Kaksisuuntaisen mielialahäiriön masennusvaiheen (n = 316) ja yksisuuntaisen masennustilan (n = 790) hoidon tuloksia verrattiin 6 alkuperäistutkimuksen meta-analyysissa «Dierckx B, Heijnen WT, van den Broek WW ym. Effica...»1. Tutkimuksissa potilaat olivat saaneet psykiatrista sähköhoitoa (ECT) ja sokkoutetusti arvioitua elpymän (HAM-D17 ≤ 7 tai HAM-D24 ≤ 10) saavuttaneiden potilaiden osuutta verrattiin näiden diagnostisten ryhmien välillä. Alkuperäistutkimuksissa potilaiden hoitoresistenssin aste vaihteli jonkin verran eri tutkimusten välillä, mutta depression vaikeusaste ja psykoottisen depression osuus eivät kokonaisuutena eronneet lähtötilanteessa diagnostisten ryhmien välillä. Osassa alkuperäistutkimuksista masennuslääkitys oli lopetettu ennen sähköhoidon aloittamista, mutta osassa edeltävää masennuslääkehoitoa oli jatkettu.
53,2 % kaksisuuntaisista ja 50,9 % yksisuuntaisista masennusta sairastavista potilaista saavutti elpymän eikä ryhmien välillä ollut tilastollisesti merkitsevää eroa «Dierckx B, Heijnen WT, van den Broek WW ym. Effica...»1.
Kontrolloidussa tutkimuksessa «Schoeyen HK, Kessler U, Andreassen OA ym. Treatmen...»2satunnaistettiin 7 psykiatrisen sairaalan (Norja) 73 potilasta. Heistä 66 (ITT-ryhmä) sai aktiivista hoitoa kaksisuuntaisen mielialahäiriön (alatyyppi I tai II) hoitoresistenttiin (2 tuloksetonta adekvaattia aiempaa lääkehoitokokeilua, MASDRS ≥ 25) depressioon. 36 potilasta satunnaistettiin saamaan psykiatrista sähköhoitoa ja 30 potilasta algoritmiperusteista lääkehoitoa. ECT (oikea unilateraalinen lyhytpulssi, ka. 10,4 hoitokertaa, SD = 4,9) toteutettiin 3 hoitokertana viikossa tarvittaessa 6 hoitoviikkoon saakka. Lääkehoito toteutettiin Goodwinin ja Jamisonin hoitoalgoritmiin perustuen. Käytetty lääkehoito valittiin ennen satunnaistamista, ja siinä otettiin huomioon potilaan lääkityshistoria. Potilas, joka ei ollut aiemmin hyötynyt jostain lääkehoidosta tai jolla oli ollut sietämättömiä haittavaikutuksia, voitiin siirtää seuraavalle algoritmin hoito-optiolle. Yhteensä 23 potilasta putosi ryhmistä kesken 6 viikon tutkimuksen, mutta keskeyttäneiden osuuksissa ei ollut eroja ryhmien välillä. MADRS-lähtöpisteet eivät eronneet hoitoryhmien välillä.
Keskiarvopisteet (MADRS) 6 viikon hoitoperiodin lopussa (ITT, lineaarinen "mixed-effect" mallinnus) erosivat ryhmien välillä 6,6 pistettä (SE = 2,05, 95 % luottamusväli 2,5–10,6, p = 0,002) ja olivat matalammat sähkö- kuin lääkehoitoryhmässä ja vastaavasti CGI-BD-pisteet erosivat 0,7 pistettä (SE = 0,31, 95 % luottamusväli 0,13–1,36, p = 0,02). Sen sijaan MADRS-loppupisteet eivät eronneet tilastollisesti merkitsevästi ECT-ryhmän (14,7, SD = 7,4) ja lääkehoitoryhmän (19,9, SD = 10,0, p = 0,07) välillä, kun vain tutkimuksen loppuun suorittaneet otettiin huomioon. Tässä ryhmässä hoitoon vastanneiden osuus oli kuitenkin suurempi ECT-ryhmässä kuin lääkehoitoryhmässä (73,9 vs. 35,0 %, p = 0,01) mutta elpymän saavuttaneiden osuudet eivät eronneet ryhmien välillä (34,5 vs. 30,0 %).
Meta-analyysissä «Bahji A, Hawken ER, Sepehry AA ym. ECT beyond unip...»3 verrattiin psykiatrisen sähköhoidon (oikea unilateraalinen tai bilateraalinen) vastetta masennustilan ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön masennusvaiheen hoidossa. Kaikkiaan 19 eri tutkimusta täytti sisäänottokriteerit käsittäen 1 803 masennustilaa sairastavaa ja 553 bipolaaridepressiota sairastavaa potilasta.
Hoitovasteen (≥ 50 % oirevähenemä depressiopisteissä) saavutti 74,2 % ja 77,1 % masennustilaa ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön depressiovaihetta sairastavista. Ero oli diagnoosiryhmien välillä tilastollisesti merkitsevä (OR = 0,73, 95 % luottamusväli 0,56–0,95, p = 0,02). Hoitovasteen saavuttamiseksi tarvittiin bipolaaridepressioryhmässä vähemmän hoitokertoja kuin masennustilaryhmässä (SMD = -0,23, 95 % luottamusväli 0,44 – -0,023, p = 0,03). Elpymän saavutti 52,3 % potilaista kummassakin diagnoosiryhmässä.
Ruotsalainen rekisteritutkimus «Popiolek K, Bejerot S, Brus O ym. Electroconvulsiv...»4 selvitti hoitovasteeseen vaikuttavia tekijöitä kaksisuuntaisen mielialahäiriön depressiovaiheen sähköhoidossa. Aineisto (vuosilta 2011–2016) käsitti 1 251 potilasta (1 henkilö otettiin mukaan vain kerran), joiden hoitovaste oli määritetty. Vasteen kriteerinä käytettiin arvoa 1 tai 2 ("very much" tai "much improved") CGI-I-asteikolla (CGI-I = Clinical Global Impression -Improvement). Tällä perusteella hoitovasteen saavutti 80,2 % potilaista. Lukuisten sosiodemograafisten ja kliinisten parametrien yhteyttä hoitovasteeseen tarkasteltiin logistisella regressioanalyysillä. Potilaan korkeampi ikä oli yhteydessä hyvään hoitovasteeseen. Sen sijaan pakko-oireinen häiriö, persoonallisuushäiriö ja aiempi lamotrigiinihoito olivat yhteydessä huonompaan hoitovasteeseen.
Noin puolella potilaista oli arvioitu oireiden vaikeusaste hoidon lopussa MADRS-asteikolla. Tällä perusteella (MADRS ≤ 9) 36,8 % (95 % luottamusväli 33,2–40,8 %) saavutti elpymän.