Ks. artikkelin pdf-versio «http://www.fimnet.fi/cl/laakarilehti/pdf/2015/SLL132015-883.pdf»1 Lääkärilehden sivuilla (vaatii FiMnet-tunnuksen).
Yli 65-vuotiaiden osuuden väestöstä arvioidaan nousevan maassamme nykyisestä 18:sta 26 %:iin vuoteen 2030 ja 28 %:iin vuoteen 2060 mennessä (1). Tämän seurauksena erityisesti iäkkäillä henkilöillä esiintyvien psykiatristen häiriöiden, kuten harhaluuloisuushäiriön ja muiden psykoosien, merkitys korostuu ja näiden potilaiden määrä kasvaa suuremmaksi kuin aiempina vuosikymmeninä. Tuoreessa eurooppalaisessa tutkimuksessa, johon otettiin mukaan muistisairautta sairastamattomia 65-104-vuotiaita potilaita, psykoosioireita todettiin 2,4 %:lla miehistä ja 2,9 %:lla naisista (2). Psykoosioireiden määrä lisääntyi ikääntyessä, ja 85-95-vuotiaista psykoosioireita on todettu 7-10 %:lla (3). Yksittäisiä psykoosioireita, tavallisimmin paranoidisia harha-ajatuksia, on kuvattu jopa 13,4 %:lla yli 65-vuotiaista, ja heillä muistisairauksien kehittymisen riski 6 vuoden seurannassa oli kolminkertainen (4,5). Iäkkäillä skitsofreniaa tai muuta psykoosia sairastavilla potilailla päivittäiseen toimintakykyyn heikentävästi vaikuttava fyysinen vanheneminen voi olla muuta väestöä nopeampaa (6). Ikääntymisen myötä psykoosioireet, kuten aistiharhat ja voimakkaat mielialan vaihtelut, voivat vähentyä, mutta psykooseihin liittyvät kognitiiviset ongelmat heikentävät iäkkäiden potilaiden elämänlaatua ja päivittäistä toimintakykyä (7,8).
Vanhusten psykoosioireiden diagnosoinnissa käytetään samoja diagnostisia kriteereitä kuin nuoremmilla. Aiempien psykiatristen sairausvaiheiden ja hoitokokemusten selvitys sekä oireiden aiheuttamien toimintakykyyn ja sosiaalisiin suhteisiin kohdentuvien vaikutusten selvitys ovat tärkeä osa tilanteen arviota erityisesti iäkkäillä potilailla. Osaan elimellisistä sairauksista ja lääkehoidoista voi liittyä aistiharhojen ja harhaluulojen ilmaantuminen, joten somaattisen terveydentilan kartoitus on oleellinen osa potilaan tutkimista ja erotusdiagnostiikkaa (taulukko «»1). Sairautta edeltävän persoonallisuuden sekä elämänkokemusten ja kulttuuritaustan kartoitus antavat mahdollisuuden ymmärtää oireistoa paremmin suhteessa potilaan elämänkaareen ja elämäntilanteeseen.
Skitsofreniapotilaiden elinajanodote on ollut kasvussa (9), joskin heillä esiintyy edelleen ylikuolleisuutta verrattuna vastaavan ikäiseen väestöön (10). Tämä ylikuolleisuus liittyy tapaturmiin sekä kardiometabolisiin ja infektiosairauksiin. Sen sijaan itsemurhien osuus skitsofreniaa sairastavien ylikuolleisuudessa näyttää vähenevän sitä enemmän, mitä vanhemmasta ikäluokasta on kyse (10). Skitsofrenian esiintyvyys vanhusväestössä on eri tutkimuksissa ollut 0-2,2 %, tutkimusten keskiarvon ollessa noin 0,3 %. Terveys 2000 -tutkimuksessa vanhusikäisten skitsofreniapotilaiden osuus väestössä oli noin 1 %, eli yhtä suuri kuin keski-ikäisillä ja nuorilla aikuisilla, eikä esiintyvyydessä ollut eroja naisten ja miesten välillä (11). Skitsofrenia alkaa yleensä nuoruusiässä tai nuorella keski-iällä, mutta joskus jopa vasta vanhuudessa. Yli 60-vuotiaana alkavaa skitsofreniaa on kaikista skitsofreniaan sairastuneista noin 3 %:lla. Myöhään alkava skitsofreniaoireisto on tavallisempi naisilla kuin miehillä, ja aistivajeet (erityisesti huonokuuloisuus) sekä sosiaalinen eristäytyneisyys altistavat sen kehittymiselle. Positiiviset oireet, kognitiiviset ongelmat ja yleinen psykopatologia ovat siinä lievempiä kuin nuorella iällä alkavassa skitsofreniassa (12,13).
Osalla nuorella tai keski-iällä sairastuneista potilaista psykoosin oireet voivat lievittyä ikääntymisen myötä. Tämä näkyy harhaoireiden lievittymisenä, psykoosin uusiutumisriskin vähenemisenä ja parempana psykososiaalisena toimintakykynä (14). Jäännösoirevaiheeseen edenneillä skitsofreniapotilailla voi esiintyä tunne-elämän kapeutuneisuutta ja aloitekyvyttömyyttä, ja nämä yhdessä nopeutuneeseen fyysiseen ikääntymiseen liittyvän toimintakyvyn laskun kanssa voivat heikentää potilaiden toimintakykyä (15). Skitsofreniaan liittyy usein jo ennen sairastumista esiintyneitä kognitiivisia oireita. Nämä jatkuvat joko vakiintuneina koko elämän ajan (16), tai ne voivat korostua vanhuusiässä mm. episodisen muistin ja toiminnanohjauksen alueilla kognitiiviseen ikääntymiseen liittyen (16). Osassa tutkimuksia on myös todettu aistiharhojen ja harha-ajatusten altistavan yleisväestöä nopeammalle kognitiivisten toimintojen heikkenemiselle, joskaan skitsofrenia ei nykytietämyksen valossa sinänsä ole varsinaisen muistisairauden itsenäinen riskitekijä. Skitsofreniaan liittyvät kognitiiviset häiriöt ennustavat merkittävästi päivittäistä ja sosiaalista toimintakykyä ja vaikuttavat heikentävästi potilaiden sairaudentuntoon ja hoitomyöntyvyyteen (17,18). Iäkkäiden skitsofreniapotilaiden elämänlaatua heikentävät myös masennus- ja ahdistuneisuusoireet, joita esiintyy 44-75 %:lla potilaista (7,9,19). Vaikeaa toimintakyvyn heikkenemistä ja pitkäaikaisia tai toistuvasti uusiutuvia psykoosin oireita on runsaalla kolmanneksella iäkkäistä potilaista.
Iäkkäillä potilailla esiintyvän skitsofrenian ja myöhään alkavan skitsofreniamuodon hoitoa on tutkittu vähemmän, kuin varhemmin alkavan, mutta noin puolella potilaista hoitovaste ja ennuste ovat suotuisia. Aistivajeisiin ja sosiaaliseen eristäytymiseen vaikuttaminen ja asianmukaisten, päivittäisiä toimintoja tukevien palveluapujen järjestäminen kuuluvat myöhään sairastuneiden potilaiden hoidon perusasioihin. Psykoedukaatio, kognitiivinen remediaatio, erilaiset oirehallintamenettelyt ja behavioraalis-kognitiiviset lähestymistavat saattavat olla hyödyllisiä myös iäkkäillä skitsofreniapotilailla.
Vanhenemiseen liittyvien farmakokineettisten ja -dynaamisten vaikutusten vuoksi vanhemmille potilaille annettavien lääkeannosten tulee olla ainakin kolmanneksen pienempiä kuin keski-ikäisille annettavat, mutta yksilötasolla käytettävien annosten kokoerot potilaiden välillä voivat olla suuria (20,21) (taulukot «»2 ja «»3). Myös iäkkäillä potilailla esiintyvän usein puutteellisen sairaudentunnon takia paremmin siedetyt uudemmat psykoosilääkkeet ovat ensisijaisia näiden potilaiden hoidossa, ja osalla potilaista on perusteltua myös pitkävaikutteisten psykoosilääkeruiskeiden käyttö. Ikääntyneillä skitsofreniapotilailla voi esiintyä myös elämänlaatua heikentävää masennusoireistoa, joka myös voi edellyttää vuorovaikutuskeskeisen hoidon tehostamista sekä masennuslääkitystä psykoosilääkehoidon lisäksi. Vaikka perinteiset neuroleptit saattavat korjata informaation käsittelyhäiriötä joissakin tilanteissa, ne eivät vaikuta suoranaisesti muistitoimintojen häiriöihin. Poikkeuksen tekevät voimakkaasti asetyylikoliinin vaikutusta estävät valmisteet, jotka heikentävät potilaiden muistia ja muita kognitiivisia toimintoja entisestään. Toisen polven psykoosilääkkeiden on todettu jossain määrin parantavan skitsofreniaa sairastavien potilaiden kognitiivisia häiriöitä, joihin vaikuttaminen voisi oleellisesti parantaa potilaiden päivittäistä selviytymistä (9).
Vanhukset ovat ikääntymiseen ja neurodegeneraatioon liittyvien muutosten vuoksi herkkiä psykoosilääkkeiden neurologisille haittavaikutuksille, ja sekä nopeasti kehittyvät neurologiset oireet että tardiivi dyskinesia ovat heillä tavallisia. Tardiivi dyskinesia on yleisempi niillä iäkkäillä potilailla, joilla on lääkehoidon alussa esiintynyt haittavaikutuksena ekstrapyramidaalioireita (20). Ikääntyvillä skitsofreniapotilailla kardiometaboliset riskitekijät ovat myös tavallisia, joten psykoosilääkehoidon riittävästä seurannasta tulee huolehtia (20).
Harhaluuloisuushäiriön puhkeamista edeltävät usein epäluuloisuus, eristäytyneisyys, yksinäisyys ja aistivajeet (22). Myös maahanmuuttotaustan ja lähisukulaisilla esiintyvien psykiatristen häiriöiden on todettu altistavan paranoidisuuden kehittymiselle (22). Ajoittainen epäluuloisuus on tavallista ikääntyneillä, ja sitä voi esiintyä jopa 6 %:lla vanhusväestöstä. Suomessa varsinainen harhaluuloisuushäiriö on koko väestössä harvinainen; vanhusväestössä sitä esiintyy noin 0,5 %:lla (11), ja se on jonkin verran tavallisempi naisilla kuin miehillä (1,2-1,6:1). Iäkkäiden miesten oireisto on kuitenkin vaikeampi ja heidän psykososiaalinen toimintakykynsä on heikompi (23). Harhaluuloisuushäiriöön sairastuneista noin kahdella kolmesta on todettu edeltävä persoonallisuushäiriö, joka tavallisimmin on ollut epäluuloinen persoonallisuus tai muu A-rypään persoonallisuushäiriö (24).
Harhaluuloisuushäiriössä potilaiden harha-ajatukset muodostavat useimmiten tarkkarajaisen ja jäsentyneen, potilaan kannalta katsottuna loogisen kokonaisuuden. Oireisto voi alkaa kapea-alaisena jo keski-iässä ja laajentua hitaasti ikääntymisen myötä. Muilla kuin harhaluulojen hallitsemilla osa-alueilla potilaat säilyvät yleensä toimintakykyisinä. Harhaluuloisuushäiriö voidaan jakaa alaluokkiin oireiston sisällön perusteella. Tällöin voidaan erottaa eroottinen, mustasukkainen, hypokondrinen, vaikeana somatisaationa ilmenevä, vainoamis-rangaistussisältöinen tai suuruusharhoja sisältävä häiriö. Harha-ajatusten lisäksi noin 18-45 %:lla potilaista esiintyy aistiharhoja, jotka eivät kuitenkaan ole yhtä vaikeita tai oireiston kannalta keskeisiä kuin skitsofreniassa (25). Harhaluuloisuushäiriöpotilailla on todettu esiintyvän myös impulsiivisuutta, kognitiivista joustamattomuutta sekä häiriöitä toiminnanohjauksessa ja muistitoiminnoissa (8). Noin kolmanneksella harhaluuloisuushäiriöstä kärsivistä potilaista voi esiintyä samanaikaisesti masennus- tai ahdistuneisuushäiriöitä (22). Harhaluuloisuushäiriön vaikutusta elinaikaan on pidetty vähäisenä, mutta tuoreen meta-analyysin mukaan noin 20 % potilaista on yrittänyt aiemmin itsemurhaa (26).
Harhaluuloisuushäiriön hoito noudattaa samoja periaatteita kuin iäkkään skitsofreniapotilaan hoito (25). Toisen polven psykoosilääkkeet ovat ensisijainen lääkevalinta. Niiden lisäksi voidaan tarvita masennuslääkkeitä, mikäli potilaalla ilmenee samanaikaisia depressio-oireita tai somatisaatiota (27). Samanaikaisesti lääkehoidon kanssa toteutettu psykoterapia parantaa hoitovastetta ja tukee usein puutteellisen sairaudentunnon omaavaa potilasta. Paras hoitoennuste on niillä iäkkäillä potilailla, joiden oireisto on kestänyt lyhyen aikaa ennen hoidon aloittamista ja joilla oireiston puhkeamista ovat edeltäneet selvät psykososiaaliset laukaisevat tekijät. Remissio tai hyvä hoitovaste saavutetaan noin kolmanneksella puolella potilaista ja hoitoresistenteiltäkin vaikuttavilla potilailla oireisto lievittyy jonkin verran ikääntymisen edetessä (27,28).
Kaksisuuntaisen mielialahäiriön esiintyvyydeksi vanhuksilla on arvioitu 0,1-0,5 %. Sen esiintyvyys on iäkkäillä selvästi vähäisempi kuin nuorilla ja keski-ikäisillä johtuen mm. kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön liittyvästä itsemurhakuolleisuudesta ja myös tässä potilasryhmässä yleisistä kardiometabolisista sairauksista (29). Kaksisuuntainen mielialahäiriö käsittää 5-19 % kaikista vanhusten mielialahäiriöistä ja - toisin kuin keski-ikäisissä - enemmistö iäkkäistä kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavista potilaista on naisia (2:1) (29). Myös 50-60 ikävuoden jälkeen alkavia tautimuotoja on kuvattu 5-10 %:ssa kaikista kaksisuuntaisista mielialahäiriöistä. Korkeassa iässä ensi kertaa ilmaantuneen kaksisuuntaisen mielialahäiriön taustalla on usein somaattisia tekijöitä, kuten esimerkiksi aivoverenkiertohäiriö (29,30).
Kaksisuuntainen mielialahäiriö säilyy usein aktiivisena vanhuusikään asti, joskin sen jaksot muuttuvat masennuspainotteisemmiksi ja maniavaiheet muuttuvat harvinaisemmiksi. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön keskeiset oirepiirteet säilyvät samoina ikääntymisestä huolimatta, joskin ärtyneisyys kuuluu vanhuksen manian oireisiin useammin kuin euforia. Usein pitkäkestoisten depressiovaiheiden lisäksi näiden potilaiden elämänlaatua ja päivittäistä toimintakykyä voivat heikentää kognitiiviset ongelmat (31). Suurimmat kognitiivisten toimintojen häiriöt koskettavat tarkkaavuutta, toiminnanohjausta, mieleenpalauttamista, kognitiivista joustavuutta ja sanasujuvuutta. Potilailla on usein häiriöitä näillä kognition osa-alueilla myös silloin, kun heidän mielialansa on normaali (32,33). Osassa tutkimuksista kognitiiviset ongelmat ovat edenneet nopeammin iäkkäillä kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsineillä potilailla (34), osassa tutkimuksista taas niiden etenemisnopeus vanhuksilla ei poikennut yleisväestöstä (35).
Vuorovaikutuskeskeiset hoidot, kuten interpersonaalinen terapia ja kognitiivinen käyttäytymisterapia, ovat tehokkaita myös iäkkäillä kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivillä potilailla, ja ne voidaan yhdistää myös lääkehoitoihin (36). Lääkehoidossa alle 75-vuotiaisiin voitaneen yleensä soveltaa nuoremmista aikuisista saatua eri hoitomuotoja koskevaa tutkimustietoa, mutta näyttöön perustuva tieto on vähäistä tätä vanhempien hoidosta. Yli 75-vuotiaat potilaat sietävät huonosti monia kaksisuuntaisen mielialahäiriön lääkehoitoja, kuten litiumia ja monia psykoosilääkkeitä, ja heillä korostuu yksilöllisesti suoritetun lääkevalinnan ja annoksen säädön merkitys (37).
Litiumia on suositettu usein ensilinjan lääkehoidoksi nuorille ja keski-ikäisille potilaille, mutta erityisesti yli 70-vuotiailla haittavaikutukset voivat estää sen käytön (36). Litiumin farmakokinetiikka muuttuu ikääntyessä: jakaantumistilavuus ja munuaispuhdistuma vähenevät ja sen puoliintumisaika voi pidentyä 24 tunnista 28-36 tuntiin. Iäkkäillä potilailla litiumin annosta tulisi pienentää noin 33-50 % nuorempien annoksista, eikä annoksen tulisi ylittää 900 mg:aa litiumkarbonaattia vuorokaudessa. Litiumin veripitoisuutta tulee seurata vähintään 3 kuukauden välein, ja ylläpitoon käytetään tavoitetasoa 0,4-0,7 mmol/l. Litiumin haittoja vanhuksilla ovat maha-suolikanavan oireet kuten ripuli tai pahoinvointi, kävelyvaikeudet kuten ataksia, kognitiivinen heikentyminen, käsien vapina, munuaistoiminnan häiriöt, polyuria, polydipsia, diabetes insipidus, kilpirauhasen vajaatoiminta, EKG:n muutokset ja kutina. Litium aiheuttaa munuaisten vajaatoimintaa arviolta kolmanneksella potilaista. Korkeisiin pitoisuuksiin liittyy sekavuutta, muistiongelmia, ataksiaa ja akatisiaa. Myös kilpirauhasen toimintahäiriöitä on kuvattu jopa kolmanneksella litiumia käyttävistä vanhuksista. Diureetit ja ACE:n estäjät, tulehduskipulääkkeet ja jotkut serotoniinin takaisinoton estäjät (SSRI) voivat lisätä litiumin pitoisuutta ja samanaikainen neuroleptihoito sen toksisuutta. On kuitenkin esitetty, että litium ja valproaatti olisivat neuroprotektiivisia ja vähentäisivät Alzheimerin taudin vaaraa kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavilla (37).
Valproaatin suhteellinen turvallisuus litiumiin verrattuna tekee siitä monessa tapauksessa ensisijaisen mielialantasaajan vanhuksille. Valproaatin eliminaatio voi kuitenkin pidentyä vanhuksilla ja sillä on yhteisvaikutuksia asetyylisalisyylihapon, varfariinin, fluoksetiinin, fenytoiinin ja karbamatsepiinin kanssa, samoin se estää lamotrigiinin metaboliaa. Valproaatin seerumipitoisuuksia tulisi seurata iäkkäillä potilailla (36). Tavallisimpia haittavaikutuksia ovat pahoinvointi, väsymys, parkinsonismi, hiusten lähtö, maksan ja haiman toiminnan häiriöt sekä trombosytopenia. Ylläpitohoidossa erityisesti ruokahaluttomuus, maha-suolikanavan oireet ja väsymys voivat olla merkkejä liian korkeista lääkepitoisuuksista (38). Valproaatin aiheuttamaa hyperammonemiaa ja siihen liittyvää sekavuutta on kuvattu vanhuksilla. Iäkkäillä potilailla tavallisimmin käytetty valproaattiannos on 500-1 000 mg vuorokaudessa (37).
Lamotrigiinia käytetään erityisesti estämään kaksisuuntaisen mielialahäiriön toistuvia masennusjaksoja, jotka ovat usein keskeinen ongelma vanhuksilla. Lamotrigiini voi aiheuttaa väsymystä, päänsärkyä, ataksiaa, kutinaa ja ripulia. Ihottumavaaran vuoksi annos joudutaan nostamaan hoitotasolle hitaasti. Lamotrigiinin puoliintumisaika pitenee ja sen pitoisuus kasvaa, jos sitä käytetään samanaikaisesti valproaatin kanssa. Tämä yhdistelmä edellyttää aina tavallista hitaampaa lamotrigiiniannoksen nostoa ja pienempää ylläpitoannosta. Myös sertraliinin on kuvattu nostavan lamotrigiinipitoisuutta. Lamotrigiini saattaa lisätä samanaikaisesti käytettävän risperidonin pitoisuutta. Tutkimuksissa vanhuksilla käytetty keskimääräinen lamotrigiiniannos on ollut 180-240 mg vuorokaudessa (39).
Toisen polven psykoosilääkkeistä esimerkiksi ketiapiinista ja olantsapiinista on näyttöä sekä kaksisuuntaisen mielialahäiriön aktiivisten sairausvaiheiden hoidossa että ylläpitovaiheessa (36). Vanhuksilla joudutaan ottamaan huomioon näihin lääkehoitoihin liittyvät asentohypotension ja metabolisten haittavaikutusten vaarat (37).
Masennuslääkkeiden merkitys kaksisuuntaisen mielialahäiriön masennusvaiheen hoidossa ja varsinkin ylläpidossa on vähäisempi kuin mielialaa tasaavan lääkityksen. Joissain tapauksissa masennuslääkkeitä voidaan käyttää yhdessä mielialaa tasaavan lääkityksen kanssa lyhytaikaisesti akuutissa masennusvaiheessa. Tällöin masennuslääkkeen käyttö perustuu yksilölliseen harkintaan, esimerkiksi potilaskohtaiseen tietoon masennuslääkkeen onnistuneesta käytöstä aiempien masennusvaiheiden yhteydessä. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön hoitoon masennuslääkkeillä liittyy lisääntynyt manian ja tiheäjaksoisuuden kehittymisen vaara. Mikäli masennuslääkkeitä päädytään käyttämään, tulisi se tehdä vanhuksellakin vain yhdessä mielialan tasaajien ja/tai psykoosilääkkeiden kanssa. Jos masennuslääkehoitoon päädytään, SSRI-lääkkeet ja kaksoisvaikutteiset masennuslääkkeet tulevat suhteellisen tuvallisuutensa vuoksi kyseeseen ennen trisyklisiä masennuslääkkeitä (37). Psykiatrinen sähköhoito on erityisen käyttökelpoinen juuri kaksisuuntaisen mielialahäiriön vaikean depressiovaiheen hoidossa. Sen haittoja ovat lihaskivut, päänsärky, muistiongelmat ja sekavuus.
Useat ruumiilliset sairaudet voivat aiheuttaa elimellisen psykoosin. Noin 80 %:lla Huntingtonin tautia sairastavista ja noin 50 %:lla Alzheimerin tautia sairastavista potilaista on harhaluuloja jossain sairautensa vaiheessa. Harhaluulot liittyvät tyypillisesti esim. läheisten uskottomuuteen tai muuten haitalliseen käyttäytymiseen tai naapureiden, mafian tai huumepiirien vainon kohteena olemiseen. Klassinen elimellinen harhaluulo on Capgras´n oireyhtymä, jossa potilas uskoo läheisen ihmisensä vaihtuneen: tämä näyttää ja kuulostaa samalta kuin ennenkin mutta ei silti ole sama. Varsinkin ohimolohkoepilepsiapotilailla voi kohtausta edeltäen, sen aikana tai heti sen jälkeen esiintyä skitsofrenian kaltaisia psykoosioireita, jotka korjaantuvat usein nopeasti ilman psykoosilääkitystäkin epilepsiatilanteen rauhoituttua. Aivovammapotilaiden riski sairastua psykoosiin on nelinkertainen muihin henkilöihin verrattuna, ja riski on lisääntynyt myös esim. aivokasvain-, MS-tauti- tai aivohalvauspotilailla. Kilpirauhasen ja lisämunuaisen toimintahäiriöihin, aivokasvaimiin ja yleistyneeseen SLE-tautiin (punahukka) voi liittyä psykoottisia oireita. Kuten muissakin elimellisissä psykiatrisissa sairauksissa, elimellisen psykoosin ensisijainen hoito on taustalla olevan somaattisen sairauden hoito silloin, kun se on mahdollista. Psykoosilääkkeitä käytetään samaan tapaan kuin yleensä psykoosien hoidossa, huomioiden kuitenkin aivosairaiden potilaiden erityinen herkkyys keskushermostoon vaikuttavien lääkkeiden sivuvaikutuksille (38).
Vanhukset ovat herkkiä lääkkeiden mm. antikolinergisille haittavaikutuksille, jotka voivat ilmetä myös psykoottisina oireina, kuten äkillisesti kehittyvänä sekavuustilana tai lyhytkestoisena psykoosina. Vanhemman polven antihistamiinit voivat aiheuttaa sedaatiota ja haitata kognitiivisia toimintoja ja Parkinsonin taudin lääkehoidossa käytetyt dopamiiniagonistit voivat aiheuttaa potilaille psykoosioireita. Suun kautta käytettävän kortisonihoidon, kodeiinia ja tramadolia sisältävien kipulääkkeiden sekä gastroenterologisten sairauksien hoitoon käytettyjen H2-salpaajien on kuvattu aiheuttaneen psykooseja ja sekavuustiloja. Digoksiinimyrkytykseen voi liittyä sekavuutta ja psykoottisia oireita, ja useilla rytmihäiriölääkkeillä (disopyramidi, prokaiiniamidi ja kinidiini) on antikolinergisia vaikutuksia. Yksittäisiä sekavuustiloja on kuvattu myös kalsiumantagonisteja ja ACE:n estäjiä sekä lidokaiinia saaneilla potilailla. Lääkkeiden käyttöön liittyvissä psykooseissa keskeistä on oireiston laukaisseen lääkityksen annostelun vähentäminen tai lopettaminen hyvän yleishoidon sekä mahdollisesti lyhytkestoisesti tarvittavan matala-annoksisen psykoosilääkityksen lisäksi (38).
Iäkkään psykoosipotilaan tutkimus ja hoito edellyttävät lääkäriltä osaamista ja paneutumista sekä potilaan aiemman elämänhistorian ja sairaustaustan tuntemusta. Vanhusten psykoosioireisiin tai alkavaan muistisairauteen liittyvät kognitiiviset häiriöt ja psykooseihin usein liittyvä monisairastaminen tekevät hoidosta vaativaa. Etenkin elämän viimeiset vuodet ovat sinänsä monin tavoin kuormittavia sekä potilaalle että omaisille, ja pitkäkestoinen psykoosisairaus lisää näiden vuosien haasteellisuutta.
Useimpien potilaiden hoito voidaan toteuttaa avohoitona ja hyödyntää tarvittaessa palveluapuja ja tuetun asumisen palveluita. Ikääntyminen, haittavaikutusherkkyys lääkkeille ja kognitiiviset ongelmat vaikuttavat heikentävästi potilaiden sairaudentuntoon, jonka vuoksi riittävän yksilöllisesti suunnitellut hoitoratkaisut ja hoitoketjujen toiminnan sujuvuus ovat tarpeen.
The proportion and number of elderly people are rising and thus psychotic disorders in old age are more common than previously. The overall prevalence of psychotic symptoms in males over 65 years is 2.4% and in females 2.9%. Psychotic disorders become more common with increasing age with a prevalence of 7-10% at the age of 85-95 years. Most of the patients fall ill at a young age, but schizophrenia and bipolar disorder can begin in old age. The prevalence of old-age schizophrenia in the Health 2000 study was 1% and that of bipolar disorder 0.1-0.5%. Delusional symptoms are quite common in old age (6%), but the prevalence of long-lasting delusional disorder is lower (0.5%). The treatment of old-age psychoses utilizes psychoactive medications (antipsychotics, mood stabilizers) with individually tailored dosing, often combined with psychotherapeutic interventions such as cognitive and interpersonal therapy. In addition, supportive services for housing and activities of daily living are often needed.
