Satunnaistetun vertailevan DEPICT-1 (Dapagliflozin Evaluation in Patients With Inadequately Controlled Type 1 Diabetes) -monikeskustutkimuksen «Dandona P, Mathieu C, Phillip M ym. Efficacy and S...»1 tarkoituksena oli selvittää dapagliflotsiinin pitkäaikaista tehoa ja turvallisuutta tyypin 1 diabeteksen hoidossa insuliinihoidon lisänä.
Tutkimukseen otettiin insuliinipumppuhoidossa tai monipistoshoidossa olevia aikuisia tyypin 1 diabetesta sairastavia potilaita, jotka satunnaistettiin käyttämään insuliinin lisäksi dapagliflotsiinia 5 mg (D 5 mg, n = 277) tai 10 mg (D 10 mg, n = 296) tai lumetta (n = 260). HbA1c oli 7,5–10,5 % (58–91 mmol/mol), ja BMI oli > 18,5 kg/m2. Keskimääräinen HbA1c oli 8,5 % (69 mmol/mol) tutkimuksen alussa kaikissa ryhmissä. Seuranta-aika oli yhteensä 52 viikkoa (24 viikon tutkimuksen osalta tulokset on aiemmin julkaistu, jonka jälkeen tutkimusta jatkettiin vielä 28 viikkoa). 833:sta alun perin satunnaistetusta potilaasta (D 5 mg n = 277, D 10 mg n = 296, lume n = 260) 708 (85 % D 5 mg-, 86 % D 10 mg- ja 84 % lumeryhmästä) jatkoi tutkimuksen loppuun asti.
52 viikon jälkeen insuliinin lisänä käytetty dapagliflotsiini laski lumeeseen verrattuna merkittävästi HbA1c-tasoa (D5mg -0,33 % = -3,6 mmol/mol (95 % luottamusväli -0,49 – -0,17 %), D 10 mg -0,36 % = -3,9 mmol/mol (-0,53; -0,20)) ja vähensi painoa (dapagliflotsiini 5 mg -2,95 %, dapagliflotsiini 10 mg -4,54 %). Insuliinin kokonaismäärä laski dapagliflotsiinia käyttäneillä. 52 viikon jälkeen HbA1c-tasot olivat 8,2 % (66 mmol/mol), 8,2 % (66 mmol/mol) ja 8,5 % (69 mmol/mol) D 5 mg-, D 10 mg- ja lumeryhmissä. Hypoglykemioiden esiintymisessä ei ollut eroja ryhmien välillä. Diabeettista ketoasidoosia oli enemmän dapagliflotsiiniryhmässä (D 5 mg 4,0 %, D 10 mg 3,4 %) verrattuna lumeryhmään (1,9 %).
Satunnaistetussa vertailevassa kolmannen vaiheen DEPICT-2 (Dapagliflozin Evaluation in Patients With Inadequately controlled Type 1 Diabetes) -monikeskustutkimuksessa «Mathieu C, Dandona P, Gillard P ym. Efficacy and S...»2 selvitettiin dapagliflotsiinin tehoa ja turvallisuutta tyypin 1 diabeteksen hoidossa insuliinihoidon lisänä.
Tutkimukseen otettiin insuliinipumppuhoidossa tai monipistoshoidossa olevia aikuisia tyypin 1 diabetesta sairastavia potilaita (n = 813), jotka satunnaistettiin käyttämään insuliinin lisäksi dapagliflotsiinia 5 mg (D 5 mg, n = 271), 10 mg (D 10 mg, n = 270) tai lumetta (n = 272). HbA1c oli 7,5–10,5 % ja BMI > 18,5 kg/m2. Seuranta-aika oli 24 viikkoa.
24 viikon jälkeen dapagliflotsiinin käyttäjillä HbA1c oli merkittävästi alentunut: D 5 mg -0,37 % (4,1 mmol/mol), D 10 mg -0,42 % (4,7 mmol/mol) verrattuna lumeeseen (p < 0,0001). Lisäksi dapagliflotsiinia käyttäneillä päivittäinen insuliinimäärä väheni (D 5 mg -10,78 %, D 10 mg -11,08 %; p < 0,001) ja paino putosi (D 5 mg -3,21 %, D 10 mg -3,74 %; p < 0,001) verrattuna lumeeseen. Myös glukoositason aika tavoitealueella (3,9–10,0 mmol/l) lisääntyi dapagliflotsiinia käyttäneillä merkittävästi verrattuna lumeeseen (erotus lumeeseen D 5 mg -ryhmässä +9,02 % ja D 10 mg -ryhmässä +10,7 %). Hypoglykemioiden esiintymisessä ei ollut eroja ryhmien välillä. Diabeettista ketoasidoosia oli enemmän dapagliflotsiinia käyttäneillä (D 5 mg -ryhmässä 2,6 % ja D 10 mg -ryhmässä 2,2 %) verrattuna lumeryhmään (0 %).
Kahdessa satunnaistetussa vertailevassa monikeskustutkimuksessa (EASE-2 ja EASE-3; Empagliflozin as Adjunctive to inSulin thErapy) «Rosenstock J, Marquard J, Laffel LM ym. Empagliflo...»3 selvitettiin empagliflotsiinin tehoa ja turvallisuutta insuliinihoidon lisänä tyypin 1 diabetesta sairastavilla.
Monikeskustutkimuksiin otettiin mukaan 1 707 aikuista tyypin 1 diabetesta sairastavaa potilasta, joilla oli ollut vähintään vuoden ajan monipistoshoito tai insuliinipumppuhoito ja joiden HbA1c oli 7,5–10,0 % (58–86 mmol/mol) ja BMI oli > 18,5 kg/m2.Tutkimuksen alussa keskimääräinen HbA1c oli 8,1–8,2 %. Insuliinin lisäksi EASE-2-tutkimuksessa heidät satunnaistettiin käyttämään empagliflotsiinia 10 mg (E 10 mg, n = 243) tai 25 mg (E 25 mg, n = 233) tai lumetta (n = 241) ja EASE-3-tutkimuksessa empagliflotsiinia 2,5 mg (E 2,5 mg, n = 241), 10 mg (n = 248), 25 mg (n = 245) tai lumetta (n = 241). EASE-2-tutkimuksen kesto oli 52 viikkoa ja EASE-3-tutkimuksen 26 viikkoa. EASE-3-tutkimuksessa käytettiin myös jatkuvaa kudosglukoosin monitorointia. Muuten tutkimusasetelmat olivat samanlaiset, ja tulokset on raportoitu yhdessä.
Empagliflotsiinin käyttäjillä suurin HbA1c-lasku oli viikolla 12, jonka jälkeen taso säilyi pääosin tutkimuksen loppuun. HbA1c-lasku oli enimmillään -0,25 % (2,7 mmol/mol) E 2,5 mg -ryhmässä, -0,54 % (6,0 mmol/mol) E 10 mg -ryhmässä ja -0,53 % (5,9 mmol/mol) E 25 mg -ryhmässä verrattuna lumeeseen (p < 0,0001 kaikissa ryhmissä). Glukoositason aika tavoitealueella (3,9–10,0 mmol/l) lisääntyi empagliflotsiinia käyttäneillä merkittävästi verrattuna lumeeseen (E 2,5 mg +1,0 tuntia, E 10 mg +2,9 tuntia, E 25 mg +3,1 tuntia päivässä). Empagliflotsiinia käyttäneillä paino putosi merkittävästi (E 2,5 mg -1,8 kg, E 10 mg -3,0 kg, E 25 mg -3,4 kg; p < 0,001) verrattuna lumeeseen. Päivittäinen insuliiniannos väheni (E 2,5 mg -6,4 %, E 10 mg -13,3 %, E 25 mg -12,7 % p < 0,001) verrattuna lumeeseen. Diabeettista ketoasidoosia oli enemmän empagliflotsiinia 10 mg (4,3 %) ja 25 mg (3,3 %) käyttäneillä mutta ei empagliflotsiinia 2,5 mg käyttäneillä (0,8 %) verrattuna lumeryhmään (1,2 %).
Satunnaistettujen vertailevien toisen vaiheen monikeskustutkimusten tarkoituksena oli selvittää kanagliflotsiinin tehoa ja turvallisuutta «Henry RR, Thakkar P, Tong C ym. Efficacy and Safet...»4 sekä vaikutusta glukoositasoon ja sen vaihteluun «Rodbard HW, Peters AL, Slee A ym. The Effect of Ca...»5 tyypin 1 diabetesta sairastavilla potilailla insuliinihoidon lisähoitona.
Tutkimuksissa oli sama aineisto, eli niihin otettiin mukaan insuliinipumppuhoidossa tai monipistoshoidossa olevia 25–65-vuotiaita tyypin 1 diabetesta sairastavia potilaita (n = 351), joiden diabetes oli kestänyt vähintään vuoden ja joiden BMI oli 21–35 kg/m2. Tutkittavat satunnaistettiin käyttämään insuliinihoidon lisäksi kanagliflotsiinia K 100 mg (n = 117), K 300 mg (n = 117) tai lumetta (n = 117). HbA1c oli 7,0–9,0 % (53–75 mmol/mol). Seuranta-aika oli 18 viikkoa. Jos tutkimuksen alussa HbA1c oli < 8,0 %, perusinsuliinin annosta ohjeistettiin alkuun vähennettävän 20 %.
Tutkimuksessa «Henry RR, Thakkar P, Tong C ym. Efficacy and Safet...»4 kanagliflotsiini laski merkittävästi HbA1c-tasoa verrattuna lumeeseen 18 viikon jälkeen: K 100 mg -0,29 % (-3,2 mmol/mol) ja K 300 mg -0,25 % (-2,7 mmol/mol). Kanagliflotsiinia käyttäneillä paino putosi merkittävästi (K 100 mg -3,4 % eli -2,8 kg, K 300 mg -5,3 % eli -4,4 kg) verrattuna lumeeseen. 18 viikon kohdalla kokonaisinsuliiniannos väheni lumeeseen verrattuna -4,1 yksikkköä (-8,9 %) K 100 mg -ryhmässä ja -7,6 yksikköä (-12,9 %) K 300 mg -ryhmässä. Hypoglykemioiden esiintymisessä ei ollut eroa ryhmien välillä. Diabeettista ketoasidoosia oli enemmän kanagliflotsiinia käyttäneillä (K 100 mg 4,3 % ja K 300 mg 6,0 %) verrattuna lumeryhmään (0 %).
Tutkimuksessa «Rodbard HW, Peters AL, Slee A ym. The Effect of Ca...»5 tutkittavat tekivät verensokerin omaseurantaa 9 mittausta päivässä. Osalle tutkittavista (n = 89) tehtiin 7 päivää kestävä glukoosisensorointi alkuvaiheessa sekä viikolla 17–18.
18 viikon jälkeen vuorokauden keskimääräinen glukoosin muutos oli -1,2 mmol/l K 100 mg-, -1,1 mmol/l K 300 mg- ja +0,2 mmol/l lumeryhmässä. Glukoositason aika tavoitealueella (3,9–10,0 mmol/l) lisääntyi kanagliflotsiinia käyttäneillä verrattuna lumeeseen (muutos alkuvaiheeseen verrattuna +11,6 % K 100 mg-, +10,1 % K 300 mg- ja -3,5 % lumeryhmässä). Tavoitealueen ylittävä glukoositason osuus (> 10 mmol/l) väheni kanagliflotsiinia käyttäneillä verrattuna lumeeseen (muutos alkuvaiheeseen verrattuna -12,7 % K 100 mg-, -7,6 % K 300 mg- ja +5,7 % lumeryhmässä)
Tutkimuksen «Hampp C, Swain RS, Horgan C, ym. Erratum. Use of S...»6 tarkoituksena oli selvittää SGLT2:n estäjien käyttöön liittyvää ketoasidoosin esiintyvyyttä tyypin 1 diabetesta sairastavilla tosielämässä ja verrata sitä sotagliflotsiinin kliinisissä tutkimuksissa havaittuihin esiintyvyyslukuihin.
SGLT2:n estäjien käyttöön liittyvä tieto kerättiin FDA:n Sentinel System -tiedostosta, joka käsittää yli 100 miljoonan henkilön lääkekorvattavuuteen ja turvallisuuteen liittyvät tiedot. SGLT2:n estäjien käyttöön liittyvät tiedot kerättiin maaliskuun 2013 ja kesäkuun 2018 väliseltä ajalta. SGLT2:n estäjien uusia käyttäjiä oli kaikkiaan 475 527 henkilöä (joista 297 633 oli kanagliflotsiiin, 79 311 dapagliflotsiinin, 98 583 empagliflotsiinin aloituksia), joista tutkimukseen mukaan otettiin tyypin 1 diabetesta sairastavat. Diabeettinen ketoasidoosi oli kyseessä, jos sairaalan tai päivystysosaston kirjauksista löytyi diabeettisen ketoasidoosin diagnoosikoodi (ICD9:n tai ICD10:n mukainen),
Tyypin 1 diabetes määriteltiin tutkimuksessa kahdella eri tavalla. "Väljän" määritelmän mukaan potilaalla oli tyypin 1 diabetes, jos lähtötilanteessa diabetesdiagnoosin kirjauksista yli 50 %:ssa oli tyypin 1 diabeteksen diagnoosi. "Tiukan" määritelmän mukaan kyseessä oli tyypin 1 diabetes, jos edellä mainitun diagnoosikirjauksen lisäksi potilas oli lunastanut vähintään kerran lyhyt- tai pikavaikutteista insuliinia eikä hänellä ollut käytössä muita oraalisia diabeteslääkkeitä kuin metformiini. Tällä perusteella tyypin 1 diabetes oli tiukan määritelmän mukaan (T1DM-tiukka) 2 379 henkilöllä ja laajan määritelmän mukaan (T1DM-laaja) 4 375 henkilöllä.
SGLT2:n estäjiä käyttävien tyypin 1 diabetesta sairastavien keski-ikä oli 51,0 vuotta (SD +11,9). Diabeettisen ketoasidoosin esiintyvyys oli T1DM-tiukkaryhmässä 7,30 (5,81–9,08) / 100 henkilövuotta ja T1DM-väljäryhmässä 4,45 (3,59–5,48) / 100 henkilövuotta. Esiintyvyys oli suurin T1DM-tiukkaryhmän 25–44-vuotiailla naisilla, joilla se oli 19,7/100 henkilövuotta. T1DM-tiukkaryhmässä ketoasidoosin esiintyvyys oli suurempi kanagliflotiinin käyttäjillä (7,88/100 henkilövuotta) verrattuna dapa- tai empagliflotsiinin käyttäjiin. Tässä tutkimuksessa tyypin 1 diabetesta sairastavilla esiintyi enemmän diabeettista ketoasidoosia verrattuna sotagliflotsiin kliinisiin tutkimuksiin [B546-B548]; standardized incidence ratio (SIR) oli 1,83 (95 % luottamusväli 1,45–2,28).
Satunnaistetussa lumevertailevassa kaksoissokkoutetussa cross over -yksikeskustutkimuksessa (DAPADream) «Biester T, Muller I, von dem Berge T, ym. Add-on t...»7 tavoitteena oli tutkia dapagliflotsiinin vaikutusta glukoositasoon tyypin 1 diabetesta sairastavilla henkilöillä. Ensisijaisena tulosmuuttujana oli aika tavoitetasolla (time in range, TIR; 3,9–10mmol/l).
Koehenkilöt saivat 27 tunnin tutkimusjaksolla dapagliflotsiinia 10 mg kahdesti (klo 19 ja seuraavana aamuna klo 6.30), minkä jälkeen suoritettiin kaksi ateriatestiä kuuden tunnin välein. Verrokkiryhmälle annettiin lumelääkettä. Koeasetelma toistettiin samaa protokollaa käyttäen 30 päivän wash out -jakson kuluttua ryhmien vaihtaessa paikkaa. Tutkimuksen aikana insuliinipumppu asetettiin annostelemaan insuliinia täysin automatisoidusti (full closed loop, DreaMed-algoritmi), eli hiilihydraattiannosta ei ilmoitettu järjestelmälle ennen ateriaa eikä ateriabolusta annosteltu manuaalisesti.
Tutkimukseen osallistui 15 nuorta (ikä 15,4 ± 1,6 vuotta, diabeteksen kesto 10,0 ± 3,4 vuotta, HbA1c 8,4 % ± 0,9 %) ja 15 nuorta aikuista (18,7 ± 0,8 vuotta, diabeteksen kesto 12,5 ± 3,6 vuotta, HbA1c 8,3 % ± 0,9 %). TIR oli merkittävästi suurempi dapagliflotsiiniryhmässä verrattuna lumeeseen (68 % ± 6 % vs. 50 % ± 13 %; p < 0,001). Yön glukoositasot olivat merkittävästi matalampia dapagliflotsiiniryhmässä (6,2 ± 0,7 vs. 7,3 ± 1,7 mmol/l; p = 0,003). Matalan (alle 3,9 mmol/l) glukoositason osuus ei lisääntynyt (3,3 % ± 6,0 % vs. 3,1 % ± 5,2 %; p = 0,75). Dapagliflotsiinin käytön myötä glukoosin eritys virtsaan kolminkertaistui (149 ± 42 vs. 49 ± 23 g/24 t) ja insuliinimäärä laski 22 % (39,7 ± 12,7 U vs. 30,6 ± 10,4 U; p = 0,004). ß-hydroksibutyraatti nousi toisen dapagliflotsiiniannoksen jälkeen hieman yli kaksi kertaa suuremmaksi lumeryhmään verrattuna, mutta ei kliinisesti merkittävälle (> 0,6 mmol/l) tasolle.
Satunnaistetut kaksoissokkoutetut DEPICT-1 ja DEPICT-2-monikeskustutkimukset yhdistävässä post hoc -analyysissä «Phillip M, Mathieu C, Lind M, ym. Long-term effica...»8 tarkasteltiin dapagliflotsiinin tehoa (HbA1c, insuliiniannokset, paino) ja turvallisuutta tyypin 1 diabetesta sairastavilla potilailla, joilla oli käytössä joko monipistoshoito tai insuliinipumppu ja jotka eivät olleet saavuttaneet hyvää hoitotasapainoa (HbA1c 58–91 mmol/mol satunnaistamisen yhteydessä).
Tutkimuksiin osallistuneista 1 646 aikuispotilaasta 1 464 jatkoi mukana 52 viikkoa (24 viikon tutkimusjakso + 28 viikon jatko), ja heidät satunnaistettiin (1:1:1) saamaan dapagliflotsiinia 5 mg tai 10 mg tai lumetta.
24 viikon kohdalla dapagliflotsiinin 5 mg:n ja 10 mg:n annoksilla havaittiin lasku HbA1c-tasossa (-0,40 %, -0,43 %) ja painon putoaminen (-2,45 kg, -2,91 kg) verrattuna lumelääkkeeseen (0,00 % ja 0,11 kg). HbA1c-tason lasku ja painon putoaminen hoitoryhmissä olivat säilyneet 52 viikon kohdalla lumeeseen verrattuna. Diabeettisen ketoasidoosin (DKA) esiintyvyys oli suurempi dapagliflotsiiniryhmissä (5 mg: 4,0 %, 10 mg: 3,5 %) verrattuna lumelääkkeeseen (1,1 %). Suurin osa DKA-tapahtumista oli lieviä tai kohtalaisia. DKA-riski oli suurempi insuliinipumpun käyttäjillä kuin monipistoshoidossa olevilla. Vakavien hypoglykemioiden esiintyvyydessä ei ollut eroja ryhmien välillä.
Satunnaistetussa lumevertailevassa cross over -monikeskustutkimuksessa «Haidar A, Lovblom LE, Cardinez N, ym. Empagliflozi...»9 arvioitiin empagliflotsiinin tehoa ja turvallisuutta insuliinipumppua käyttävillä tyypin 1 diabetesta sairastavilla aikuisilla.
Tutkimuksessa verrattiin empalgiflotsiinia (annoksella 25 mg/vrk) lumelääkkeeseen käyttäen vuoron perään tavanomaista insuliinipumpun ja sensorin yhdistelmää (sensor augmented pump, SAP) ja closed loop (CL) -insuliinipumppua 4 viikon tutkimusjaksoissa.
Tutkimukseen osallistui 27 potilasta, joista 24 kävi läpi koko tutkimusprotokollan. Potilaiden keski-ikä oli 38 ± 15 vuotta (19–66 vuotta), BMI 29,5 ± 6,6 kg/m² (20–42 kg/m²), HbA1c-lähtötaso 61 ± 10 mmol/mol (42–79 mmol/mol), ja kaikilla oli ollut insuliinipumppuhoito vähintään 3 kuukautta ennen tutkimuksen aloittamista.
Lumelääkkeeseen verrattuna empagliflotsiini lisäsi tavoitealueella (TIR; 3,9–10,0 mmol/l) vietettyä aikaa CL-järjestelmää käytettäessä keskimäärin 7,2 % (3,5–10,9 %, p < 0,0001; empagliflotsiini 75,5 ± 8,8 % vs. lume 68,2 ± 9 %) ja SAP-järjestelmää käytettäessä 11,4 % (7,7–15 %, p < 0,0001; empagliflotsiini 69,3 ± 10,7 vs. lume 57,9 ± 13,2). CL-järjestelmän ja empagliflotsiinin yhdistelmä lisäsi tavoitealueella vietettyä aikaa SAP-järjestelmän ja lumelääkkeen yhdistelmään verrattuna 17,5 % (13,8–21,2 %, < 0,0001; 75,5 ± 8,8 vs. 57,9 ± 13,2). Vakavia hypoglykemioita tai diabeettista ketoasidoosia ei esiintynyt, mutta empagliflotsiinin käyttö lisäsi hieman veren ketoaineiden määrää (SAP-järjestelmällä lähtötasolta 0,11 ± 0,08 mmol/l tasolle 0,17 ± 0,08 mmol/l (p = 0,0100] ja CL-järjestelmällä lähtötasolta 0,12 ± 0,06 mmol/l tasolle 0,27 ± 0,15 mmol/l (p < 0,0001)). Empagliflotsiini vähensi päivittäistä insuliiniannosta keskimäärin 5,3 yksikköä (-8,4 – -2,1 yksikköä; 9 %) riippumatta hoitomuodosta.
Satunnaistetussa vertailevassa crossover-yksikeskustutkimuksessa «Garcia-Tirado J, Farhy L, Nass R, ym. Automated In...»10 arvioitiin pieniannoksisen empagliflotsiinin (5 mg/vrk) tehoa ja turvallisuutta lisälääkityksenä insuliinipumppujärjestelmän (Tandem t:slim X2 -pumppu ja Dexcom G6 -sensori) rinnalla. Järjestelmä oli ohjelmoitu toimimaan joko automaattisena insuliinin annostelujärjestelmänä (Automated Insulin Delivery, AID; Control-IQ-teknologia) tai ennakoivana matalan glukoositason keskeytysjärjestelmänä (Predictive Low-Glucose Suspend, PLGS; Basal-IQ-teknologia).
8 viikkoa kestäneeseen tutkimukseen osallistui 35 aikuista tyypin 1 diabetesta sairastavaa henkilöä, jotka olivat edeltävästi käyttäneet insuliinipumppua vähintään 6 kuukautta. 18 tutkimushenkilöä sai empagliflotsiinia 5 mg/vrk. Verrokkiryhmälle (17 henkilöä) ei annettu lumelääkettä. Kumpikin ryhmä käytti AID-järjestelmää 4 viikkoa ja PLGS-järjestelmää 2 viikkoa. Ensisijainen päätetapahtuma oli aika tavoitetasolla (time in range, TIR; 3,9–10,0 mmol/l) päiväaikaan (klo 7.00–23.00).
Tutkimuksen alussa osallistujien ikä oli 42 ± 14 vuotta, BMI 29,5 kg/m2 ja HbA1c 52 ± 10 mmol/mol. Päiväaikainen TIR oli AID-järjestelmää käyttävillä empagliflotsiinia saaneilla 81 % ja verrokeilla 71 % (+9,9 %, p = 0,04). PLGS-järjestelmää käyttävillä empagliflotsiinia saaneilla TIR oli 80 % ja verrokeilla 63 % (ero +16,5 %, p < 0,001). Hypoglykemioiden esiintyvyydessä ei ollut tilastollisesti merkitseviä eroja ryhmien välillä. Empagliflotsiiniryhmässä oli yksi diabeettinen ketoasidoosi liittyen insuliinipumpun toimintahäiriöön. Ketoainetasot olivat korkeampia empagliflotsiiniryhmässä. Insuliiniannos oli pienempi empagliflotsiinia saaneilla.
Satunnaistetussa kaksoissokkoutetussa crossover-yksikeskustutkimuksessa «Pasqua MR, Jafar A, Kobayati A, ym. Low-Dose Empag...»11 arvioitiin pieniannoksisen empagliflotsiinin (2,5 mg ja 5 mg) tehoa ja turvallisuutta lisälääkityksenä hybrid closed-loop (HCL) -insuliinipumppuhoidon (Tandem t:slim TAP3 ja Medtronic G6) yhteydessä aikuisilla, joiden tyypin 1 diabetes ei ollut optimaalisesti hallinnassa.
Tutkimukseen osallistuneet 24 henkilöä (ikä 33 ± 14 vuotta, diabeteksen kesto 21 ± 13 vuotta, HbA1c 8,1 ± 0,5 % ja insuliinin käyttö 0,68 ± 0,2 U/kg) kävivät läpi kolme 2 viikon interventiojaksoa, joiden aikana he saivat empagliflotsiinia joko 2,5 mg tai 5 mg tai lumelääkettä. Ensisijainen päätetapahtuma oli aika tavoitealueella (TIR; 3,9–10,0 mmol/l).
Koehenkilöiden TIR oli lumelääkityksen aikana 59,0 ± 9,0 %, empagliflotsiinin annoksella 2,5 mg 71,6 % ± 9,7 (+12,6 ± 9,8 prosenttiyksikköä verrattuna lumelääkkeeseen, p < 0,0001) ja empagliflotsiinin annoksella 5 mg 70,2 ± 8,0 % (+11,2 ± 8,8 prosenttiyksikköä verrattuna lumelääkkeeseen, p < 0,0001). Hypoglykemioiden esiintyvyydessä ei ollut merkittäviä eroja tutkittavien lääkkeiden välillä. Aika tavoitetason yläpuolella (yli 10 mmol/l) väheni empagliflotsiinin 2,5 mg -annoksella 13 ± 11 prosenttiyksikköä (p < 0,0001) ja empagliflotsiinin 5 mg -annoksella 12 ± 9 prosenttiyksikköä (p < 0,0001). Empagliflotsiini vähensi kokonaisinsuliiniannosta (2,5 mg: -5,2 U/vrk; 5 mg: -6,3 U/vrk; p < 0,001 vs. lumelääke). Tutkimusjakson aikana ei todettu ketoasidoositapauksia, eivätkä ketoainetasot eronneet merkittävästi lumelääkkeeseen verrattuna.