Julkaistu Lääkärilehdessä 6/90
Ihonsiirtotekniikka, jossa haavalle istutetaan pieniä ihosuikaleita on yksinkertainen ja tehokas laskimoperäisen säärihaavan hoidossa. Sitä voivat käyttää muutkin lääkärit kuin kirurgit, ja se sopii potilaille, joille konservatiivinen hoito ei tehoa mutta joille rajalliset plastiikkakirurgian voimavarat eivät riitä. Jaques Louis Reverdin esitti vuonna 1869 ihonsiirtotekniikan, jossa haavapinnalle siirrettiin pinsetin ja saksien avulla irrotettuja pieniä ihonpalasia. Menetelmää ovat mm. Ceilley ym. soveltaneet muunneltuna säärihaavojen hoitoon (1). Suomessa Pajarre on kehittänyt toimenpidettä edelleen ihosuikaleidensiirroksi ja soveltanut sitä menestyksekkäästi noin 200 säärihaavapotilaalle (2).
Ihosuikaleidensiirto soveltuu hyvin laskimoperäisen säärihaavan hoitoon, jos raajan turpoaminen kyetään estämään tukisidoksin. Seuraavassa esitetään ihosuikaleidensiirron tekniikka ja kokemukset sen käytöstä tässä artikkelisarjassa käsitellyssä potilasaineistossa.
Ihosuikaleidensiirto on yksinkertainen. Haava ja ihoalue, jolta siirteet otetaan (yleensä reisi) käsitellään ennen toimenpidettä antiseptisilla hauteilla (esimerkiksi klooriheksidiini). Ihonottokohta puudutetaan adrenaliinipitoisella puudutusaineella. Ihoa kohotetaan injektioneulalla ja suorateräisellä veitsellä leikataan edestakaisin liikkein dermiksensisäisesti tarvittavan pituisia ja levyisiä suikaleita. Avustaja asettelee siirteet haavalle.
Siirteiden päälle asetetaan rasvasidos, johon sivellään antibakteerista voidetta, samalla siirteitä alustaansa kevyesti painaen. Tämän päälle asetetaan liinakangastaitos, siirteitä tukeva polyesterivanukerros, joustoside, putkisukka ja kimmoside. Ihonottokohtaan laitetaan rasvasidos, harsotaitos ja tarrakangas (2).
Potilas on vuoteessa jalka koholla 2–3 päivää. Siirrealueen siteet avataan seitsemäntenä päivänä ja ihonottokohdan 14. päivänä. Noin kuukauden kuluttua haava on parantunut.
TYKS:ssä hoidettiin vuosina 1986–1987 säärihaavatutkimuksen (3) yhteydessä laskimoperäinen säärihaava kymmeneltä potilaalta ihosuikaleidensiirrolla. Haavojen koko vaihteli postimerkin kokoisesta kämmenalan kokoiseen.
Kaikilta kymmeneltä potilaalta haava saatiin ihosuikaleidensiirrolla kiinni. Kahdelle potilaalle siirto jouduttiin kuitenkin uusimaan 4–6 kuukautta myöhemmin.
Noin kolmen vuoden kuluttua siirrosta potilaille tehtiin puhelimitse kysely, jossa tiedusteltiin oliko hoidettu haava pysynyt kiinni, oliko jalkaan tullut uusia haavoja ja oliko turvotusta ehkäisevää hoitoa tukisidoksilla noudatettu.
Kahdeksalla potilaalla kymmenestä haava oli pysynyt kiinni. Kahdella potilaalla oli uusi haava samassa jalassa, mutta eri kohdassa. Turvotusta ehkäisevä hoito oli ajoittain ollut puutteellista kaikilla neljällä potilaalla, joilla oli haava kyselyhetkellä.
Suomessa on arviolta 4500–10000 säärihaavapotilasta. Haavat ovat pitkäkestoisia (viimeaikaisten suomalaisten selvitysten mukaan keskimäärin 1,5–3 vuotta) ja uusivat helposti (3,4). Yksittäistapauksissa säärihaava voi kestää vuosikymmeniäkin (3). Sen keskimääräisiksi vuotuisiksi hoitokuluiksi potilasta kohti on arvioitu noin 17000 markkaa (3,5).
Valtaosa säärihaavoista (70–90 %) on laskimoperäisiä (6,7), ja näiden perussyyhyn, kohonneeseen laskimopaineeseen voidaan vaikuttaa suotuisasti tukisidoksin ja laskimokirurgialla. Parhaiten haavan tietysti parantaa sellainen kirurginen toimenpide, jossa samalla hoidetaan myös perussyy eli sidotaan vuotavat yhdyslaskimot. Kuitenkaan tämä hoito ei ole helposti tuhansien potilaiden saatavilla. Sen vuoksi on käytettävä muitakin keinoja, kuten ihosuikaleidensiirtoa.
TYKS:n ihotautiklinikassa ihosuikaleidensiirrolla hoidetusta pienestä potilasjoukosta saadut myönteiset kokemukset vastaavat Pajarteen huomattavasti suuremmalle potilasaineistolle saamia hyviä tuloksia (2).
Ihosuikaleidensiirto tulisi ottaa yleisempään käyttöön. Se on helppo ja kustannuksiltaan edullinen, ja sillä voidaan parantaa laskimoperäinen säärihaava, joka ei umpeudu asianmukaisella konservatiivisella hoidolla. Myös pitkäaikaistulokset ovat hyviä, kun säären ei anneta turvota.
Ihosuikaleidensiirto vaatii puhtaan toimenpidehuoneen, mutta ei erikoisvälineitä eikä leikkaussalia. Sen voi tehdä polikliinisestikin, jos kotihoito on mahdollinen (8,9). Haavan bakteerikolonisaatio ei estä siirteiden tarttumista (9). On kuitenkin selvää, että ihonsiirrolla hoidettavan haavan tulee olla infektoitumaton ja sen pinnan granuloiva (9).
Koska ihosuikaleidensiirrolla ei paranneta haavan etiologiana olevaa sairautta, on onnistumisen ehdottomana edellytyksenä se, että turvotus säärestä on hoidettu pois ja potilas ymmärtää ja osaa toteuttaa sen ehkäisyn myös toimenpiteen jälkeen siihen asti, kunnes perussyynä oleva yhdyslaskimovika korjataan. Ellei laskimovikaa voida jostain syystä kirurgisesti hoitaa, on tukisidosten käyttöä jatkettava lopun ikää.
Jokaisesta potilaasta, joka jatkuvasti sairastaa laskimoperäistä säärihaavaa esimerkiksi sen vuoksi, että aiheellista ihonsiirtoa ei ole tehty, koituu yhteiskunnalle keskimäärin noin 17000 markan vuotuiset turhat kustannukset (3,5).
Ceilley RI, Rinek MA, Zuehlke RL. Pinch grafting chronic ulcers on lower extremities. J Dermatol Surg Oncol 1977;3:3:303- 309. Pajarre R. Ihosuikalesiirto-kokemuksia kahdestasadasta säärihaavasta. Julkaisussa: Turunmaan Duodecim-seura, Turun yliopisto, Turun yliopistollinen keskussairaala ym. Turun lääketiedepäivät 1987, Luentolyhennelmät. Turku: Turun Uusi Kirjapaino Oy, 1987:142–144. Malanin G, Jansn C. Säärihaavat I Kuka sairastaa, kuka hoitaa, mitä hoito maksaa? Suom Lääkäril 1990;45:11–13. Snellman L, Valkama K, Reunala T. Säärihaavapotilaan hoitopalvelut TAYKS:n alueella. Ihotautien klinikka, Tampereen yliopistollinen keskussairaala, 1986. Mattila P, Pekanmäki K. Säärihaavan paraneminen kotisairaanhoidossa. Suom Lääkäril 1986;41:1950–1952. Alaraajojen laskimosairaudet, tutkimus- ja hoito-ohjelma. Suomen itsenäisyyden juhlavuoden 1967 rahasto, julkaisu No:3, Helsinki 1979. Malanin G. Säärihaavapotilaan verisuonitutkimus dopplerultraäänilaitteella. Suom Lääkäril 1990;45:253–256. Poskitt KR, James AH, Lloyd-Davies ER, Walton J, McCollum C. Pinch skin grafting or porcine dermis in venous ulcers: a randomised clinical trial. Br Med J 1987;294:674–676. Wheeland RG. Skin grafts. Kirjassa: Roenigk RK, Roenigk HH jr., toim. Dermatologic surgery. Principles and practice, 1. painos New York: Marcel Dekker Inc., 1989:323–345.