Tutkimus «Sciberras E, Mulraney M, Mensah F, ym. Sustained i...»1 on tehty Australiassa. Yhteensä mukana oli 244 lasta (122 lasta sekä interventio- että vertailuryhmässä), jotka olivat iältään 5–12-vuotiaita. Rekrytointi tapahtui 21 lastenlääkärin vastaanoton kautta. ADHD-diagnoosi on tehty DSM-IV-kriteerien mukaan. Uniongelmana oli uniassosiaatio, rajojen koettelija, viivästynyt rytmi, ahdistukseen liittyvä nukahtamisvaikeus (ei eriteltynä, kuinka monta mitäkin laatua). Poissulkukriteereitä olivat jo menossa oleva uniongelman hoito, vakava sairaus, älyllinen kehitysvammaisuus ja epäily uniapneasta CSHQ:n mukaan. Peruskysely ja suostumus lähetettiin postitse. Palautusten jälkeen osallistujat satunnaistettiin ja haastateltiin puhelimitse ahdistuskyselyn täyttämiseksi. Myös opettajille lähetettiin kysely (ei unesta).
Vanhemmat tapasivat kasvokkain uniohjantatilaisuudessa koulutetun ohjaajan (4 psykologia, 1 lääkäri) kahdesti kahden viikon välein, jonka jälkeen kahden viikon päästä oli arviointikäynti. Ensimmäisellä käynnillä kartoitettiin lapsen uniongelmaa, jolle asetettiin hoitotavoitteet. Samalla annettiin myös uniohjausta ja riippuen uniongelman luonteesta (uniassosiaatio, viivästynyt rytmi, rajojen koettelu, unettomuus, yöahdistus) ohjattiin erilaisia behavioraalisia menetelmiä kuhunkin tilanteeseen sopien. Erityisesti unettomuudesta kärsiville valittiin rentoutus, kognitiivinen uudelleenmuotoilu ja vuoteessaolon rajoitus. Yöahdistusta poteville valittiin rentoutus, huolihetki, palkitseminen, turvalelu, pelottavien tv-ohjelmien rajoitus ja huolikirja.
Vertailuryhmä sai tavanomaista hoitoa, johon ei yleensä kuulunut uniongelmien hoito, vaan ADHD:n lääkehoidon seuranta ja päiväaikaisten oireiden behavioraaliset hoito-ohjeet.
Seurantapiste oli vuoden kuluttua, jolloin mukana oli 94 interventio-ryhmän ja 89 vertailuryhmän lasta (opettajien vastauksia 100/98). Pois jääneet eivät eronneet lähtötilanteessa tutkimusta jatkaneista. Osallistuneiden lasten ikä oli keskimäärin 10,1 vuotta. Poikia oli 85,3 %, ADHD-lääkitys oli 87,7 %:lla, ja oheissairaudet olivat yleisiä (25 % autismikirjoa, 62 % internalisoivia ja 68,3 % eksternalisoivia häiriöitä). Mittareina olivat CSHQ (Children's Sleep Habits Questionnaire) ensisijaisena vastemuuttujana ja SDQ (Strengths and Difficulties Questionnaire), ADHD:n vaikeusaste, Peds QL ja vanhemman DASS toissijaisina vastemuuttujina. CSHQ:n kokonaispisteet pienenivät hoitoryhmässä merkitsevästi enemmän kuin verrokeilla (AMD -0,3; 95 % luottamusväli -3,5 – -0,4; p = 0,02; Cohenin d: -0,2). Erityisesti nukahtamisviive (AMD -0,3; 95 % luottamusväli -0,5 – -0,1; p = 0,002; d: -0,4) ja yöheräily vähenivät (AMD -0,4; 95 % luottamusväli -0,8 – -0,01; p = 0,04; d: -0,2). Hyvin vähäinen ero saavutettiin nukkumaanmenotaisteluissa, unen kestossa, uneen liittyvässä ahdistuksessa, parasomnioissa ja päiväväsymyksessä. Hoitoryhmän lapsilla oli myös merkitsevästi vähemmän ADHD-oireita (p < 0,001, d: -0,3), parempi elämänlaatu (p < 0,001; d: 0,4), parempi päiväaikainen toimintakyky (p = 0,05; d: -0,3). Vanhempien mielenterveyteen ei ollut vaikutusta. Myöskään opettajan ADHD-oireiden arviossa ei ollut ryhmien välillä eroa. Tutkijat tekivät myös alaryhmäanalyysejä, joissa todettiin, että vaikeat unihäiriöt olivat yleisempiä niillä lapsilla, joiden ADHD:n vaikeusaste oli suurempi. Jos vanhemmalla oli depressio, oli hoidon vaste huonompi (AOR 5,6; 95 % luottamusväli 1,8–17,4; p = 0,003). ADHD-lääkettä syövillä vaste oli parempi (p = 0,045).
Tutkimus «Papadopoulos N, Sciberras E, Hiscock H, ym. The Ef...»2 on tehty Australiassa. Tutkimukseen osallistui 61 lasta, joilla oli sekä ADHD että autisminkirjon häiriö ja uniongelma. Nämä ongelmat olivat uniassosiaatio, rajojen koettelija, viivästynyt rytmi, ahdistukseen liittyvä nukahtamisvaikeus (ei eriteltynä, kuinka monta mitäkin laatua). Tutkittavat olivat osa laajempaa Sleeping Sound with ADHD -tutkimusta, joka on kuvattu edellä esitetyssä tutkimuksessa «Sciberras E, Mulraney M, Mensah F, ym. Sustained i...»1. Potilaista 86 % oli poikia. Tutkittavien ikä oli 5–13 vuotta, ja ADHD-lääke oli 93 %:lla.
Hoitona oli läsnäolo-ohjaus kahdesti ja puhelinkontakti kahden viikon päästä. Sisältö koostui lapsen uniongelman kartoituksesta, uni-informaatiosta, lapselle räätälöidystä behavioraalisesta ohjannasta diagnoosista riippuen (primaarisessa unettomuudessa rentoutus, vuoteessaolon rajoitus; nukkumisahdistuksessa "huolten haavi", palkitseminen, turvalelu, ruutujen laadun säätely, rentoutus; rajojen asettamisessa huomiotta jättäminen, unipassi ja viivästetty nukahtaminen ja uniassosiaatiossa vähittäinen irrottautuminen vanhemman läsnäolosta).
Vertailuryhmä sai tavanomaista hoitoa, johon ei yleensä kuulunut uniongelmien hoito, vaan ADHD:n lääkehoidon seuranta ja päiväaikaisten oireiden behavioraaliset hoito-ohjeet.
Osallistujina oli 28 lasta hoitoryhmässä ja 33 lasta vertailuryhmässä. Mittauspisteet olivat lähtötilanteessa, 3 kuukauden kuluttua ja 6 kuukauden kuluttua. Mittareina olivat CSHQ ensisijaisena vastemuuttujana ja SDQ, ADHD:n vaikeusaste, Peds QL ja vanhemman DASS toissijaisina vastemuuttujina. Osallistujia oli 3 kuukauden mittauspisteessä 21/24 lasta ja 6 kuukauden mittauspisteessä 26/26 lasta. CSHQ:n merkitsevät löydökset unettomuusmuuttujissa olivat nukahtamisviive 3 kuukauden kohdalla (M -0,7; 95 % luottamusväli -1,1 – -0,3; ek -0,9; p < 0,001) ja unen kesto 3 kuukauden (M -0,7; 95 % luottamusväli -1,6–0,1; ek -0,5; p = 0,10) ja 6 kuukauden (M -1,0; 95 % luottamusväli -1,6 – -0,3; ek -0,8; p = 0,003) kohdalla. Näissä merkitsevyys perustui ainoastaan efektikokoon unen kestossa 3 kuukauden kohdalla. Tämän lisäksi merkitseviä eroja nähtiin CSHQ:n kokonaispistemäärän muutoksessa 3 kuukauden (M -4,3; 95 % luottamusväli -8,1 – -0,6; efektikoko -0,7; p = 0,02) ja 6 kuukauden (M -2,8; 95 % luottamusväli -5,9–0,4; efektikoko -0,5; p = 0,08, vain efektikoko merkitsevä) kohdalla: uniahdistuksessa 3 kuukauden kohdalla efektikoon perusteella (-0,5) ja parasomnioissa molemmissa aikapisteissä. Sen sijaan nukahtamisviive 6 kuukauden kohdalla ja yöheräily kummassakaan mittauspisteessä eivät eronneet ryhmien välillä merkitsevästi. Toissijaisista vastemuuttujista elämänlaadussa 6 kuukauden kohdalla tuli ainoa merkitsevä ero (M 6,5; 95 % luottamusväli 0,0–12,9; efektikoko 0,5; p = 0,05).
Tutkimus «Corkum P, Lingley-Pottie P, Davidson F, ym. Better...»3 on tehty Kanadassa. Tutkimukseen osallistui 61 iältään 5–12-vuotiasta lasta, joilla oli nukahtamisvaikeuksia (kesto > 25 minuuttia, vähintään kolmena iltana viikossa, kesto > 1 kuukautta, päiväaikainen haitta lapselle tai perheelle) eikä vaikeuksille osoitettavissa muuta syytä. Poissulkukriteereitä olivat kognitiivinen heikkous, neurologinen tai psyykkinen sairaus muu kuin ADHD, vastaava hoito edeltävien 6 kuukauden aikana, käytössä oleva unilääkitys (myös melatoniini), yökastelu, epäily unenaikaisesta hengityshäiriöstä tai nukkuminen perhepedissä. ADHD-lääkitys ei ollut poissulkeva.
Osallistujat satunnaistettiin hoito- tai odotuslistaryhmään, ja molemmissa oli neurotyypillisiä ja ADHD-lapsia. Rekrytointi tapahtui yhden keskuksen alueella Nova Scotiassa perhelääkäreiden toimesta tai erillisten ilmoitusten kautta. Tutkimuksen sisäänottokriteerien täyttyminen varmistettiin puhelinhaastattelussa.
Vanhemmat saivat viittä puhelimitse toteutettua ohjauskertaa varten kirjallisen paketin, jossa oli jokaiselle kerralle oma sisältönsä: uni-informaatio, unenhuolto-ohjeet ja ohjeet viivästetystä nukahtamisesta (nukkumaanmeno lähellä oletettua nukahtamisaikaa ja nukahtamisviiveen näin lyhentyessä sopivaksi asteittainen aikaistaminen 20 minuuttia kerrallaan haluttuun nukahtamisaikaan; onnistumisesta liitetty mukaan palkinto). Puhelimessa perhettä ohjasi univalmentaja.
Vertailuryhmäläiset olivat odotuslistalla puoli vuotta, minkä jälkeen heillä oli mahdollisuus saada interventio-ohjaus.
Tutkimusapulainen keräsi sokkoutetusti tutkimustiedot. Mittausmenetelminä olivat CSHQ, aktigrafia 1 viikon ajan, CBCL (Child Beahavior Checklist) ja tyytyväisyyskysely. Alun perin 209 lasta seulottiin. Heistä 96 eteni tarkempaan seulaan, jonka perusteella 61 lasta satunnaistettiin tutkimukseen, 31 interventio- ja 30 vertailuryhmään. Lapsista 7 (5 interventio- ja 2 vertailuryhmässä) keskeytti ennen 2 kuukauden arviointipistettä. Kummassakin ryhmässä oli kolmannes ADHD-lapsia (12/10). Tuloksia verrattiin myös käyttäen ADHD:tä kovariaattina, eikä tällä ollut vaikutusta tuloksiin. RM-Anovalla arvioiden hoitoryhmän tulokset paranivat vertailuryhmään nähden merkitsevästi CSHQ:n nukahtamisviiveen (p ≤ 0,001), nukkumistaistelun (p = 0,001), unen pituuden (p = 0,004) ja unihäiriön kokonaispistemäärän (p ≤ 0,001) suhteen. Aktigrafiatuloksissa merkittävä ero oli nukahtamisviiveessä (p = 0,013), mutta ei unen kestossa (p = 0,48).
Tutkimus «Mehri M, Chehrzad MM, Mardani A, ym. The effect of...»4 on tehty Iranissa. Tutkimukseen osallistui 56 lasta. Sisäänottokriteerit: 6–12-vuotiaat lapset, joilla DSM-IV-kriteerit täyttävä ADHD-diagnoosi, metyylifenidaattilääkitys, normaali älykkyys, CSHQ:n mukaan ainakin yksi unihäiriö. Poissulkukriteerit: vanhemman osallistumattomuus ohjaustilaisuuksiin, muu psyykkinen tai somaattinen sairaus, aistivamma, lääkkeellinen unihäiriön hoito, metyylifenidaattilääkityksen annosmuutos, muun ADHD-lääkkeen aloittaminen ja sairaalahoito tutkimusjakson aikana. Tutkimuksen aineisto kerättiin psykiatrisella klinikalla vuonna 2013 olleista avohoitopotilaista. Potilasasiakirjojen pohjalta 323 lapsen vanhempi kutsuttiin puhelinhaastatteluun, jossa varmistettiin sisäänottokriteerit ja halukkuus osallistua tutkimukseen. Näistä diagnoosi ja älykkyysosamäärä varmistettiin vielä kliinisesti. Tutkimukseen hyväksyttiin 56 lasta, joista sekä interventio- että vertailuryhmään kumpaankin tuli 28 lasta. Jako ryhmiin tapahtui arpomalla. Vain datan analysoija oli sokkoutettu ryhmien suhteen. Kukaan interventioryhmästä ei keskeyttänyt tutkimusta. Vertailuryhmästä keskeytti yksi. Osallistujista valtaosa oli poikia (85,7 % interventioryhmässä ja 81,5 % vertailuryhmässä).
Behavioral Parent Training (BPT) eli vanhempien ohjaaminen behavioraalisten menetelmien käyttöön oli tutkimuksen menetelmänä. Se kesti 5 viikkoa. Opastuksen antoi asiantuntijahoitaja kahdessa 14 vanhemman ryhmässä kahden tunnin mittaisissa ohjaustilaisuuksissa viikoilla 1,3 ja 5. Lisäksi viikoilla 2 ja 4 oli puhelimessa suoritettu seuranta ja ohjaus. Ohjauksen pääkohteet olivat: 1) perusteellinen informaatio ADHD:stä ja uniongelmista sekä unihäiriöiden behavioraalisen hoidon tehosta, 2) unenhuolto ja ravitsemus säännöllisen vuorokausirytmin merkitystä korostaen ja huomioiden myös liikunnan ja ruutuajan merkitys, 3) lapsen ulkoisten stimulusten kontrolli rajoja asettamalla, rentoutuksella ja mukavilla rutiineilla kohdistuen nukkumaanmenon vastusteluun, yöheräilyyn ja liian varhaiseen heräämiseen, 4) kognitiivisen käyttäytymisterapian strategiat (tavoitteet, palkkiot, soveltuva ongelmanratkaisu).
Vertailuryhmä ei saanut mitään hoitoa.
Mittarina unihäiriöille käytettiin CSHQ:n validoitua persiankielistä versiota. Myös perheen taustatiedot kerättiin. CSHQ kysyttiin ennen tutkimuksen alkua, heti intervention jälkeen ja 2 kuukauden kuluttua interventiosta. Statistisina metodeina olivat t-testi ja RM-anova. Ryhmien välillä ei ollut eroa sosiodemografisissa taustatekijöissä. Lähtötilanteessa uniongelmissa ei ollut eroa. Intervention jälkeen nukkumaanmenon vastustelu oli merkitsevästi vähäisempää interventioryhmässä (MD ¾ 1,75; p = 0,03), mutta eroa ei ollut 2 kuukauden kuluttua, jolloin hyvä tulos oli kyllä interventioryhmässä säilynyt, mutta myös vertailuryhmän ongelma oli lievittynyt. Kahden kuukauden kuluttua unen kesto oli interventioryhmässä pidempi (M -1,25; p = 0,01) kuin vertailuryhmässä, samoin unihäiriöiden kokonaispistemäärä oli pienempi kuin vertailuryhmässä (M -4,29; p = 0,03).