Ks. artikkelin pdf-versio «http://www.fimnet.fi/cl/laakarilehti/pdf/2016/SLL212016-1519.pdf»1 Lääkärilehden sivuilla (vaatii FiMnet-tunnuksen).
Tuki- ja liikuntaelinten sairaudet sekä mielenterveyden häiriöt aiheuttavat eniten työkyvyttömyyttä niin Suomessa ja muissakin teollistuneissa maissa. Aktiiviset hoidot, kuten liikehoidot ja liikkuminen yleensä, on osoitettu vaikuttaviksi monissa tuki- ja liikuntaelinten sairauksissa (1,2). Myös mielenterveyden häiriöissä on tärkeätä säilyttää päivärytmi ja ehkäistä eristäytymistä ja syrjäytymistä (3). Työssä pysyminen ja työhön paluu edistävät omalta osaltaan aktiivisuutta ja osallistumista ja pitävät yllä sosiaalisia suhteita.
Työhön paluun todennäköisyys heikkenee sairausloman pitkittyessä, joten lääkärin on ennen sairausloman kirjoittamista aina harkittava, voisiko työtekijä jatkaa työssä. Tässä katsauksessa tarkastellaan työn muokkaamisen ja työjärjestelyjen vaikutuksia työssä jatkamiseen ja työhön paluuseen työkyvyttömyyden kannalta keskeisissä sairausryhmissä tieteellisen näytön perusteella.
Tuoreeseen Cochrane-katsaukseen sisällytettiin satunnaistetut interventiot (n = 14), joissa verrattiin työhön kohdistuvia toimenpiteitä tavanomaiseen hoitoon tai lääketieteelliseen hoitoon sairauslomalla olleilla työntekijöillä (4). Vaikka työhön kohdistuneet toimenpiteet johtivat nopeampaan ensimmäisen sairauspoissaolon jälkeiseen työhön paluuseen (työssä yli 1 pv) ja vähensivät sairauspoissaolojen uusiutumista, vakiintuneessa työhön paluussa (työssä vähintään 4 viikkoa ilman uutta sairauslomaa) ei ollut eroa. Alaryhmäanalyyseissä tuki- ja liikuntaelinten sairauksissa (8 tutkimusta) työhön kohdistuneet toimenpiteet nopeuttivat sekä ensimmäistä että vakiintunutta työhön paluuta. Lisäksi nähtiin edullinen vaikutus kipuun ja toimintakykyyn. Mielenterveyden häiriöissä (5 tutkimusta) ensimmäinen työhön paluu nopeutui, mutta vakiintunut työhön paluu ei. Yhden katsaukseen sisällytetyn tutkimuksen perusteella interventio, jossa pyrittiin lisäämään työterveyslääkärin ja hoitavan lääkärin yhteydenpitoa ja velvoitettiin työterveyslääkäri pitämään neuvottelu potilaan ja esimiehen kanssa työhön paluusta, ei lisännyt työhön palanneiden osuutta rintasyöpää tai sukuelinten syöpää sairastaneista naisista tavanomaiseen hoitoon verrattuna (5).
Toisessa Cochrane-katsauksessa selvitettiin työhön kohdistuvien toimenpiteiden, lääkehoitojen, psykologisten hoitojen, fyysisen harjoittelun ja näiden yhdistelmien vaikutuksia masennuspotilaiden työhön paluuseen. Kolmen tutkimuksen perusteella saatiin kohtalaista näyttöä siitä, että työhön kohdistuva interventio kliinisen hoidon lisänä vähensi sairauspoissaolon pituutta verrattuna pelkkään kliiniseen hoitoon keskipitkällä aikavälillä (4-12 kk) (6). Syöpäpotilaiden työhön paluun edistämistä koskevan Cochrane-katsauksen mukaan moniammatilliset interventiot, jotka sisälsivät ammatillista ohjausta yhdistettynä potilasneuvontaan ja biofeedback-avusteiseen harjoitteluun tai liikuntaan, edistivät hieman työhön paluuta (7).
Palmer ym. (8) selvittivät systemoidulla katsauksella työssä pysymisen tai työhön paluun edistämiseen ja sairauspoissaolojen vähentämiseen tähtääviä työpaikkatason tai palvelujärjestelmään kohdistuneita interventioita tuki- ja liikuntaelinten sairauksissa. Valtaosa interventioista (34/42) oli satunnaistettuja ja sisälsi yksilöllistä harjoitteluterapiaa (30/42). Työhön kohdistuneita toimenpiteitä oli tehty vajaassa puolessa tutkimuksista (17/42). Vaikutukset työhön paluuseen (riskisuhde 1,21; ala- ja yläkvartiili 1,00-1,60) tai säästyneisiin sairauspoissaolopäiviin (1,11; 0,32-3,20 pv/kk työntekijää kohti) olivat pieniä eivätkä erityyppiset interventiot eronneet toisistaan.
Kaiken kaikkiaan katsaukset viittaavat siihen, että tuki- ja liikuntaelinten sairauksissa työhön kohdistuvilla toimenpiteillä voidaan nopeuttaa työhön paluuta sairauslomalta ja myös vakiintunutta työhön paluuta. Satunnaistettujen interventioiden perusteella on näyttöä myös siitä, että ergonomiset toimenpiteet vähentävät sairauspoissaoloja sellaisissa varhaisissa tuki- ja liikuntaelinten (9) ja yläraajojen (10) oireissa, joissa sairauspoissaoloa ei ollut ennen interventiota.
Mielenterveyden häiriöissä interventiotutkimuksia on vähemmän ja tuloksissa on enemmän ristiriitaisuutta. Myös syöpäsairauksissa näyttö työhön liittyvien toimenpiteiden hyödystä on niukkaa. Työhön paluun edistämiseen tähtäävistä interventiotutkimuksista sepelvaltimosairauksissa on tekeillä Cochrane-katsaus (11). Sairauden riskitekijöitä koskevan tiedon valossa näillä henkilöillä kannattaisi tarkastella erityisesti työn fyysistä kuormittavuutta, kokonaistyöaikaa, vuorotyötä ja psykososiaalisia kuormitustekijöitä.
Cochrane-katsauksessa (4) sekä tuki- ja liikuntaelinten ongelmissa, mielenterveyden häiriöissä että syöpäpotilailla interventioon sisältyi työtehtävien tai työjärjestelyjen muutoksia. Kaikissa työntekijä kävi keskusteluja esimiehen ja useimmissa työterveyshuollon edustajan kanssa. Lisäksi tuki- ja liikuntaelinoireisille tehtiin ergonomisia muutoksia ja hankittiin parempia työvälineitä. Usein muutokset on kuvattu melko puutteellisesti, ja muutokset ovat saattaneet olla vähäisiä eikä työkuormitus ole oleellisesti muuttunut. Liian pieni kuormituksen vähentäminen voi johtaa siihen, että vaikutusta oireisiin tai työhön paluuseen ei saada.
Toisaalta, kun työkuormitusta on voitu vähentää merkittävästi, lievistä tai kohtalaisista liikuntaelinten oireista kärsineet ovat voineet ilman suurempia ongelmia jatkaa työssään. Tästä esimerkkinä on suomalainen satunnaistettu interventiotutkimus, jossa tutkittiin varhaisen osasairausvapaan vaikutuksia työhön paluuseen, liikuntaelinten kipuun, toimintakyvyn heikkenemään ja terveyteen. Tutkimukseen otettiin potilaita, jotka olivat liikuntaelinten kiputilan vuoksi työkyvyttömiä omiin työtehtäviinsä (edeltävä sairauspoissaolo 0-14 päivää) mutta joiden arvioitiin kykenevän jatkamaan työssä, jos työaika puolitetaan. Puolet satunnaistettiin osasairausvapaalle ja toinen puoli täysiaikaiselle sairauslomalle. Osasairausvapaalta palattiin tavanomaisin työtehtäviin nopeammin (aika vakiintuneeseen työhön paluuseen 12 päivää) kuin täydeltä sairauslomalta (aika vakiintuneeseen työhön paluuseen 20 päivää). Ryhmien välillä ei ollut eroja liikuntaelinten kivuissa. Sen sijaan osasairausvapaaryhmässä yleinen terveys koettiin paremmaksi ja toimintakyvyn heikkenemää oli vähemmän kuin niillä, jotka olivat täysiaikaisella sairauslomalla. Osasairausvapaalla olleet suoriutuivat poikkeuksetta tehtävistään, eikä kukaan jäänyt oireiden pahenemisen vuoksi kokoaikaiselle sairauslomalle (9).
Kun työjärjestelyjä, työtehtäviä tai työaikoja muutetaan yhden työntekijän kohdalla, vaikutukset ulottuvat myös ympäristöön. Kun työ on sen luonteista, että tehtäviä ei voi siirtää eikä kokenutta sijaista ole saatavissa, työtoverit joutuvat ottamaan lisätehtäviä ja jopa niihin liittyviä järjestelyjä vastuulleen.
Tutkimusten perusteella työtoverit yleensä hyväksyvät tilanteen, jos se kestää rajallisen ajan, esimerkiksi pari viikkoa. Järjestelyjen hyötyinä on mainittu mm. työtoverien ammattitaidon laajeneminen uusien tehtävien ansiosta. Jos tilanne jatkuu useita viikkoja, työtoverit voivat kuormittua, sairastua ja jopa irtisanoutua (12). Niinpä sellaisten työjärjestelyjen, jotka lisäävät tai hankaloittavat työtoverien tehtäviä, pitäisi olla määräaikaisia.
Esimerkiksi tuki- ja liikuntaelinten sairauksien kulku vaihtelee, ja tilapäisiä työjärjestelyjä kannattaa käyttää pahempien oirejaksojen aikana. Kun tila on selvästi etenevä, kuten suurten nivelten nivelrikko, pitää pyrkiä pitempiaikaisiin ratkaisuihin lisäämättä muiden työntekijöiden kuormitusta.
Töiden muokkaaminen ja työjärjestelyt edellyttävät työterveyslääkärin ja työpaikalla ainakin esimiehen paneutumista asiaan. Ne myös aiheuttavat kustannuksia.
Hollantilaisessa tutkimuksessa pyrittiin arvioimaan erilaisten ja työkyvyttömyyden eri vaiheisiin ajoitettujen interventioiden vaikutuksia sairauspoissaoloihin (13). Aluksi selvitettiin selkäsairauteen liittyvän työkyvyttömyyden kestoa kirjallisuuden perusteella eri aineistoissa. Sen jälkeen tutkittiin mallintamalla, miten paljon eri työkyvyttömyyden vaiheissa sairauspoissaolopäiviä olisi mahdollista vähentää. Edelleen mallinnettiin erihintaisten interventioiden kustannusvaikuttavuutta. Tulokset osoittivat, että koska intervention suunnitteluun, toteuttamiseen ja vaikutusten alkamiseen liittyy viivettä ja suurin osa selkäoireisista potilaista kuitenkin palaa työhön melko nopeasti, laajamittaisia toimenpiteitä (hankintoja, aikaa vieviä järjestelyjä, pitkiä hoitosarjoja) kannattaa tehdä harkiten. Mallinnus osoitti myös, että ensimmäisten kuuden viikon aikana ainoastaan nopeasti toteutettavat ja halvat toimenpiteet (kuten työjärjestelyt) voivat edes teoriassa olla kustannusvaikuttavia.
Tämän mallinnuksen valossa - ja koska toisaalta tiedetään suurimman osan selkäkipuisista palaavan työhön ensimmäisten sairauslomaviikkojen jälkeen - laajempia järjestelyjä ja kuntouttavia toimenpiteitä kannattaa harkita tuki- ja liikuntaelinten sairauksissa vasta 2-3 kuukauden kuluttua (kuvio 1 «»1). Työterveyshuollossa tunnetaan hyvin töiden sisällöt ja olosuhteet työpaikalla ja Suomen kattava työterveyshuoltojärjestelmä tarjoaa hyvät mahdollisuudet ehdottaa ja suunnitella työjärjestelyjä työhön paluun mahdollistamiseksi.
Käytännössä työkykyä ja sairauspoissaolon tarvetta arvioivan lääkärin kannattaa pitää mielessä työssä jatkamisen mahdollisuudet työjärjestelyjen turvin työkyvyttömyyden kaikissa vaiheissa. Esimerkiksi tuki- ja liikuntaelinten sairauksissa määrätään joskus sairauslomaa, kun odotetaan lisätutkimuksia tai leikkausta, vaikka työjärjestelyjen turvin olisi mahdollista pitää potilas työssä tutkimukseen tai toimenpiteeseen asti. Koska leikkauksen yhteydessä yleensä tarvitaan joka tapauksessa sairauslomaa, pitämällä potilas työssä leikkaukseen asti saadaan sairausloman kokonaiskesto lyhenemään ja voidaan vähentää pitkittyneen sairauspoissaolon haittoja.
Suomessa ja muissa Pohjoismaissa on viime vuosina tehty useita lakimuutoksia, joiden tarkoitus on kannustaa selvittämään edellytyksiä - mm. työjärjestelyjen mahdollisuuksia - työssä jatkamiseen ja joiden odotetaan nopeuttavan työhön paluuta.
Osa-aikainen työskentely sairauspäivärahan turvin on ollut muissa Pohjoismaissa kuin Suomessa mahdollista jo pitkään. Etuutta on käytetty eniten Ruotsissa, jossa käytäntö on, että ellei sairaus edellytä lepoa, aina harkitaan ensisijaisesti osa-aikaista työstä poissaoloa. Myös Norjassa osasairauspäivärahan käyttö on verrattain yleistä (14). Suomessa osasairauspäiväraha tuli käyttöön vuonna 2007 helpottamaan työhön paluuta pitkältä (yli 60 sairauspäivärahapäivää) sairauslomalta. Osasairauspäivärahaa on vuoden 2010 jälkeen ollut mahdollista saada jo sairauspäivärahakauden alusta alkaen ja kestoa on vuonna 2014 pidennetty 72 päivästä 120 päivään.
Vuoden 2007 lakimuutoksen vaikutukset ovat olleet myönteisiä: osasairauspäivärahaa käyttäneet ovat keskimäärin puolentoista vuoden seurannassa jääneet selvästi harvemmin täydelle työkyvyttömyyseläkkeelle kuin kaltaistetut täyttä sairauspäivärahaa saaneet henkilöt. Toisaalta he ovat siirtyneet osatyökyvyttömyyseläkkeelle useammin kuin verrokit (15). Osasairauspäivärahaa saaneet osallistuivat työhön seurantajakson aikana (keskimäärin kolme vuotta osasairauspäivärahan saamisen jälkeen) noin 5 % enemmän (absoluuttinen työssäolopäivien keskimääräisten erojen erotus) kuin täyttä sairauspäivärahaa saaneet. Myönteinen vaikutus havaittiin erityisesti mielenterveysperusteisen osasairauspäivärahan saajilla (16).
Toinen viimeaikainen sairausvakuutus- ja työterveyshuoltolain muutos on vuonna 2012 voimaan tullut ns. 30-60-90-sääntö. Sen mukaan työnantajan on ilmoitettava työterveyshuoltoon, kun työntekijän sairausloma on kestänyt 30 päivää. Kelan sairauspäivärahaa on haettava 60 päivän kuluessa työkyvyttömyyden alusta. Lisäksi Kelan sairauspäivärahan maksamisen jatkumisen edellytyksenä on, että työterveyshuollon erikoislääkäri arvioi työntekijän jäljellä olevan työkyvyn ja työnantaja selvittää yhdessä työntekijän ja työterveyshuollon kanssa työntekijän mahdollisuudet jatkaa työssä viimeistään silloin, kun sairauspäivärahaa on maksettu 90 päivältä. Lakimuutokseen jälkeen pitkittyneiltä, lähes kolme kuukautta kestäneiltä, sairauslomilta palattiin kunta-alalla hieman useammin työhön kuin ennen lakimuutosta (17). Heikon vaikutuksen syynä saattaa olla se, että työterveyshuollon lausuntoa ei aina ollut toimitettu ja joskus työhön paluun edellytyksiä, esimerkiksi työjärjestelyjen mahdollisuuksia, ei ollut riittävän perusteellisesti arvioitu (18).
Tanskassa käynnistettiin vuonna 2008 työhönpaluuohjelma, jossa kuntiin perustettiin erityiset työhön paluuta edistävät tiimit ja ne koulutettiin ohjelmaa varten. Työkyky arvioitiin standardoiduilla menetelmillä kaikilta, jotka olivat olleet sairauslomalla vähintään 8 viikkoa. Kolme kuntaa osallistui yksilötasolla satunnaistettuun interventioon. Myönteinen vaikutus oli nähtävissä vain yhdessä kunnassa, mutta kahdessa ei (19).
Norjassa hallitus ja työmarkkinajärjestöt tekivät sopimuksen työhön paluun edistämiseksi työjärjestelyjen avulla, kun sairauspoissaolo kestää yli kaksi kuukautta. Yritysten oli mahdollista allekirjoittaa sopimus ja saada tukea työhön paluun edistämiseen. Vaikutuksia on toistaiseksi arvioitu Oslo Health Studyn osa-aineistossa vertaamalla sairauspoissaolojen kehitystä viiden seurantavuoden aikana sopimuksen tehneissä ja tekemättä jättäneissä yrityksissä (20). Vaikutuksia ei havaittu muilla paitsi vuorotyötä tekevillä miehillä, joiden pitkittyneet sairauspoissaolot vähenivät merkitsevästi. Vähäisen vaikutuksen on arveltu johtuvan siitä, että yritykset sitoutuivat ohjelmaan eri vaiheissa ja saattoivat valikoitua sairauspoissaoloriskin mukaan. Lisäksi samanaikaisesti tehtiin muita, kaikkiin kohdistuvia muutoksia, jotka ovat voineet olla vaikutuksiltaan voimakkaampia; tällaisia ovat olleet mm. lääkärien kouluttaminen ottamaan yhteyttä potilaan työpaikalle ja siirtyminen sairauspoissaolotodistuksesta työkykytodistukseen vuonna 2004. Vaikutuksia ei ole arvioitu laajemmassa väestöotoksessa tai kansallisella tasolla.
Kaiken kaikkiaan näyttää siltä, että lait tai kansalliset ohjelmat tarjoavat perustan työhön paluun edistämiseen. Vaikutusten saamiseksi tarvitaan toimenpiteitä yksilötasolla.
Satunnaistettua interventiotutkimusta on perinteisesti pidetty vakuuttavimpana osoittamaan hoitojen tai muiden toimenpiteiden vaikuttavuutta. Työhön kohdistuvien toimenpiteiden vaikutuksista oireisiin, sairauspoissaoloihin, työssä pysymiseen tai työhön paluuseen on esimerkiksi tuki- ja liikuntaelinten sairauksissa tehty joitakin satunnaistettuja interventiotutkimuksia (4,8). Koska satunnaistettu tutkimus on helpompaa toteuttaa yksilöllisessä hoidossa kuin työpaikkaan tai työtehtäviin kohdistuvana, tutkimuksia erilaisista harjoitteista ja terapioista löytyy huomattavasti enemmän kuin työhön kohdistetuista toimenpiteistä (8). Käytännössä voi olla vaikeaa suunnitella ja toteuttaa tutkimusta, jossa vain yhden työntekijän työtehtäviä muutetaan. Siksi työpaikkainterventioissa - erityisesti primaari- tai varhaisessa sekundaaripreventiossa - on käytetty satunnaistamista myös ryhmätasolla.
Esimerkki hyvin suunnitellusta ryhmäsatunnaistetusta interventiohankkeesta on Suomessa toteutettu Keittiöergonomiainterventio, jossa kunnallisten keittiöiden (119 keittiötä, 504 työntekijää) työtehtäviä muokattiin liikuntaelinten oireiden ja niistä aiheutuvien sairauspoissaolojen vähentämiseksi (21). Interventiokeittiöissä kehitettiin osallistavalla menetelmällä keittiötyön ergonomiaa toteuttamalla noin 400 muutosta; vertailukeittiöissä oli toteutettu alle 100 muutosta. Liikuntaelinten oireissa tai sairauspoissaoloissa ei havaittu eroa interventio- ja vertailukeittiöiden kesken. Tulos voi johtua siitä, että tutkimuksen puitteissa oli käytännön ja taloudellisista syistä mahdollista toteuttaa vain korjaavia ergonomisia toimenpiteitä, ei prosessien laajempaa uudelleen suunnittelua.
Satunnaistettu kenttätutkimus työpaikalla vaatii usein paljon voimavaroja, eikä suuria interventiotutkimuksia ole aina taloudellisesti mahdollista toteuttaa. Myös osallistujien saaminen satunnaistettuun hankkeeseen voi olla vaikeaa. Vahvasti valikoituneesta aineistosta saadun tiedon yleistettävyys voi olla huono (22). Näistä syistä viime aikoina tutkimuksissa on pyritty analysoimaan ns. luonnollisia interventioita tai kvasieksperimenttejä, joissa on valittu kohorttiaineistosta tai rekisteriaineistosta kiinnostuksen kohteena olevan muutoksen kohteeksi joutunut ryhmä ja tälle ryhmälle mahdollisimman vertailukelpoinen verrokkiryhmä. Esimerkkejä kvasieksperimenteistä ovat suomalaiset lakimuutosten vaikutuksia väestötasolla selvittäneet tutkimukset. Kaltaistamalla propensiteettipisteisiin perustuen vuonna 2007 osasairauspäivärahaa saaneille mahdollisimman vertailukelpoinen ryhmä täyttä sairauspäivärahaa saaneista on selvitetty osasairauspäivärahan käytön vaikutuksia (15). Keskimääräisten erotusten erojen perusteella on edelleen arvioitu työhön osallistumista ennen lakimuutosta ja muutoksen jälkeen (16).
Työhön kohdistuneiden toimenpiteiden vaikutuksina mitattiin aikaisemmin lähinnä oireiden muutoksia. Viime aikoina on yhä enemmän oltu kiinnostuneita siitä, miten eri toimenpiteet tai hoidot vaikuttavat työkykyyn, työhön paluuseen, työssäoloon ja tuottavuuteen. Viimeksi mainitut muuttujat tarjoavat hyvän pohjan myös taloudellisten vaikutusten arvioinnille.
Vaikutusten arvioinnissa käytetään yleisesti sairauspoissaolon kestoa. Esimerkiksi tuki- ja liikuntaelinten sairauksissa oireet ovat usein ajoittaisia, joten työssäolo ja sairauspoissaolojaksot voivat seurata toisiaan. Silloin voidaan sairauspoissaolon (tai työssäolon) osuutta mitata halutulta ajanjaksolta. Jos kysymyksessä oleva interventio toteutetaan sairauslomalla oleville, hyvä tulosmuuttuja on työhön paluu aiemmin määritettyinä seuranta-ajan ajankohtina. Usein käytetään "vakiintunutta työhön paluuta" kuvaamaan työhön paluun pysyvyyttä ilman uutta sairauslomaa tietyn ajan, tyypillisesti 4 viikon kuluessa. Vertailemalla vakiintuneeseen työhön paluuseen kulunutta aikaa interventio- ja vertailuryhmässä saadaan tietoa säästyneistä sairauspoissaolopäivistä (taulukko 1 «»2).
Työhön paluuta koskevaa tulosmuuttujaa voi vielä täydentää tiedolla työtehtävistä, esimerkiksi omat tavanomaiset työtehtävät, muuttuneet työtehtävät tai muu työ. Jos työssä ollaan sairaana tai pyritään mahdollisimman nopeaan työhön paluuseen, on mahdollista, että työmäärä on pienentynyt tai työn laatu heikentynyt. Terveysperusteista työmäärän tai -laadun pienenemää kutsutaan presenteismiksi (23). Siihen liittyvät taloudelliset menetykset on arvioitu huomattaviksi, sairauspoissaolojen aiheuttamiin verrattaviksi tai jopa suuremmiksi. Kappaletavaratuotannossa tuottavuutta on mahdollista mitata objektiivisesti, mutta asiantuntijatyössä tuottavuuden mittaaminen on vaikeampaa.
Jos halutaan kattava kuva muutoksesta pitemmältä ajanjaksolta, jotakin keskeistä muuttujaa, esimerkiksi työssäoloa, voi seurata tutkimuksen aikana useissa aikapisteissä. Trajektoreilla voidaan kuvata vaihtelua kvantitatiivisesti mitattavassa muuttujassa halutun jakson aikana (24) (taulukko 1 «»2). Niillä voidaan tunnistaa kehityskulultaan homogeenisia ryhmiä ennen ja jälkeen intervention. Trajektoreilla voidaan laskea tarkkaan eroja esimerkiksi työhön osallistumisessa ja niiden perusteella voidaan tehdä myös taloudellisia analyysejä.
Työjärjestelyillä ja työn muokkaamisella voidaan sekä ehkäistä tuki- ja liikuntaelinten sairauksiin liittyvää työkyvyttömyyttä että edistää työhön paluuta. Myös mielenterveyden häiriöissä on näyttöä siitä, että neuvottelut työtehtävistä työpaikan edustajan ja työterveyshuollon kanssa sekä työjärjestelyt lääketieteellisen hoidon lisänä nopeuttavat työhön paluuta. Muutettaessa yhden työntekijän työtehtäviä työpaikalla on hyvä pitää huolta siitä, että muille työntekijöille ei kasaudu uusia tai kuormittavia tehtäviä ainakaan pitkäksi aikaa. Viimeaikaiset sairausvakuutuslain ja työterveyshuoltolain muutokset tähtäävät työhön paluun edistämiseen työjärjestelyjen avulla. Erityisesti osasairauspäivärahan käyttö näyttää lisänneen työhön osallistumista pitemmällä aikavälillä. Sen sijaan vuonna 2012 voimaan astunut ns. 30-60-90 päivän sääntö näyttää edistäneen työhön paluuta pitkittyneeltä sairauslomalta vain vähän.
Musculoskeletal diseases and mental disorders are the major reasons for work disability in Finland and other industrialized countries. The likelihood of return to work decreases with prolongation of sickness absence. Therefore, physicians should always consider possibilities for the patient to remain at work before prescribing sickness absence. The current review reports effects of job or work environment modifications on work retention and return to work in major non-communicable diseases.
The scientific literature suggests that job or work environment modifications can prevent work disability and enhance return to work in musculoskeletal diseases. There is also evidence that face to face negotiations about work tasks with the employer or supervisor and an occupational health expert in addition to medical treatment enhance return to work in mental disorders. When the work tasks of a worker are modified, care should be taken that new or burdensome tasks will not accumulate for co-workers for a prolonged period of time. Recent changes in the Finnish Health Insurance Act and the Occupational Health Service Act are aimed at enhancing return to work with job modifications. Especially the use of part-time sick leave seems to have increased work participation in the long term. On the other hand, changes in legislation targeting more timely reporting of prolonged sickness absences to the occupational health service and the Social Insurance Institution, as well as improved work capacity assessment with involvement of an occupational physician and the employer, seem to have enhanced sustainable return to work only slightly.
