, sairastumista edeltävä sopeutuminen, hoitomuoto tai niiden interaktio eivät ennustaneet sairaalan joutumista. 2. vuoden aikana sekä sairastumista edeltävä sopeutuminen (X2 = 4,65, p < 0,03) että hoitomuoto (X2 = 4,9, p < 0,03) ennustivat sairaalaan joutumista.
Koska näytti siltä, että FFT vaikutti vahvemmin rehospitalisaatio- kuin relapsiriskiin, jaettiin potilaat niihin, jotka eivät joutuneet uudelleen sairaalaan ja niihin, jotka joutuivat vähintään kerran sairaalaan, ja rakennettiin Chi-neliö-malli. Tuloksena oli, että FFT-hoitoa saaneiden todennäköisyys joutua sairaalahoitoon relapsin aikana oli merkitsevästi pienempi kuin yksilöhoitoa saaneiden (X2 = 4,57, p < 0,03). Lääkekomplianssi oli molemmissa ryhmissä hyvä (78 %), eivätkä ryhmät eronneet toisistaan.