Monikeskustutkimuksessa «Suppes T, Rush AJ, Dennehy EB ym. Texas Medication...»1 verrattiin algoritmiohjattua hoitoa (ALGO) tavanomaiseen hoitoon (TAU) julkisen terveydenhuollon yksiköissä Texasissa. 4 klinikkaa käytti kaksisuuntaisen mielialahäiriön ALGOa ja 7 vastaavaa klinikkaa tavanomaista hoitoa (kontrollipotilaat). Klinikkojen sijainti (haja-asutusalue/kaupunki) ja etnisyys katsottiin toisiaan vastaaviksi. Potilailla oli DSM IV kriteerien mukainen tyypin 1 kaksisuuntaisen mielialahäiriön tai skitsoaffektiivisen häiriön, kaksisuuntaisen muodon (bipolar type) diagnoosi (ikä ≥ 18 vuotta). Tutkimukseen hyväksymisen jälkeen potilaita arvioitiin alussa ja vähintään 1 vuoden ajan neljännesvuosittain. Arvioija ei osallistunut hoitoon. Arvioitiin kliinisiä oireita, toimintakykyä ja haittavaikutustaakkaa sekä muiden julkisten ja yksityisten terveyspalvelujen käyttöä. Intervention ensisijaisena tavoitteena oli optimoida lääkehoitoa ja parantaa hoitotuloksia. Useilla eri tavoilla varmistettiin algoritmiohjauksen maksimaalinen käyttö.
Jokainen lääkäri työskenteli yhteistyössä interventiota varten palkatun koordinaattorin kanssa. Koordinaattori tapasi potilaat juuri ennen lääkärin vastaanottoa, teki oire- ja haittavaikutusmittarit (lääkärin tapaamisen tehostamiseksi), piti yhteyttä potilaaseen, tuotti tietoa ALGOn implementaatiosta lääkäreille ja ohjasi potilas-/perhe-edukaatio-ohjelmaa. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön hoitoalgoritmit kehitettiin Consensus Guideline Seriesin ja APAn suositusten perusteella hyväksikäyttäen TMAP-tutkimuksen aikaisempien faasien kokemuksia.
Ensisijainen tulosmuuttuja oli BPRS-24-yhteispistemäärä (Brief Psychiatric Rating Scale). Toissijaisia tulosmuuttujia olivat mania- ja psykoosialaskaalat (subscales). Interventioryhmässä oli 141 potilasta ja kontrolliryhmässä 126 potilasta.
Alussa paraneminen oli merkittävästi parempaa ALGO- kuin TAU-ryhmässä (P = 0,03). 3. kuukaudesta 12:nteen kuukauteen TAU-potilaat ottivat ALGO-potilaat kiinni, eikä ero enää ollut tilastollisesti merkitsevä. Mania- ja psykoosioireet (mitattuna Clinician-Administered Rating Scale for Manian relevantilla osiolla, P < 0,001) vähenivät merkitsevästi enemmän interventioryhmässä verrattuna kontrolliryhmään ensimmäisen 3 kuukauden aikana. Ero hypomania-/maniapisteissä ryhmien välillä säilyi 12 kuukauteen saakka. Masennusoireilussa ei ollut eroa ryhmien välillä.
Satunnaistetussa kontrolloidussa tutkimuksessa «Simon GE, Ludman EJ, Bauer MS ym. Long-term effect...»2 450 tutkimukseen soveltuvasta (SCID-haastattelulla vahvistettu tyypin 1 tai tyypin 2 kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosi) potilaasta 441 aloitti tutkimuksen. Ainoa poissulkukriteeri oli kykenemättömyys antaa kirjallista suostumusta tutkimukseen. Potilaat satunnaistettiin jatkamaan tavanomaista hoitoa tai tavanomaista hoitoa multikomponentti-interventio-ohjelman kanssa. Interventioryhmässä 3 sairaanhoitaja-hoitomanageria toimi yhteistyössä tutkimukseen osallistuvan potilaan tavallisten mielenterveystyöntekijöiden kanssa. 24 kuukauden ohjelmassa oli 5 osiota: arviointi ja hoidon suunnittelu, kuukausittainen strukturoitu arviointi puhelimitse, palautteen antaminen hoitoryhmälle, strukturoitu ryhmäpsykoedukaatio-ohjelma ja tarvittaessa annettava tuki, koulutus ja hoidon koordinointi. Sairaanhoitajilta vaadittiin 5 vuotta kliinistä psykiatrista kokemusta, ja he saivat tunnin viikossa ohjausta tutkimuksen tekijöiltä (Simon tai Ludman). Seuranta-arviointeja tehtiin joka 3. kuukausi 2-vuotisen tutkimuksen ajan. Arviointeihin kuului relevantit osiot SCID-haastattelusta ja masennus- ja mania- tai hypomaniaoireiden seuranta käyttäen Longitudinal Interval Follow-up Evaluation -mittaria. Arvioinnissa eroteltiin mania- ja masennusoireiden vakavuus jokaisella seurantaviikolla käyttäen Psychiatric Status Rating -mittaria (PSR). Arvioijat olivat sokkoutettuja. Kustannusten laskemiseen käytettiin tietokonerekistereitä lääkehoidosta ja käynneistä.
Interventiokustannuksiin laskettiin sekä sairaanhoitaja-hoitomanagerien että kliinisten ohjaajien kustannukset. Ensisijainen hypoteesi oli, että interventioon osallistuneilla olisi matalammat keskiarvot mania- ja depressiopisteissä koko seuranta-ajan, kun oli huomioitu tutkimuksen alussa ollut oireilun vakavuus. Toissijaisessa analyysissa vertailtiin seuranta-ajan niiden viikkojen lukumäärää, jolloin osallistujien mania- tai depressio-PSR-pisteet olivat 3 tai korkeammat.
212 potilasta satunnaistettiin aloittamaan interventio ja 229 pelkkä tavanomainen hoito. Interventioryhmästä 203 aloitti puhelinarvioinnit ja 137 ryhmäohjelman, 199 otettiin mukaan oireanalyyseihin ja 156 kustannusanalyyseihin. Tavanomaisen hoidon ryhmässä 215 otettiin mukaan oireanalyyseihin ja 175 kustannusanalyyseihin. 335 potilaasta saatiin koko 24 kuukauden seuranta. Keskimääräiset mania-PSR -pisteet olivat tilastollisesti merkitsevästi alhaisemmat interventioryhmässä z = 2,09, P = 0,04). Masennuspisteissä ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa ryhmien välillä (z = 0,19, P = 0,85). Interventioryhmässä potilailla oli kliinisesti merkittäviä maniaoireita 19,2 ± 20,2 viikkoa (ka ± SD) ja tavanomaisen hoidon ryhmässä 25,7 ± 24,3 viikkoa (P = 0,01). Alaryhmäanalyysissä potilailla, joiden oireet olivat merkittäviä tutkimuksen alussa, interventio-ohjelma vaikutti merkittävästi maniapisteiden keskiarvoon (z = 2,27, P = 0,02), mutta ei masennuspisteiden keskiarvoon (z = 0,64, P = 0,52). 2-vuotinen hoito interventioryhmässä oli 1 251 dollaria (95 % luottamusväli 55–2 446 dollaria) kalliimpi kuin hoito tavanomaisen hoidon ryhmässä. Kustannusanalyysiin osallistui vain 331 potilasta, jota olivat mukana koko seuranta-ajan.
Kommentti: Kustannuksiin laskettiin sekä hoitokulujen kallistuminen että sairaalahoidon väheneminen. Interventioryhmässä oli 5,5 viikkoa vähemmän kliinisesti merkittäviä maniaoireita. Toisaalta SCID-haastatteluiden perusteella maniajaksojen todennäköisyys oli pienempi interventioryhmässä (P = 0,04).