Venlafaksiini on serotoniinin ja noradrenaliinin takaisinoton estäjä, jonka käyttöaiheita ovat depression lisäksi yleistynyt ahdistuneisuus, sosiaalisten tilanteiden pelko ja paniikkihäiriö.
Venlafaksiinista aikuisten ADHD:n hoidossa on julkaistu kolme avointa tutkimusta (Adler ym. 1995 «Adler LA, Resnick S, Kunz M, ym. Open-label trial ...»1, Findling ym. 1996 «Findling RL, Schwartz MA, Flannery DJ, ym. Venlafa...»2, Hedges ym. 1995 «Hedges D, Reimherr FW, Rogers A, ym. An open trial...»3), joihin rekrytoitiin yhteensä 44 potilasta vaihtelevin diagnostisin kriteerein (DSM-IV ADHD, ADD, Utah-kriteerien mukainen ADHD). Näistä potilaista 32 oli mukana kahdeksan viikon mittaisten tutkimusten loppuun asti, muut keskeyttivät haittavaikutusten vuoksi. Tutkimuksissa käytetty venlafaksiiniannos vaihteli välillä 25–225 mg vuorokaudessa. Kahdessa tutkimuksessa (Findling ym. 1996 «Findling RL, Schwartz MA, Flannery DJ, ym. Venlafa...»2, Hedges ym. 1995 «Hedges D, Reimherr FW, Rogers A, ym. An open trial...»3), joissa yhteensä 20 potilasta oli tutkimuksissa mukana loppuun asti, 15 potilasta (75 %) sai hoitovasteen. Adlerin ym. «Adler LA, Resnick S, Kunz M, ym. Open-label trial ...»1 tutkimuksessa raportoitiin 12:n tutkimuksessa loppuun saakka mukana olleen potilaan ADD-oireiden vähentyneen selvästi.
Venlafaksiinin vaikutuksesta aikuisten ADHD:n oireisiin on tehty vain yksi RCT-tutkimus (Amiri ym. 2012) «Amiri S, Farhang S, Ghoreishizadeh MA, ym. Double-...»4. Tutkimus toteutettiin Iranissa, Tabrizin lääketieteellisen yliopiston psykiatrian yksikössä 3/2009–4/2010. Tutkimusaineistona oli 44 henkilöä, jotka valikoituivat tutkimukseen sillä perusteella, että heidän lapselleen tai alaikäiselle sisarukselleen oli tehty ADHD-diagnoosi.
Tutkimuksen sisäänottokriteerinä oli 18–45 vuoden ikä sekä DSM-IV-TR-diagnoosikriteerien mukainen ADHD. Lapsuuden oirekuva arvioitiin haastattelun ja informantin avulla, eikä yhdelläkään tutkittavista ollut aiemmin ollut ADHD-lääkitystä käytössä. Tutkittavat jaettiin venlafaksiini- ja lumeryhmiin tietokoneen tekemän satunnaislukulistan avulla.
Tutkimuksen poissulkukriteerinä oli mikä tahansa samanaikainen psykiatrinen häiriö, krooninen somaattinen sairaus (esimerkkeinä kouristukset ja sydän- ja verisuonitauti), päihdehäiriö viimeisen puolen vuoden aikana sekä raskaus tai imetys.
Tutkimuksen kesto oli kuusi viikkoa ja venlafaksiinin annos oli 75 mg x 1/ viikoilla 1–2, 75 mg x 2 viikoilla 3–4 ja 75 mg x 3 viikoilla 5–6. Annoksen suurentaminen oli pakotettu, ei yksilöllinen. Päätulosmuuttujana oli CAARS-itsearviointilomakkeen oirepisteiden pieneneminen tutkimuksen aikana. Toissijaisena tulosmuuttujana oli samaisen asteikon "ADHD-indeksi"-alaskaalan pistemäärän pieneneminen vähintään 25 %, mikä määriteltiin hoitovasteeksi.
Kummassakin ryhmässä oli 22 henkilöä. Otoskokoa ei perusteltu voimalaskelmin, ja tehokkuustutkimukseen se on selvästi liian pieni. Ryhmät eivät tutkimuksen alussa eronneet toisistaan iän, koulutustason, painon, verenpaineen tai oirepisteiden määrän osalta. Kummastakin ryhmästä yksi tutkimushenkilö putosi tutkimuksen aikana pois, koska ei osallistunut kolmen viikon seurantakäynnille. Lisäksi venlafaksiiniryhmästä putosi yksi henkilö pois haittavaikutusten vuoksi. Tilastollisissa analyyseissa huomioitiin vain ne tutkimushenkilöt, jotka olivat mukana koko tutkimuksen ajan, eli analyysi ei ollut ITT-analyysi (intention-to-treat).
Päätulosmuuttujan osalta venlafaksiini ja lumelääke eivät eronneet toisistaan. Kummassakin ryhmässä ADHD-oireet vähenivät tilastollisesti merkitsevästi kaikkien neljän skaalan osalta (inattentio-oireet, yliaktiiviset/impulsiiviset oireet, kokonaisoirepisteet ja ADHD-indeksi), mutta oirepisteiden keskimääräinen muutos ei eronnut venlafaksiini- ja lumeryhmien välillä. Toissijainen tulosmuuttuja (25 %:n pieneneminen ADHD-indeksipisteissä) oli merkitsevä – venlafaksiiniryhmässä hoitovasteen sai 75 % ja lumelääkeryhmässä 19 % tutkimushenkilöistä.