Satunnaistettu kontrolloitu tutkimus «Wharff EA, Ginnis KB, Ross AM ym. Family-Based Cri...»1 perhepohjaisen kriisi-intervention (Family-Based Crisis Intervention With Suicidal Adolescents, FBCI) vaikuttavuudesta verrattuna tavanomaiseen hoitoon (TAU) nuorten itsetuhoisuuden hoitoon.
Vastemuuttujia olivat: olemassa oleva nuoren itsetuhoisuus ja sen vakavuusaste perheen voimaantuminen, päivystyksen jälkeiset hoitosuositukset.
Tutkimukseen ottamisen kriteerit olivat 13–18 vuoden ikä, vanhemman/huoltajan läsnäolo ja suostumus osallistumiselle sekä ohjautuminen päivystykseen itsetuhoisuuden vuoksi. Nuori arvioitiin itsetuhoiseksi, mikäli itsetuhoinen episodi oli tapahtunut viimeisen 3 vuorokauden sisällä, itsetuhoisuus oli nuoren itsensä tai vanhempien havaitsemaa itsetuhoisuuteen viittaavaa suoraa käyttäytymistä tai nuori oli yrittänyt itsemurhaa. Poissulkukriteerejä olivat nuoren ja/tai vanhemman/huoltajan riittämätön englannin kielen taito, lääketieteellinen epästabiili tilanne, kuten intoksikaatio, kognitiivisten taitojen rajoitteet tutkimukseen osallistumiselle, aktiivinen psykoosi tai fysikaalinen tai lääketieteellinen tarve päivystykselliselle hoidolle.
Voima-analyysin mukaan tavoitteena oli 160 tutkittavan otos. Tutkimukseen sopivia nuoria löytyi 330, joista suljettiin pois 188. Satunnaistamisvaiheessa oli 142, joista 68 sijoittui FBCI-ryhmään ja 71 TAU-ryhmään. 3 vetäytyi FBCI-ryhmästä, joten tutkimukseen osallistui yhteensä 139 nuorta. Seurantavaiheessa 17 FBCI-ryhmän ja 10 TAU-ryhmän tutkittavaa ei saatu puhelimitse kiinni, mutta kaikki tutkittavat (71 + 68) olivat mukana lopullisissa analyyseissa.
Intervention toteuttivat koulutetut sosiaalityöntekijät. Kaikki tutkittavat saivat hoitoryhmästä riippumatta standardihoidon, kuten arvioinnin ja tarvittavat jatkohoidon järjestelyt. Tutkimustiimi, FBCI-hoidon toteuttajat ja päivystyksen TAU-hoitoa toteuttavat kliinikot olivat tietoisia tutkittavien interventioryhmästä. Tutkittavat perheineen ja standardihoitoa antavat päivystyksen kliinikot eivät olleet tietoisia FBCI-hoidon yksityiskohdista. Seurantavaiheen arvioijat olivat sokkoutettuja hoitoryhmän suhteen.
Vasteen arviointi toteutettiin 5 eri aikapisteessä: ennen satunnaistamista, päivystysintervention jälkeen, puhelimitse 3 päivän, 1 viikon ja 1 kuukauden kuluttua päivystyskäynnistä. Lisäksi 1 seurantapuhelu vanhemmalle/huoltajalle 1 päivän kuluttua turvallisuuden varmistamiseksi. Vastetta mitattiin Reasons For Living -lomakkeella (RFL-A) (tällä mitattiin suisidaalisuutta, sisältää alaskaalan, "suicide-related concerns"), Family Empowerment Scale-lomakkeella (FES), asiakastyytyväisyyskyselyllä (CSQ-8) ja demografisella kyselyllä. Residiivejä mitattiin kysymällä vanhemmilta muun hoidon tarpeesta päivystyskäynnin jälkeen.
Perheiden satunnaistaminen toteutettiin 1:1 interventio- ja vertailuryhmään. Tutkimustiimi ja päivystyksen TAU-hoitoa toteuttava psykiatrian henkilökunta olivat tietoisia interventioryhmästä, mutta eivät FBCI-hoidon sisällöstä. Muu päivystyksen henkilökunta ei tiennyt interventioryhmää. Tutkimushenkilökunta toteutti FBCI-intervention, kun taas päivystyksen psykiatrinen henkilökunta toteutti TAU-hoidon.
TAU-ryhmä sai tavallisen psyykkisen tilanteen arvioinnin ja kliinisen tarpeen mukaan suositukset kotiutuksen yhteydessä. Interventioryhmä sai tavallisen hoidon kokeellisen hoidon jälkeen. FBCI toteutettiin menetelmään koulutetun psykiatrisen sosiaalityöntekijän toimesta nuorelle ja tämän vanhemmalle/huoltajalle yhdessä 60–90 minuutin tapaamisessa. Tapaamisessa muodostettiin perheen yhteinen narratiivi ongelmasta, opetettiin kognitiivis-behavioraalisten taitojen kehittämistä, terapeuttista valmiutta, psykoedukaatiota masennuksesta ja turvallisuuden suunnittelua. Sekä FBCI- ja TAU-hoidon lopuksi annettiin hoitosuositukset kotiutumista varten. Seurantapuheluissa arvioitiin jatkohoitosuositusten toteutumista. Mikäli nuoren itsetuhoisuudesta oli huolta, ohjattiin tarpeenmukaisen jatkohoidon piiriin. Jos tutkittavia ei saatu kiinni puhelimitse, heille lähetettiin kirje.
FBCI-ryhmässä polikliiniseen jatkohoitoon sitoutuminen oli TAU-ryhmää todennäköisempää kotiutumisen jälkeen (p < 0,001). FBCI-interventioryhmän nuoret ohjautuivat epätodennäköisemmin osastohoitoon TAU-ryhmään verrattuna (x2 = 12,0, p < 0,001). TAU-ryhmässä 68 % (N = 48) tarvitsi osastohoitoa, kun FBCI-ryhmässä vain 38 % (N = 26) (OR 3,4, 95 % luottamusväli 1,7–6,8, p < 0,005). Asiakastyytyväisyyspisteet olivat korkeammat FBCI-ryhmässä (Mean 30,4, SD 2,4) kuin TAU-ryhmässä (Mean 28,6, SD 3,3, p < 0,001). Psyykkisissä oireissa ja itsetuhoisuudessa RFL-A-pisteillä mitattuna ei ollut tilastollisesti merkitseviä eroja ryhmien välillä.
Käytännönläheinen satunnaistettu kontrolloitu monikeskustutkimus «Cottrell DJ, Wright-Hughes A, Collinson M ym. Effe...»2, jossa arvioitiin systeemisen perheterapian vaikuttavuutta nuorten itsetuhoisuuden (self-harm) hoidossa tavanomaiseen hoitoon verrattuna yhteensä 40 englantilaisessa lasten ja nuorten mielenterveyspalveluiden yksikössä.
Tutkimukseen rekrytoitiin iältään 11–17-vuotiaita nuoria, joilla oli vähintään 2 itsensä vahingoittamisen episodia ja jotka olivat ohjautuneet mielenterveyspalveluihin itsensä vahingoittamisen jälkeen.
Perheterapia oli manualisoitu hoitomenetelmä, joka toteutettiin koulutettujen ja valvottujen perheterapeuttien toimesta. Hoito pohjautui olemassa olevan hoitomenetelmän manuaaliin (SHIFT-menetelmä). Perheterapiatapaamiset (kesto 1,25 tuntia) toteutettiin 6–8 kertaa puolen vuoden aikana. Tavanomainen hoito toteutettiin paikallisen mielenterveyspalvelun toimesta, eikä hoidon suhteen ollut erityisiä rajoitteita. Se sisälsi yksilö- ja/tai perhetapaamisia. Tutkittavat ja terapeutit olivat tietoisia interventioryhmästä, mutta tutkijat olivat sokkoutettuja annetun intervention suhteen.
Ensisijainen vastemuuttuja oli sairaalahoitoon ohjautuminen toistuvan itsensä vahingoittamisen vuoksi 18 kuukauden seurannassa hoidon jälkeen. Sekundaarisia vastemuuttujia olivat 12 ja 18 kuukauden kohdalla sairaalahoitoa edellyttävä toistuva itsetuhoisuus, perheterapialla vältettävissä olevat yhden itsetuhoisuusepisodin kustannukset, kaikkien toistuvien itsetuhoisuusepisodien piirteet (ajoitus, määrä, vakavuus, menetelmän vaarallisuus), itsetuhoiset ajatukset, elämänlaatu, masennuksen oireet, mielenterveys kokonaisuutena ja tunne-elämän sekä käyttäytymisen ongelmat, toivottomuus, perheen toiminta (functioning), hoitoon sitoutumista moderoivien ja medioivien tekijöiden tunnistaminen ja hoidon hyödyllisyys, terapeuttinen allianssi perheterapiassa ja terapeutin sitoutuminen perheterapian manuaaliin. Nuoret ja heidän huoltajansa osallistuivat arviointiin täyttämällä kyselylomakkeita ennen hoitoa (baseline) sekä 3, 6, 12 ja 18 kuukautta interventioryhmiin satunnaistamisen jälkeen. Myös terapeutti täytti kyselyn kertaalleen. Sairaalahoidon tarvetta mitattiin tapaturma- ja päivystyspoliklinikoilta ja sairaaloista tilastollisesti.
Nuorten itsetuhoisuutta arvioitiin heiltä itseltään 3 eri mittauspisteessä (baseline, 12 kuukautta ja 18 kuukautta). Tässä mittareita olivat Beck Scale for Suicide Ideation (itsetuhoajatukset, intentio ja toiveiden ja suunnitelmien vakavuusaste) ja Suicide Attempt Self-Injury Interview (itsearvioitu NSSI ja siihen liittyvät tekijät, itsetuhoepisodit suhteessa aikaan).
Vuosina 2009–2013 mahdolliset potilaat seulottiin, ja yhteensä 832 sopivaa henkilöä suostui tutkimukseen. Heidät satunnaistettiin perheterapia-interventioryhmään (N = 415) tai TAU-ryhmään (N = 417). Primaarinen vastemuuttuja saatiin 795 (96 %) tutkittavasta. 12 kuukauden seurantaan osallistui 248 (60 %) perheterapiaryhmästä ja 189 (45 %) vertailuhoitoryhmästä. 18 kuukauden seurantaan osallistui 204/415 (49 %) perheterapiaryhmästä ja 165/417 (40 %) vertailuhoitoryhmästä. Vähintään yhteen kahdesta seurantavaiheesta osallistuneita oli yhteensä 498/832 (60 %) kaikista tutkittavista.
Sairaalaanohjautumisten määrä toistuvan itsen vahingoittamisen vuoksi ei eronnut merkitsevästi interventioryhmien välillä (118 (28 %) perheterapiaryhmässä vs. 103 (25 %) TAU-ryhmässä: HR 1,14, 95 % luottamusväli 0,87–1,49, p = 0,33). Myöskään toistuvan itsen vahingoittamisen ilmaantuvuudessa ei ollut interventioryhmien välisiä eroja 18 kuukauden seurannassa. Itsetuhoisuutta ilmeni itsearvioidusti (SASII-oirekyselyn mukaan) 349 (73 %) 478 tutkittavasta 12–18 kuukauden seurannassa, 202 (75 %) 268:sta perheterapiaa saaneista ja 147 (70 %) 210:sta TAU-hoitoa saaneista. Perheterapian arvioitiin mahdollisesti vähentävän nuorten itsetuhoisuutta nopeammin vertailuhoitoon nähden.
Kirjoittajat arvioivat, ettei manualisoitu perheterapia vähentänyt sairaalaan ohjautumista itsensä vahingoittamisen vuoksi sen enempää kuin vertailuhoito. Perheterapian kustannusvaikuttavuuden ja sekundaaristen vastemuuttujien arviointi oli vaikeaa tutkittavien suurehkon osuuden seurannasta tippumisen vuoksi. Kirjoittajat pitivät kuitenkin mahdollisena, että perheterapialla saavutettiin sekundaaristen kliinisten vastemuuttujien, kuten tunne-elämän ja käyttäytymisen ongelmien, vähenemistä ja mahdollisesti kustannusvaikuttavuutta, kun otettiin huomioon sekä nuoren että huoltajan hoidosta saamat hyödyt samanaikaisesti.
Satunnaistettu kontrolloitu tutkimus «Asarnow JR, Hughes JL, Babeva KN ym. Cognitive-Beh...»3 (sisältyy näytönastekatsaukseen Kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan pohjautuvat hoitomenetelmät nuorten itsetuhoisuuden hoidossa «Kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan pohjautuvat hoitomenetelmät ovat ilmeisesti tehokkaita nuorten itsetuhoajatusten ja ilman itsemurhatarkoitusta tapahtuvan itsensä vahingoittamisen hoidossa.»B), jossa Safety Alternatives for Teens and Youths (SAFETY) -menetelmää verrattiin tehostettuun tavanomaiseen hoitoon (Enhanced treatment as usual, E-TAU). Tutkimukseen rekrytoitiin äskettäin itsemurhaa yrittäneitä tai itseään vahingoittaneita 11–18-vuotiaita nuoria päivystyspoliklinikan, osastohoidon ja avohoidon palveluista ajanjaksoilla 03–11/2011, 08–11/2012, 02/13–05/2014, 09/2014–01/2015. Tutkittavien määrät olivat SAFETY-ryhmässä N = 20 ja E-TAU-ryhmässä N = 22.
Tutkimukseen ottamisen kriteerinä oli, että ensisijainen hoitoon hakeutumisen syy oli joko itsemurhayritys viimeisen 3 kuukauden aikana tai toistuva ilman itsemurhatarkoitusta tapahtunut itsensä vahingoittaminen (NSSI) (vähintään 3 tai useampi elinikäistä itsensä vahingoittamisen episodia). Muita tutkimukseen ottamisen kriteereitä olivat 11–18 vuoden ikä, vakaat asuinolot perheessä (ei sijaishuollon suunnitelmaa) ja vähintään 1 tutkimukseen osallistumiseen suostuvainen vanhempi. Poissulkukriteerejä olivat tutkimukseen osallistumista häiritsevät oireet (psykoosi, päihderiippuvuus) tai englannin kielen taidon puute.
Hoitomenetelmänä oli 12 viikon SAFETY-ohjelma, joka on nuorten itsetuhoisuuden tunnistamiseen ja hoitoon kehitetty perhekeskeinen kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan ja dialektiseen käyttäytymisterapiaan pohjautuva hoitomenetelmä. Työparista toinen keskittyi ensisijaisesti nuoreen ja toinen vanhempaan tai huoltajaan. Ohjelma sisältää yksilötapaamisia ja osallistujien yhteisiä taitoharjoittelutapaamisia. Menetelmä on rakennettu hyödyntämään kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan pohjautuvaa fit-analyysiä (CBFA). Lisäksi hoidon lopussa keskeinen tavoite oli jatkohoitoon liittäminen.
Vertailuhoitona oli hoitoon sitoutumista vahvistava tavanomainen hoito, E-TAU, jonka tavoitteena oli nuoren turvallisuuden lisääminen ja polikliiniseen jatkohoitoon liittäminen. Hoito sisälsi vanhempien tapaamisen ja 3 tai useampia puhelinkontakteja, kunnes jatkohoito käynnistyi. Vanhempien tapaaminen sisälsi psykoedukaatiota nuoren itsetuhoisuudesta, kuten kohonneesta itsetuhoriskistä, riskin vähentämisen keinoista, seurannan ja tuen tarpeesta, päihdekäytön haitoista, nuoren turvallisuuden tehostamisesta sekä jatkohoidon tarpeellisuudesta. Puheluiden sisältöä oli muun muassa nuoren mielialan ja turvallisuuden tarkistaminen, jatkohoitoon motivointi ja jatkohoitoon sitoutumista mahdollisesti estävistä asioista keskusteleminen ja motivointi jatkohoitoon sitoutumiseksi.
Satunnaistaminen hoitoryhmiin toteutettiin tietokonealgoritmin avulla 1:1. Tutkittavien demografiset taustat olivat samanlaiset tutkimuksen alkaessa. Tutkimusryhmien tasapainottamiseksi satunnaistaminen kerrostettiin (was stratified) sukupuolen ja itsemurhayritysten vs. vain NSSI:n (ei-suisidaalinen itsensä vahingoittaminen) osalta. Potilaiden hoito ja hoitoon ohjaaminen sekä seurantavaiheiden arvioinnit olivat sokkoutettu. Tutkimuksen toteuttajat ja arvioijat eivät tienneet, kumpaan hoitoryhmään tutkittavat kuuluivat. Voima-analyysin mukaan tavoitteena oli tutkimusaineisto, jossa olisi ollut vähintään 30 tutkittavaa molemmissa ryhmissä. Tavoitteeseen ei päästy, vaikka tutkimuksen suorittamisaikaa pidennettiin.
Ensisijaisia tulosmuuttujia arvioitiin ennen hoitoa (baseline) sekä 3 ja 6 kuukautta baselinen jälkeen. Lisäksi 6 kuukauden seurantaikkuna oli auki 12 kuukauteen saakka. Arvioinnit toteutettiin kasvokkain.
Itsemurhayrityksiä ja itsensä vahingoittamista arvioitiin hiukan muokatulla C-SSRS-arviointihaastattelulla. Nuorten itsearviointia käytettiin ensisijaisena vastemuuttujana itsemurhayritysten ja itsensä vahingoittamisen osalta. Vanhempien arviointia puolestaan käytettiin itsetuhoisuuden vuoksi toteutuneiden terveyspalvelukäyntien, kuten päivystyskäyntien, määrän arvioimiseksi (SACA). Nuorten psykiatrisen terveydentilan arvioimiseen käytettiin mieliala ja psykoosioireiden arviointihaastattelua (DISC-IV), nuoren ja vanhemman edeltävän viikon masennusoireiden arviota (CES-D), päihdekäytön seulontalomaketta (DUSI), psyykkisten oireiden kyselylomaketta (YSR) ja vanhemmille kohdistettua kyselylomaketta nuoren psyykkisistä oireista (CBCL).
3 kuukauden seurannassa tutkittavia oli mukana SAFETY-ryhmässä 100 %, E-TAU-ryhmässä 55 % alkuperäisestä otoksesta. Potilaat analysoitiin niissä ryhmissä, joihin heidät oli satunnaistettu.
Tutkimukseen osallistuneet nuoret olivat keskimäärin 14,62-vuotiaita (88,1 % tyttöjä). 3 kuukauden seurannassa 4 nuorta oli yrittänyt itsemurhaa (yhteensä 6 yritystä), kaikki E-TAU-ryhmästä. 3 kuukauden kohdalla survival-analyysissa E-TAU-ryhmän nuorten kumulatiivinen arvioitu itsemurhayrityksen "survival" oli 0,67 (SE = 0,14). Ryhmien välinen ero oli merkitsevä (z = 2,45, p = 0,01, NNT = 3,0). Survival-kuvaajien vertailussa merkitsevä ryhmien välinen ero Wilcoxonin testissä (x2 = 5,81, p = 0,02) ja log rank -testissä (x2 = 4,564, p = 0,04). Sensitiivisyysanalyysi toteutettiin vanhempien raportoinnin pohjalta, mikäli nuoren oma arvio ei ollut käytössä, ja tulos oli samansuuntainen (z = 2,27, p = 0,02, NNT = 4,17). Survival-kuvaajien vertailussa ei ollut eroja ryhmien välillä (Wilcoxon x2 = 3,333, p = 0,07, log-rank x2 = 2,88, p = 0,09).
Ilman itsemurhatarkoitusta tapahtunut itsensä vahingoittaminen (NSSI) oli tutkittavien keskuudessa yleistä. 3 kuukauden kohdalla NSSI:n estimoitu todennäköisyys "survival ilman NSSI-oireita" oli 0,55 (SE = 0,11) SAFETY-ryhmässä ja 0,43 (SE = 0,14) E-TAU-ryhmässä. Survival-analyysin mukaan seuranta-aikana ensimmäisen NSSI-tapahtuman ajallisessa ilmaantuvuudessa tai kuvaajissa kokonaisuutena ei ollut merkitsevää eroa hoitoryhmien välillä.
Päivystyskäyntien osalta (Survival) todennäköisyys sille, että 3 kuukauden seurantaan mennessä ei ilmaantunut päivystyskäyntejä itsetuhoisuuden vuoksi, oli merkitsevästi alhaisempi E-TAU-ryhmässä (0,71, SE = 0,11) kuin SAFETY-ryhmässä (0,90, SE = 0,07, z = 2,00, p = 0,045, NNT 5,26). Kokonaisuutena ero päivystyskäynneissä oli merkitsevä myös log-rank-testissä (x2 = 3,89, p = 0,049), marginaalinen Wilcoxonin testissä (x2 = 3,20, p = 0,074). Sairaalahoitojen osalta ei ollut ryhmien välisiä eroja. Tutkimustulosten kuvauksessa ei esitetty 95 % luottamusvälejä.
Tutkimustulokset viittaavat SAFETY-hoitomenetelmällä saavutettuun itsemurhayritysten vähenemiseen 3 kuukauden pituisella seurantajaksolla. Pieni aineisto, tutkittavien poisjääminen, lyhyt hoitovasteen seuranta ja tilastolliset puutteet heikentävät tutkimustulosten luotettavuutta ja yleistettävyyttä.
Satunnaistetussa kontrolloidussa tutkimuksessa «Pineda J, Dadds MR. Family intervention for adoles...»4 arvioitiin voimavarakeskeisen perheintervention (Rsourceful Adolescent Parent Program, RAP-P) vaikuttavuutta nuorten itsetuhoisuuden vähentämisessä ja tavanomaista hoitoa verrattuna pelkkään tavanomaiseen hoitoon (Routine Care, RC) psykiatrisessa avohoidossa. Tutkittavat olivat 48 itsetuhoista nuorta perheineen. Interventioryhmästä jäi pois tutkimuksen aikana 2 ja tavanomaisen hoidon ryhmästä 6 tutkittavaa, joten lopulta RAP-P-ryhmässä oli 22 tutkittavaa (tyttöjä 73 %) ja RC-ryhmässä 18 tutkittavaa (tyttöjä 78 %).
Mukana olivat kaikki itsetuhoiset nuoret, jotka ohjautuivat päivystyspoliklinikoille 2 sairaalaan ja nuorten mielenterveyspalveluihin. Tutkimukseen otettiin 12–17-vuotiaat, vähintään 1 itsetuhoisuusepisodin (2 kuukauden sisällä ennen lähetteen tekemistä) omaavat nuoret, joilla oli vähintään 1 aikuinen, ja primaaridiagnoosina jokin seuraavista: depressio, PTSD tai ahdistuneisuushäiriö (DSM-IV). Poissulkukriteereinä olivat psykoosit ja kehitykselliset häiriöt. Itsetuhoisuudella tarkoitettiin verbaalisia uhkauksia, itsemurha-ajatuksia, tarkoituksellista itsensä vahingoittamista, kuten viiltelyä, tai ei-fataalia itsetuhokäyttäytymistä. Päihteiden käytön yliannostukset suljettiin pois.
Tutkittavien taustatietoja ja oireilua arvioitiin haastattelulla ennen hoitoa (MH-OAT. Vastemuuttujia olivat itsetuhoisuus mitattuna Adolescent Suicide Questionnaire - Revised (ASQ-R) -mittarilla, joka on lyhyt itsearviointikysely sisältäen itsemurha-ajatukset, itsemurhasuunnitelmat, itsemurhauhkaukset, tahallisen itsensä vahingoittamisen ja itsemurhayritykset. Muita mittareita olivat psyykkinen toimintakyky (SDQ, HoNOSCA). Perheen toiminta (FAD) arvioitiin ennen hoitoa sekä 3 ja 6 kuukauden seurannassa. Satunnaistaminen ryhmiin toteutettiin alkuarvion jälkeen ulkopuolisen henkilön toimesta. Seurannan arvioijat eivät tienneet interventioryhmiä.
Tavanomainen hoito sisälsi tarpeen mukaan esim. kriisinhallintaa, turvallisuuden suunnittelua, yksilöllistä psykoedukaatiota, ei-spesifistä ohjausta, supportiivista terapiaa, kognitiivista käyttäytymisterapiaa ja lääkehoitoa. RAP-P koostui vanhemmille suunnatusta interaktiivisesta psykoedukaatio-ohjelmasta (4 x 2 tuntia 1–2 viikon ajan). Tapaamisia järjestettiin tarvittaessa perheiden kotona. Samanaikaisesti tutkittavat saivat rutiinihoitoa.
Yksisuuntainen varianssianalyysi (ANOVA) ja kaksisuuntainen khiin neliötesti: nuorten ASQ-R -pisteissä oli suurin muutos ajan mukaan (F = 9,84, p < 0,001), ja ajan ja ryhmän välillä oli interaktio (F = 4,53, p < 0,05). Myös nuorten SDQ-pisteissä suurin muutos oli ajan mukaan (F = 8,76, p < 0,005) ja interaktio ajan ja ryhmän välillä (F = 6,28, p < 0,05). HONOSCA-pisteiden muutos ajassa (F = 50,429, p < 0,01) ja interaktio ajan ja ryhmän suhteen (F = 7,95, p < 0,01). Vanhempien arvion mukaan FAD-pisteiden merkittävin muutos ajan suhteen (F = 16,01, p < 0,001) ja ryhmässä (F = 3,75, p = 0,05) ja ajan ja ryhmän interaktio (F = 13,47, p < 0,001). Tulokset olivat samansuuntaiset nuorten itsearvion mukaan. RAP-P-ryhmässä sekä suisidaalisuuspisteiden (ASQ-R, SDQ) ja FAD- sekä HONOSCA-pisteiden muutos oli pylväsdiagrammin mukaan suurempi alkumittauksesta seurannan loppuun vertailuryhmään nähden.
Yhteenveto: RAP-P vähensi itsetuhoisuutta, paransi perheen toimintakykyä ja paransi psyykkistä toimintakykyä enemmän kuin tavanomainen hoito.
Cochrane-katsaukseen «Hawton K, Witt KG, Taylor Salisbury TL ym. Interve...»5 (ks. myös näytönastekatsaus Ryhmämuotoiset kehitykselliset psykoterapeuttiset hoitomenetelmät nuorten itsetuhoisuuden hoidossa «Ryhmämuotoinen kehityksellinen psykoterapia ei liene tehokas nuorten toistuvan itsensä vahingoittamisen hoidossa.»C) koottiin kaikki lasten ja nuorten (alle 18-vuotiaat) itsetuhoisuuden psykososiaalisia ja farmakologisia hoitomenetelmiä koskevat RCT-tutkimukset. Lisäksi soveltuvin osin tehtiin hoitomenetelmäkohtainen meta-analyysi hoitomenetelmän vaikuttavuudesta verrattuna vertailuhoitoon itsetuhoisilla lapsilla ja nuorilla.
Huom! Tässä esitetään vain perheterapeuttisia hoitomenetelmiä koskevat tulokset.
Merkittävää interventio- ja vertailuryhmän välistä eroa toistuvan itsensä vahingoittamisen osalta ei löytynyt kotipohjaisessa perheinterventiossa (home-based family intervention) 6 kuukauden seurannassa (N = 149, k = 1, OR = 1,02, 95 % luottamusväli 0,41–2,51, GRADE: hyvin heikko) (Harrington ym. 1998, itsensä myrkyttämisen jälkeen hoitoon ohjatut lapset ja nuoret, mittarit: Suicidal Ideation Questionnaire, SIQ, vanhemmille Deliberatei Self-Harm Interview Schedule DSHIS).
Systemaattinen katsaus ja RCT-tutkimusten meta-analyysi «Ougrin D, Tranah T, Stahl D ym. Therapeutic interv...»6 (ks. myös näytönastekatsaus Kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan pohjautuvat hoitomenetelmät nuorten itsetuhoisuuden hoidossa «Kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan pohjautuvat hoitomenetelmät ovat ilmeisesti tehokkaita nuorten itsetuhoajatusten ja ilman itsemurhatarkoitusta tapahtuvan itsensä vahingoittamisen hoidossa.»B) terapeuttisten hoitomenetelmien vaikuttavuudesta nuorten itsemurhayritysten ja itsetuhoisuuden (self harm) hoidossa. Toukokuuhun 2014 mennessä julkaistut tutkimukset haettiin eri tietokannoista. Itsetuhoisuus oli meta-analyysin ensisijainen vastemuuttuja (ks. myös näytönastekatsaus Dialektinen käyttäytymisterapia (DKT) epävakaan pesoonallisuushäiriön piirteitä omaavien nuorten itsetuhoisuuden hoidossa «Dialektinen käyttäytymisterapia (DKT) on ilmeisesti vaikuttava epävakaan persoonallisuushäiriön piirteitä omaavien nuorten ilman itsemurhatarkoitusta tapahtuvan itsensä vahingoittamisen hoidossa.»B).
Huom! Tässä esitetään vain perheterapeuttisia hoitomenetelmiä koskevat tulokset.
Terapeuttisten hoitomenetelmien vaikuttavuus nuorten itsetuhoisuuteen verrattuna kontrolliryhmään olivat (risk difference, 95 % luottamusväli) muun muassa seuraavanlaiset: perheinterventio itsemurhien ehkäisemiseen -0,01, -0,07– 0,05 (Asarnow ym. 2011, menetelmä: FISP, CBT-pohjainen kriisiterapia, mittarit: NIMH DISC-IV (itsemurhayritykset), Harkavny Hasnis Scale, HASS (aktiivinen itsetuhoinen käyttäytyminen, itsemurha-ajatukset)), kotipohjainen perheterapia toteutettuna sosiaalityöntekijöiden toimesta 0,00, -0,11–0,12 (Harrington ym. 1998, itsensä myrkyttämisen jälkeen hoitoon ohjatut lapset ja nuoret, mittarit: Suicidal Ideation Questionnaire, SIQ, vanhemmille Deliberatei Self-Harm Interview Schedule DSHIS), Kiintymyssuhdepohjainen (attachment-based) perheterapia -0,11, -0,29–0,07 (Diamond ym. 2010, mittarit: itsearviointi SIQ-JR, kliinikon täyttämä Scale for Suicidal Ideation SSI), Multisysteeminen terapia -0,10, -0,29–0,09 (Huey ym. 2005, mittarit: itsemurha-ajatuksia arvioitiin yhdistämällä 2 mittarin vastauksia: Brief Symptom Inventory BSI ja Youth Risk Behavior Survey (YRBS), itsemurhayrityksiä arvioitiin sekä Child Behavior Checklist (CBCl):n että YRBS:n yksittäisten kysymysten avulla).
Terapeuttisten hoitomenetelmien vaikuttavuus nuorten itsemurhayritysten ehkäisemiseen verrattuna kontrolliryhmään oli (OR, 95 % luottamusväli): 0,82, 0,21–3,15 (Asarnow ym. 2011), 0,44, 0,12–1,69 (Diamond ym. 2010).
Terapeuttisten hoitomenetelmien ja TAU-hoidon välillä vaikuttavuudessa ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa itsemurhayritysten vähenemisessä (risk difference: -0,03, 95 % luottamusväli -0,09–0,03, z = 0,93, p = 0,35), mutta lähes merkitsevä ero oli NSSI:n osalta (risk difference: -0,1, 95 % luottamusväli -0,21–0,01, z = 1,91, p = 0,06), 0,48, 0,12–1,93 (Huey ym. 2005).
Hoitoväittämää koskeva kommentti: Tutkimuksessa «Wharff EA, Ginnis KB, Ross AM ym. Family-Based Cri...»1 itsetuhoisuudessa ei ollut eroa ryhmien välillä. Toinen tutkimus «Cottrell DJ, Wright-Hughes A, Collinson M ym. Effe...»2 oli iso ja huolellisesti tehty RCT, jossa perheterapia ei vähentänyt osastohoidon tarvetta enempää kuin tavanomainen hoito. Tutkimuksessa «Asarnow JR, Hughes JL, Babeva KN ym. Cognitive-Beh...»3 interventio vähensi nuorten itsetuhoisuuteen liittyvien päivystyskäyntien todennäköisyyttä ja tutkimuksessa «Pineda J, Dadds MR. Family intervention for adoles...»4 interventioryhmän itsetuhoisuus väheni. Kahdessa systemaattisessa katsauksessa (tutkimukset «Hawton K, Witt KG, Taylor Salisbury TL ym. Interve...»5 ja «Ougrin D, Tranah T, Stahl D ym. Therapeutic interv...»6) perheterapeuttisten interventioiden ja vertailuhoitojen välillä ei todettu merkitseviä eroja. Tutkimusnäyttö on ristiriitaista, joten lisätutkimusta tarvitaan vahvojen päätelmien perustaksi.
Tekstissä on mainittu seuraavat tutkimukset:
Asarnow JR, Baraff LJ, Berk M ym. An emergency department intervention for linking pediatric suicidal patients to follow-up mental health treatment. Psychiatr Serv 2011;62:1303-9
Diamond GS, Wintersteen MB, Brown GK ym. Attachment-based family therapy for adolescents with suicidal ideation: A randomized controlled trial. J Am Acad Child Adolesc Psychiatry 2010;49:122-31
Harrington R, Kerfoot M, Dyer E ym. Randomized trial of a home-based family intervention for children who have deliberately poisoned themselves. J Am Acad Child Adolesc Psychiatry 1998;37:512-8
Huey SJJ, Henggeler SW, Rowland MD ym. Multisystemic Therapy Effects on Attempted Suicide by Youths Presenting Psychiatric Emergencies. J Am Acad Child Adolesc Psychiatry 2004;43:183-90