Ks. artikkelin pdf-versio «http://www.fimnet.fi/cl/laakarilehti/pdf/2016/SLL92016-633.pdf»1 Lääkärilehden sivuilla (vaatii FiMnet-tunnuksen).
Kliininen rasituskoe on hyödyllinen ja tärkeä työkalu sepelvaltimotautia epäiltäessä ja rytmihäiriöiden tai poikkeavan rasitusvasteen tunnistamisessa ja riskin arvioinnissa (taulukko 1 «»1). Rasituskoetta käytetään lisätutkimuksena myös lasten oireiden selvittelyssä.
Rasituskokeen tulkinnassa on huomioitava oireiden ja sydänfilmin (EKG) muutosten lisäksi potilaan taustatiedot (ennakkotodennäköisyys), suorituskyky sekä syke- ja verenpainevaste. Rasituskoe on käyttökelpoinen tutkimusmenetelmä sekä erikoissairaanhoidossa että avoterveydenhuollossa. Se tulee suorittaa asiaan perehtyneen lääkärin valvonnassa.
Tässä Suomen Kardiologisen Seuran laatimassa suosituksessa käsitellään ns. perinteistä rasituskoetta, johon ei liity samanaikaista sydämen kaiku- tai isotooppitutkimusta.
Suomessa rasituskoe tehdään yleensä polkupyöräergometrilla. Käytössä on erilaisia kuormitusmalleja, joissa kuorman suuruus ja kesto ovat erilaisia. Mallien erilaisuuden takia on tärkeää, että käytetty kuormitustapa kuvataan tuloksia ilmoitettaessa (1). Tavoitteena on kuormituksen asteittainen lisääminen yksilölliselle maksimitasolle.
Suositeltavin kuormitusmalli on ns. ramppiohjelma, jossa kuormitusta kasvatetaan vakiomäärällä yhden minuutin välein potilaan subjektiiviseen maksimiin asti (2). Ramppiohjelman pienet kuormanlisäykset mahdollistavat maksimaalisen suorituskyvyn luotettavamman arvioinnin pitempiä kuormitusportaita ja suurempia kuormanlisäyksiä sisältävään rappuohjelmaan verrattuna (3,4). Ramppiohjelmassa korkeintaan kahden minuutin ajan kestävän totuttelu- ja lämmittelyvaiheen jälkeen kuormitusta lisätään portaittain niin, että saavutetaan subjektiivinen maksimitaso.
Aloituskuorma (yleensä 10-20 W) kannattaa valita yksilöllisesti potilaan iän, sukupuolen, anamnestisen suorituskyvyn, pituuden ja painon perusteella arvioidun suorituskyvyn mukaan. Testin kuluessa kuormitusta lisätään minuutin välein 10-20 W tai aloituskuorman määrällä siten, että maksimaalinen kuormitus saavutettaisiin 8-12 minuutissa (5,6). Jos potilas asetetaan pian kuormituksen päätyttyä makuulle ainakin viiden minuutin ajaksi, voidaan saada herkemmin esille sydänlihasiskemia ja rytmihäiriöt verrattuna aktiiviseen jäähdyttelyyn (6,7).
Rasituskokeen vasta-aiheet ja keskeyttämisen syyt on esitetty taulukossa 2 «»2.
Syke rekisteröidään ennen verryttelyvaihetta pyörän päällä istuessa ja sen jälkeen jatkuvasti koko kuormitus- ja palautumisvaiheen ajan. Dynaamisessa lihastyössä syke tihenee normaalisti noin 10 lyöntiä/min jokaista lepoaineenvaihdunnan kerrannaista (MET) kohden (7). Maksimisykkeen laskukaavoista mikään ei ole osoittautunut selvästi toisia luotettavammaksi (8,9,10). Siksi yleisesti käytössä olevaa määritelmää 85 % iän perusteella lasketusta maksimisykkeestä (220 - ikä tai 205 - 0,5 × ikä) ei pidä käyttää yksinomaisena kokeen maksimaalisuuden eikä varsinkaan kokeen keskeyttämisen perusteena (11).
Rasitustasoon nähden kohtuuton sykkeen tihentyminen merkitsee yleensä heikkoon kardiorespiratoriseen kuntoon liittyvää pientä sydämen iskutilavuutta. Sykkeen kohtuuton tihentyminen saattaa kuitenkin olla myös sydämen vajaatoiminnan, eteisvärinän tai ylipainon aiheuttama poikkeava löydös (12). Syynä voi olla myös anemia, piilevä infektio tai kilpirauhasen liikatoiminta (3,4). Nämä taustatekijät eivät kuitenkaan vaikuta potilaan maksimisykkeeseen. Tiheä syke ennen kuormituksen alkua liittyy usein tutkimustilanteen aiheuttamaan jännittyneisyyteen (4) tai beetasalpauksen tauotukseen (ns. rebound-ilmiö).
Sykkeen vähäinen tiheneminen rasituksessa on usein seurausta sykettä hidastavasta lääkityksestä (1). Toisaalta se voi olla merkki sydänsairaudesta tai sinussolmukkeen toimintahäiriöstä (13). Selvästi vaimentunut sykevaste maksimaalisessa kuormituksessa (kronotrooppinen inkompetenssi) ennustaa suurentunutta sydäntapahtumien ja kuoleman vaaraa (12). Paras tapa arvioida kronotrooppista vastetta on verrata maksimaalisessa kuormituksessa saavutettua sykettä laskennalliseen sykereserviin (iän perusteella arvioitu maksimisyke - leposyke) (3). Kronotrooppisessa inkompetenssissa sykkeen nousu jää alle 80 %:iin ennustetusta sykereservistä (14) ja beetasalpaajaa käyttävillä potilailla alle 62 %:iin (15).
Rasituksen jälkeen syke hidastuu yleensä nopeasti ensimmäisten 30 sekunnin aikana ja palautuu sen jälkeen hitaammin saavuttaen kuormitusta edeltävän tason noin viidessä minuutissa (6). Sykkeen palautuminen on poikkeavaa, jos syke hidastuu alle 18 lyöntiä/min ensimmäisen kuormituksenjälkeisen minuutin aikana (16,17). Sykkeen hidas palautuminen voi johtua heikentyneestä kardiorespiratorisesta suorituskyvystä, mutta myös parasympaattisen hermoston puutteellisesta uudelleenaktivoitumisesta (12). Hidastunut sykkeen palautuminen voi liittyä huonoon ennusteeseen sykkeeseen vaikuttavasta lääkityksestä tai kardiorespiratorisesta kunnosta riippumatta (18-22).
Verenpaine mitataan ennen verryttelyvaihetta ja verryttelyvaiheen lopussa pyörän päällä istuessa. Kuormituksen aikana verenpaine mitataan joka toisen minuutin lopussa, poikkeavien oireiden tai löydösten ilmaantuessa ja välittömästi kuormituksen loputtua. Palautumisvaiheen aikana verenpaine mitataan ainakin yhden ja kolmen minuutin jälkeen. Mittaus tulisi suorittaa oikeasta kädestä sopivan kokoista mansettia käyttäen ja mansetin painetta nopeasti nostaen (1,7).
Maksimaalisessa rasituksessa systolinen verenpaine nousee sydämen minuuttitilavuuden kasvaessa normaalisti tasolle 160-220 mmHg, mutta diastolinen verenpaine ei juuri muutu, koska ääreisvastus pienenee (4). Maksimaalinen systolinen verenpaine on vanhuksilla yleensä korkeampi (23).
Systolisen verenpaineen normaalia vaimeampi nousu kuormituksessa voi johtua hypovolemiasta tai verenpainetta laskevasta lääkityksestä (24). Toisaalta verenpaineen vaimentuneen nousun taustalla voi olla kliinisesti merkittävä vasemman kammion ulosvirtauskanavan stabiili tai dynaaminen ahtauma, synnynnäinen sydänvika, aorttastenoosi, vasemman kammion pumppaushäiriö tai vaikea sydänlihasiskemia (3). Systolisen verenpaineen yli 10 mmHg:n lasku tai putoaminen alle ennen koetta mitatun arvon kuormituksen aikana viittaa vakavaan sydänsairauteen (25) ja koe on tällöin keskeytettävä (3). Aorttaläpän ahtaumassa rasituskokeen tulos antaa täydentävää lisätietoa, jos leikkausperuste ei ole oireiden tai muiden tutkimusten pohjalta ilmeinen. Heikentyneen suorituskyvyn ohella aorttaläpän merkittävään ahtaumaan voi liittyä myös tavallista vaimeampi verenpaineen nousu, ST-välin laskua ja rytmihäiriöitä rasituksen aikana.
Systolisen verenpaineen nousu rasituksessa yli 240 mmHg:n viittaa piilevään tai puutteellisesti hoidettuun verenpainetautiin tai se voi liittyä aortan koarktaatioon (4). Se voi myös ennustaa vasemman kammion hypertrofian kehittymistä ja sydän- ja verisuonitapahtumia (25). Diastolisen verenpaineen nousu yli 10 mmHg lähtötasosta tai yli 90-100 mmHg rasituksessa ennakoi verenpaine- ja sepelvaltimotautia (26).
Kuormituksen päätyttyä systolinen verenpaine palautuu ennalleen sydämen minuuttitilavuuden vähenemisen seurauksena (3). Mikäli kuormitus loppuu äkillisesti, verenpaine saattaa laskea hyvinkin nopeasti verivolyymin kerääntyessä alaraajalaskimoihin (3). Tämä fysiologinen löydös tulee esiin erityisesti pystyasennossa, ja siksi potilas saa siirtyä makuulle vasta verenpaineen mittauksen jälkeen (7,11). Korkea systolinen verenpaine palautumisvaiheessa voi ennakoida sydänsairauksia, mutta lepo- ja maksimiverenpaineella on vaikutusta myös palautumisvaiheen verenpaineen ennustearvoon (27).
Syke-painetulo (systolinen paine × syke × 10-2) on lineaarisessa yhteydessä sydänlihaksen hapenkulutukseen ja sepelvaltimovirtauksen tarpeeseen. Jos sepelvaltimovirtaus ei lisäänny ahtauman vuoksi sydänlihaksen hapenkulutuksen edellyttämälle tasolle, kehittyy sydänlihasiskemia (7,24). Mikäli syke-painetulo on alle 150 iskeemisten EKG-muutosten ilmaantuessa, kyseessä on yleensä merkittävä sepelvaltimotauti (7). Toisaalta iskeemisten muutosten ilmaantuminen syke-painetulon ollessa yli 300 viittaa lievään sepelvaltimotautiin (4).
Suorituskyky on yksi tärkeimmistä mitattavista parametreistä arvioitaessa potilaan työkykyä tai leikkaukseen liittyviä riskejä. Rasituskokeessa mitattua suorituskykyä heikentävät ikä, vasemman kammion vajaatoiminta, muut sairaudet, kuten tuki- ja liikuntaelinsairaudet, sekä puutteellinen yhteistyökyky.
Suorituskyvyn mittarina käytetään saavutettua lepoaineenvaihdunnan kerrannaista (MET) eli potilaan kykyä moninkertaistaa aineenvaihdunta rasituksessa (Liitetaulukko 1 artikkelin sähköisessä versiossa, www.laakarilehti.fi > Sisällysluettelot > 9/2016 «http://www.fimnet.fi/cl/laakarilehti/pdf/2016/SLL92016-633.pdf»1) (28). Lisäksi suorituskykyä on kuvattu saavutetulla maksimikuormalla. Kuormitusmallista riippumaton maksimikuorma saadaan laskemalla neljän viimeisen minuutin keskimääräinen kuorma (1).
Suorituskyky on rekisteröitävä huolellisesti. Käytännössä suorituskyky voidaan mitata ilman hengityskaasujen analysointia, kun otetaan huomioon potilaan ikä, liikuntatottumukset sekä tuki- ja liikuntaelinsairauksien aiheuttamat rajoitteet.
Tutkimuksissa suorituskyky on liittynyt yhdenmukaisesti sydän- ja verisuonisairauksien vaaraan, ja se voi olla jopa vahvempi riskin osoitin kuin perinteiset valtimotaudin riskitekijät (29). Huono kardiorespiratorinen kunto altistaa sydänperäisille kuolemille (30,31). Yhden MET-yksikön verran parempaan suorituskykyyn liittyy 10-25 % parempi ennuste (32). Sydän- ja verenkiertoelinten sairauksien hoitoon käytetty lääkitys ei vaikuta oleellisesti kardiorespiratorisen kunnon mittaukseen ja sen ennustearvoon (33,34). Polkupyöräergometrilla saavutettava maksimaalinen kardiorespiratorinen suorituskyky voi jäädä vähän pienemmäksi kuin kävely-juoksuergometriassa, jossa aktivoituu useampia lihasryhmiä.
Kun potilaalla epäillään sepelvaltimotautia, ensimmäiseksi on arvioitava rintakivun luonne:
Näiden perusteella rintakivut jaotellaan tyypilliseen (kaikki kolme kriteeriä täyttyvät), epätyypilliseen (kaksi kriteeriä täyttyy) ja muuhun rintakipuun (enintään yksi kriteeri täyttyy). Rintakivun luokittelun, potilaan iän ja sukupuolen perusteella voidaan määritellä sepelvaltimotaudin ennakkotodennäköisyys (taulukko 3 «»3) ja valita sopivin diagnostinen tutkimus (35,36). Ennakkotodennäköisyyksien arviointiin vaikuttavat oleellisesti riskitekijät, kuten on kuvattu tässä lehdessä aiemmin julkaistussa katsauksessa (36).
Rasituskoe sopii useimmille rintakipupotilaille. Sitä ei kuitenkaan pidä tehdä, jos sepelvaltimotaudin todennäköisyys on pieni (alle 15 %), sillä tällöin positiivinen löydöskään ei Bayesin teoreeman perusteella varmista diagnoosia. Toisaalta väärä positiivinen tutkimustulos johtaa usein turhiin jatkotutkimuksiin. Esimerkiksi jos 45-vuotiaalla epätyypillistä rintakipua potevalla naisella ei ole riskitekijöitä, on sepelvaltimotaudin todennäköisyys niin pieni, että on pohdittava muita syitä oireisiin. Jos hänellä kuitenkin on riskitekijöinä esimerkiksi tupakointi, diabetes tai rasva-aineenvaihdunnan häiriö, sepelvaltimotaudin todennäköisyys suurenee ja rasituskoe voi olla aiheellinen (36). Toisaalta mikäli ennakkotodennäköisyys on suuri (yli 85 %), diagnoosi on riittävän varma ilman rasituskoetta. Tällöin aloitetaan sepelvaltimotaudin lääkehoito ja edetään tarvittaessa suoraan kajoaviin tutkimuksiin. Ongelmallisissa tapauksissa rasituskoetta voidaan käyttää tässä ryhmässä riskin arviointiin ja hoitolinjojen suunnitteluun.
Keskisuuren ennakkotodennäköisyyden potilaille (15-85 %) rasituskoe on hyödyllinen tutkimus, koska positiivinen tulos nostaa sairauden todennäköisyyden niin suureksi, että diagnoosi voidaan asettaa (35). Jos ennakkotodennäköisyys on pieni (15-50 %), on väärän positiivisen tuloksen ja väärän diagnoosin mahdollisuus kuitenkin olemassa. Epäiltäessä väärää positiivista rasituskoelöydöstä voidaan harkita sepelvaltimoiden tietokonetomografiaa (TT) tai isotooppitutkimusta. Negatiivinen TT sulkee pois sepelvaltimotaudin mahdollisuuden varsin luotettavasti.
Jos ennakkotodennäköisyys on kohtalainen tai suurehko (66-85 %), rasituskokeessa todetut iskeemiset ST-muutokset nostavat sepelvaltimotaudin todennäköisyyden yli 85 %:iin ja diagnoosia voidaan pitää riittävän varmana. Tässä ryhmässä taas ST-välin muutosten puuttuminen ei sulje täysin pois sepelvaltimotaudin mahdollisuutta, mikä rajoittaa negatiivisen löydöksen luotettavuutta. Vaihtoehtoisena tutkimuksena voidaan käyttää rasituskaikututkimusta tai isotooppitutkimuksia, joskin niiden saatavuus ja käyttö Suomessa vaihtelee.
EKG:n ST-välin vajoama on sydänlihasiskemian tärkein osoitin rasituskokeessa. Sen tulkintaan käytetään kaikkia EKG-kytkentöjä, vaikka iskeemistä aluetta ei voida paikantaa rasitus-EKG:sta luotettavasti.
ST-välin muuttumista arvioidaan J-pisteen kohdalta ja 0,06 s (sykkeen ollessa alle 130/min 0,08 s) J-pisteen jälkeen (36). Viitetasona pidetään PQ-välin loppukohtaa. Tyypillinen iskemialöydös on vaakasuora tai alaspäin viettävä vähintään 1 mm (0,1 mV) ST-lasku mitattuna 0,06-0,08 s J-pisteen jälkeen. Jos ST-segmentti viettää ylöspäin, ST-lasku ei osoita iskemiaa samalla varmuudella. Jos tutkittavalla on lievää ST-laskua jo ennen rasitusta, ST-muutos määritellään lähtötasoon nähden. Jos J-piste on varhaisen repolarisaation takia koholla lähtötilanteessa, ST-lasku arvioidaan suhteessa PQ-välin loppukohtaan. Vasen haarakatkos estää ST-välin arvioimisen kokonaan, ja oikea haarakatkos estää ST-välin luotettavan arvioimisen kytkennöissä V1-V3.
Rasituskokeen aikana ST-välin tulkinnassa otetaan huomioon keskeiset EKG-muutokset (kuva 1 «»4). Mitä suurempi ST-vajoama on, sitä todennäköisemmin muutos aiheutuu sydänlihaksen iskemiasta. Mitä useammassa kytkennässä ST-vajoamaa esiintyy, sitä laaja-alaisempi on sydänlihaksen iskemia. Toisaalta laaja-alaisessa sepelvaltimotaudissa alueelliset ST-muutokset saattavat kumota toisensa. Tällöin löydöksinä voivat olla pienessä rasituksessa ilmaantuva rintakipu, vaimea verenpaineen nousu tai verenpaineen lasku.
Kevyessä kuormituksessa ilmenevä ST-vajoama viittaa huonoon ennusteeseen. Tyypillisesti iskeemiseen ST-vajoamaan liittyy rintakipu. Oireeton rasituksen aikana ilmenevä selkeä ST-vajoama on merkittävä löydös, kun potilaalla on perinteisiä sepelvaltimotaudin riskitekijöitä (37,38). Iskeeminen ST-vajoama on yleensä selvimmin havaittavissa maksimaalisen kuormituksen aikana, mutta se voi ilmaantua myös rasituksen jälkeen. Palautumisvaiheessa hitaasti normalisoituva ST-vajoama viittaa vaikeaan sepelvaltimotautiin (37,39).
Rasituskokeella voidaan arvioida, kuinka suuri vakavan sydäntapahtuman riski potilaalla on. Riskin arviota tarvitaan erityisesti kajoavien tutkimusten ja revaskularisaation tarpeen arvioimiseksi. Tieto suurentuneesta riskistä voi myös motivoida potilasta sitoutumaan elämäntapa- ja lääkitysohjeisiin.
Riskin arvioinnissa keskeisimmät tekijät ovat rasituskokeessa todettavat suorituskyky, iskemian ilmentymät (oireet ja EKG-muutokset), sykkeen palautuminen rasituksen jälkeen ja verenpainevaste (27,38,40,41). Yksittäisten muuttujien katkaisukohdat ovat sikäli keinotekoisia, että todellisuudessa riski on sitä suurempi, mitä enemmän kukin parametri poikkeaa normaalista.
Suorituskyky on tärkein rasituskokeesta saatava riskimittari (taulukko 4 «»5). Koska riskimittareita on useita, on luontevaa yhdistää ne kokonaisarvioksi. Jos potilaan kokonaisriski arvioidaan pieneksi huolimatta rasituskokeessa näkyvästä ST-laskusta, voidaan joissain tapauksissa jatkaa lääkehoitoa ilman kajoavia tutkimuksia. Tämä käytäntö on suositeltava varsinkin iäkkäiden vakaata sepelvaltimotautia sairastavien potilaiden hoidossa. Näissä tapauksissa oireiden hoito on keskeisintä, sillä kajoavat toimenpiteet parantavat vain harvoin ennustetta ja hyödyt jäävät muutenkin vähäisiksi. Mikäli potilaan sepelvaltimotauti on jo ennestään tiedossa, rasituskoetta käytetään vain valikoidusti riskin ja jatkohoidon tarpeen arvioinnissa. Usean muuttujan poikkeavuus kuvastaa luonnollisesti huonompaa ennustetta kuin yksittäinen poikkeavuus.
Kliininen rasituskoe on oleellinen osa rasituksen aikana ilmenneen rytmihäiriötuntemuksen tai tajunnanmenetyksen diagnostiikkaa (taulukko 5 «»6) (42,43). Rasituskokeessa sympaattinen tonus nousee ja katekoliamiinien eritys lisääntyy, ja tämä voi laukaista supraventrikulaarisen takykardian (SVT). Muita rasituksen aikana ilmeneviä rytmihäiriöille altistavia tekijöitä ovat iskemia ja hetkelliset elektrolyyttitasapainon häiriöt. Sydänsairauksissa nämä voivat aiheuttaa hengenvaarallisia kammioperäisiä rytmihäiriöitä tai aiheuttaa niitä ennakoivia muutoksia. Merkittäviä löydöksiä (taulukko 6 «»7) ovat rasituksen myötä lisääntyvät ja palautumisvaiheessa todettavat kammiolisälyönnit etenkin, jos ne ovat monimuotoisia ja niihin liittyy iskeemisiä ST-T-muutoksia. Iskemia voi laukaista myös eteisvärinän.
Perinnöllisessä pitkä QT -oireyhtymässä (LQTS) QT-aika käyttäytyy rasituksen aikana poikkeavasti (44). LQTS1:ssa QT-aika lyhenee tavanomaista vähemmän sykkeen nopeutuessa. LQTS2:ssa QT-aika lyhenee hyvin sykkeen nopeutuessa, mutta voi olla pidentynyt palautumisvaiheessa. LQTS3:ssa QT-aika lyhenee huomattavan nopeasti syketaajuuden kasvaessa. Lääkkeen tai elektrolyyttihäiriön aiheuttaman QT-ajan pitenemisen selvittelyssä rasituskokeesta ei ole hyötyä. Perinnöllistä katekoliamiinille herkkää monimuotoista kammiotakykardiaa (CPVT) epäiltäessä kliininen rasituskoe on ensiarvoinen tutkimus, koska rasitus provosoi kammiolisälyöntejä ja voi aiheuttaa monimuotoisen kammiotakykardian.
Sinussolmukkeen sairauteen liittyvä kronotrooppinen inkompetenssi voidaan todeta rasituskokeessa (45). Jos syke ei tihene yli tason 100/min maksimaalisessa rasituksessa, kyseessä on vaikea sinussolmukkeen toimintahäiriö (46). Harvinainen heti rasituksen jälkeen ilmaantuva sinussolmukkeen toiminnan salpautuminen voi liittyä vaikeaan sepelvaltimotautiin (13). Johtoratajärjestelmän distaalisessa viassa rasituskoe voi tuoda esille eteis-kammiokatkoksen. Toisaalta rasituskokeella voidaan osoittaa, että hitaasta leposykkeestä ja levon aikaisista tauoista huolimatta tahdistinhoito ei ole tarpeen. Tahdistinpotilailla rasituskokeessa todetaan yhtäkkinen sykkeen hidastuminen, jos tahdistuksen ylätaajuus on ohjelmoitu liian matalaksi tai eteis-kammioväli on säädetty liian pitkäksi. Tietoa rasituksenaikaisesta maksimisykkeestä voidaan hyödyntää rytmihäiriötahdistimen epätarkoituksenmukaisten iskujen estämisessä etenkin käytettäessä subkutaanista laitetta (47).
Kliinistä rasituskoetta käytetään myös rytmihäiriöiden hoidon arvioinnissa. Erityisen hyvin rasituskoe sopii eteisvärinän sykkeenhallinnan arviointiin. Jos syke on kevyessä rasituksessa yli 120/min tai nousee rasituksen aikana yli 80 %:iin iän mukaisesta maksimisykkeestä (220 - ikä), eteisvärinän kammiovastetta hidastavaa hoitoa on yleensä tehostettava. Ryhmän IC-rytmihäiriölääkkeiden turvallisuutta eteisvärinän estohoidossa voidaan arvioida rasituskokeessa.
Rasituskokeessa havaittava iskemia tai QRS-heilahduksen keston piteneminen 50 % lähtötilanteesta ennakoi vakavia haittavaikutuksia ja edellyttää lääkityksen lopettamista.
Rytmihäiriöt ovat yleensä hyvänlaatuisia, jos sydän on rakenteeltaan terve. Sydämen kaikututkimuksen ohella kliininen rasituskoe on avainasemassa selvitettäessä, liittyykö rytmihäiriö sydänsairauteen. Rasituskoe paljastaa, onko rytmihäiriö iskemian aiheuttama tai vaikeuttaako sydänlihaksen hapenpuute rytmihäiriötä.
Ennen kuormituksen aloittamista levossa todettavat kammiolisälyönnit ovat yleensä hyvänlaatuisia, etenkin jos ne häviävät sykkeen tihetessä. Sen sijaan rasituksen myötä lisääntyvät ja palautumisvaiheessa runsaina esiintyvät lisälyönnit voivat liittyä sydänsairauksiin ja edellyttävät jatkotutkimuksia. WPW-oireyhtymä ei yleensä ole vaarallinen, mikäli delta-aalto häviää äkillisesti sykkeen tihetessä (taulukko 6).
Synnynnäisissä sydänvioissa (Liitetaulukko 2 «http://www.fimnet.fi/cl/laakarilehti/pdf/2016/SLL92016-633.pdf»1) ja sydänleikkauksessa hoidetuilla potilailla rasituskokeella saadaan objektiivinen arvio suorituskyvystä sekä tietoa suorituskyvyn muutoksesta seurannassa ja uusintaleikkauksen tarpeesta. Tulosten perusteella voidaan laatia kuntoutussuunnitelma sekä arvioida suorituskykyä suhteessa ammatinvalintaan tai urheiluharrastukseen ja liikuntarajoitusten tarpeellisuuteen (48).
Lasten rasituskokeessa pitää käyttää laitteistoa, jossa on riittävät säätömahdollisuudet. Aikuisille tarkoitettua polkupyöräegometriä käyttävän henkilön pituuden on oltava vähintään 120-130 cm.
Noin 7-vuotiaat osaavat kuvailla oireita melko hyvin ja 8-12-vuotiaat tunnistavat kehon tuntemuksia niin, että heitä voidaan arvioida subjektiivista rasittavuutta kuvaavan Borgin asteikon mukaan. Nuorempien lasten tuntemusten arviointi on epäluotettavaa.
Rasituskokeen tulkinnassa käytetään lapsen koon mukaisia viitearvoja (49,50,51). Rasituksenaikainen maksimisyke lasketaan samalla kaavalla kuin aikuisilla. Luotettava lapsipotilaan verenpaineen mittaus voi rasituksen aikana oikeankokoisesta mansetista huolimatta olla vaikeaa. Tulosten tulkinnassa on huomioitava, että systolisen verenpaineen nousu voi jäädä vähäiseksi terveilläkin lapsilla.
Rasituskoe on edelleen yksi parhaista kajoamattomista tutkimusmenetelmistä, kun halutaan selvittää sydän- ja verenkiertoelimistön toimintaa aikuisilla tai lapsilla. Koska siinä saadaan kokonaisvaltainen näkemys, se eroaa edukseen sellaisista menetelmistä, jotka keskittyvät pelkästään kuvantamaan sepelvaltimoiden ja sydämen anatomiaa. Potilaan riskitekijäprofiili ja oirekuva yhdessä rasituskokeen tuloksen kanssa tarjoavat hyvät tiedot sydänpotilaan jatkohoidon suunnittelua varten. Rasituskokeen hyvä saatavuus terveydenhuollossa puoltaa sen käyttöä sepelvaltimotaudin ja eräiden muiden sydänsairauksien ensisijaisena tutkimusmenetelmänä.
