Vaikka asianmukaisesti tehdyn ADHD-diagnoosin ja hoidon hyödyt ovat tiedossa, niistä koituviin mahdollisiin haittoihin on kiinnitetty melko vähän huomiota.
ADHD:n on tullut aiempaa tunnetummaksi asiatiedon ja myös esimerkiksi sosiaalisen median vaikuttajien kautta. Oireista saatavilla oleva tieto lisää oireiden tunnistamista ja arvioon hakeutumista, ja diagnoosi saatetaan kokea suorastaan tavoiteltavana asiana. Diagnoosiin ja hoitoihin voi kohdistua epärealistisen positiivisia odotuksia.
Voimakkaat ADHD-diagnoosin saamiseen kohdistuvat odotukset (lapsen, vanhempien, opettajien mutta myös terveydenhuollon henkilöstön) voivat vaikuttaa oireiden arviointiin ja myös niiden tulkintaan. Diagnoosin voidaan kokea olevan tarpeen tukimuotojen, kuntoutuksen tai etuuksien saamiseksi silloinkin, kun diagnoosilla ei todellisuudessa ole merkitystä asian kannalta. Parempaan ymmärrykseen ja matalamman kynnyksen tukemiseen tarkoitetut termit kuten neuromoninaisuus saattavat hämärtää paitsi häiriön, myös normaaliuden määritelmiä. Tämä voi paradoksaalisesti aiheuttaa lapsen kehitystasolle normaalin käyttäytymisen määrittelemistä häiriön oireiksi.
Esiintyvyystutkimuksissa todettu ADHD-diagnoosien määrän lisääntyminen voi viitata siihen, että osa diagnooseista annetaan aiempaa herkemmin, lievempien ja vähemmän haittaa aiheuttavien oireiden perusteella diagnoosikriteerien juuri ja juuri täyttyessä. On mahdollista, että diagnoosi annetaan myös ohimenevien, määrältään riittämättömien tai vain tietyssä tilanteessa ilmenevien oireiden perusteella, jolloin diagnostiset kriteerit eivät täysin täyty (ns. väärä positiivinen diagnoosi). Jos diagnostinen arvio jää kapea-alaiseksi, erityisesti jos se perustuu vain ADHD-oireiden kartoittamiseen, saatetaan muun häiriön oireet tulkita ADHD:ksi (virhediagnoosi).
Asianmukaisesti arvioitu diagnoosi on yleensä hoidon ja kuntoutuksen kannalta hyödyllinen ja on edellytyksenä lääkehoidon aloittamiselle. ADHD-diagnoosiin voi kuitenkin liittyä psykologisia, sosiaalisia ja lääkehoitoon myös fyysisiä haittavaikutuksia, jotka voivat koskettaa paitsi diagnoosin saaneita lapsia ja nuoria, myös heidän perheitään, välillisesti ainakin talousnäkökulmasta myös laajemmin yhteisöjä ja yhteiskuntaa. ADHD-diagnoosi voi rajoittaa esimerkiksi ammatinvalintaa ja vaikuttaa mm. vakuutusten saamiseen. Lisääntynyt ADHD-oireiden vuoksi tutkimuksiin hakeutuminen kuormittaa ja ruuhkauttaa terveydenhuoltojärjestelmää, mikä voi hidastaa myös vaikeasti oireilevien hoitoon pääsyä. Sen tunnistaminen, milloin ja ketä kannattaa tutkia, auttaisi myös kehittämään palveluita. Laadukasta tutkimusta siitä, kenelle ADHD-diagnoosista on hyötyä ja kenelle haittaa, on toistaiseksi kuitenkin tehty vähän.
Kazdan ym. scoping -katsaus vuodelta 2021 «Kazda L, Bell K, Thomas R, ym. Overdiagnosis of At...»1 perustuu vuosilta 1979–2020 kerättyyn laajaan alle 18-vuotiaita koskevaan aineistoon, jossa oli tarkasteltu muiden kuin syöpäsairauksien mahdollista ylidiagnostiikkaa. Katsaukseen oli aineistosta poimittu ne 334 tutkimusta, joissa tarkasteltavana diagnoosina oli ADHD. Ylidiagnostiikka määriteltiin tilanteeksi, jossa henkilölle oli tehty tautiluokituksen perustein kliininen diagnoosi, mutta diagnoosista arvioitiin olevan hänelle enemmän haittaa kuin hyötyä. Virheellisiä (oli asetettu ADHD-diagnoosi, mutta oireiden taustalla oli jokin muu syy tai häiriö) tai ns. vääriä positiivisia (riittämättömin kriteerein asetettuja) ADHD-diagnooseja ei sisällytetty katsausaineistoon.
Scoping-katsauksen viidestä tutkimuskysymyksestä yksi käsitteli ADHD-diagnoosista mahdollisesti koituvia haittoja, joita oli selvitelty 31:ssä tutkimuksessa. Vain viidessä tutkimuksessa oli tutkittu erikseen haittoja niillä, joiden oireet olivat DSM-5 -tautiluokituksen kriteerein arvioituina lieväasteiset.
Hyödyistä mainittiin useimmin diagnoosin saaneiden kokemus voimaantumisesta. Diagnoosin koettiin tarjonneen selityksen omille tai läheisen vaikeuksille, lisänneen omaa ja ympäristön ymmärrystä ja myötätuntoa sekä vähentäneen syyllisyydentuntoa, syyllistämistä ja kiukkua. ADHD-diagnoosin koettiin myös parantaneen mahdollisuuksia hakea, saada ja vastaanottaa tukea ja apua.
Diagnoosin antama lääketieteellinen selitys saatettiin kokea myös kielteisellä tavalla. Silloin diagnoosin saaneen käsitys mahdollisuudesta vaikuttaa omaan käyttäytymiseensä ja tulevaisuuteensa näyttäytyi vähäisenä, mistä puolestaan saattoi erityisesti nuoruusikäisillä seurata passiivisuutta ja toivottomuutta.
ADHD:n lääkehoidon todettiin katsauksessa oireiden vähenemisen lisäksi parantaneen elämänlaatua ja koulusuoriutumista sekä vähentäneen tapaturmia, sairaalahoitojaksoja ja rikollisuutta. Haittoina mainittiin pulssin ja verenpaineen nousun, kasvun häiriintymisen, psykoosien ja tic-oireiden riski sekä stimulanttien väärinkäyttö ja myrkytykset. Scoping-katsauksen tekijät esittivät yhteenvetonaan, että hoidolla saavutettava ADHD-oireiden merkittäväkään väheneminen ei aina paranna yhtä selvästi toimintakykyä. Tekijöiden arvion mukaan hoitoon liittyvät fyysiset ja diagnoosiin liittyvät psykososiaaliset haitat näyttävät hyötyyn nähden suuremmilta niillä, joiden oireet ovat lievimpiä.
Osittain samojen tekijöiden uusimmilla tutkimuksilla päivitetyssä katsauksessa vuodelta 2024 «Kazda L, Bell K, Thomas R, ym. Attention deficit/h...»2 jatkettiin ADHD-diagnoosiin liittyvien haittojen pohdintaa. Diagnoosi ei suojaa opiskeluun liittyviltä vaikeuksilta ja voi haitata työn saamista. Erityisesti lapsille ja nuorille, joiden ADHD-tyyppiset oireet ovat lieviä tai jäävät diagnostisten kriteerien edellytyksiä vähäisemmiksi, ADHD-diagnoosista katsottiin voivan olla haittaa esimerkiksi negatiivisen leimautumisen, sosiaalisen eristämisen tai vähäisten onnistumisodotusten vuoksi. Se voi vaikuttaa negatiivisesti minäkuvaan ja itseluottamukseen. Diagnoosista voi myös tulla itseään toteuttava ennuste, joka alkaa ylläpitää oireita tai ympäristön odotuksia ADHD-oireiden mukaisesta käyttäytymisestä. ADHD-diagnoosin saaneilla lapsilla on sekä epidemiologisissa että havainnoivissa tutkimuksissa todettu olevan vaikeuksia muuttaa tai kontrolloida omaa käytöstään Heillä on myös stigmatisoitumisen kokemusta sekä ennakko-odotuksia epäonnistumisesta ja ryhmän ulkopuolelle jäämistä. Lieväoireisimmilla lääkehoidon haitat näyttävät tutkimuksen perusteella saattavan ylittää siitä saatavat hyödyt.
Tässä tuoreimmassa katsauksessa kiinnitettiin huomiota siihen, että tuen saamisen ehtona ei pitäisi käyttää ADHD-diagnoosia. Tuen pitäisi kohdentua lapseen, ei diagnoosiin. Pienille levottomille ja säätelyongelmaisille lapsille ja lieväoireisille nuorille tuen pitäisi olla ensisijaisesti psykososiaalista ja joko heidän perheeseensä tai muuhun arkiympäristöönsä kuten koululuokkaan kohdistuvaa. Parhaimmillaan tuki voisi olla yleistä, yhteiskunnan rakenteisiin kohdistuvaa. Samalla vaikeaoireisten lasten ja nuorten pitäisi saada diagnostiset tutkimukset ja riittävän intensiivistä, tarvittaessa myös lääkehoidon käsittävää hoitoa mahdollisimman nopeasti ilman pitkää jonottamista kliiniseen arvioon. Parhaiten soveltuvan tuen saaminen voisi tällöin tarkoittaa myös oikein kohdistettuun hoitoon pääsyn tasapuolisuutta julkisissa terveyspalveluissa.