Katsaus perustuu vuosina 1980–2003 julkaistun 192 tutkimuksen aineistoon «Galea S, Nandi A, Vlahov D. The epidemiology of post-traumatic stress disorder after disasters. Epidemiol Rev 2005;27:78-91 »1, joskin joitakin viitteitä vanhempiinkin tutkimuksiin on käytetty. Suuronnettomuutta ei ole pyritty määrittelemään täsmällisesti, koska tätä on pidetty mahdottomana, vaan mukaan on hyväksytty tutkimukset, jotka kirjoittaja on otsikoinut käsittelemään aihetta "disaster" ja vertaisarvioija on tämän hyväksynyt. Katsaus kohdistuu englanninkieliseen, enimmäkseen Yhdysvalloissa tehtyyn tutkimukseen. Siinä ei ole tarkasteltu muiden mahdollisten psyykkisten häiriöiden esiintyvyyttä, mutta on katsottu, että suuronnettomuuden jälkeisistä psyykkisistä häiriöistä TPSH on yleisin ja tärkein. Tekijät suhtautuvat vahvalla varauksella muun muassa siihen, että TPSH on eri tutkimuksissa diagnosoitu hyvin eritasoisesti (kliininen tutkimus – yksinkertainen kyselylomake) eikä altistuksen laadun ja voimakkuuden merkitystä ole juurikaan arvioitu.

Aineistossa tarkastellaan erikseen teknologisia eli ihmisen vähintään osittain aiheuttamia suuronnettomuuksia (106) ja puhtaita luonnononnettomuuksia (86). Vertailupohjaksi ilmoitetaan Yhdysvaltojen väestön keskimääräiseksi elinaikaiseksi suuronnettomuuksille altistuneiden osuudeksi 13–17 %.

Ihmisen aiheuttamien suuronnettomuuksien jälkeen TPSH:n esiintyvyys on ollut vuoden kuluttua aikuisilla, välittömillä uhreilla keskimäärin 30–40 % (ääriarvot 25–75 %). Pelastustoimiin osallistuneilla vastaava luku on ollut 10–20 % (ääriarvot 5–40 %) ja koko väestöllä 5–10 % (ääriarvot 1–11 %). Lasten osalta todettiin, ettei ole käytettävissä riittävästi tutkimuksia johtopäätösten tekemiseksi.

Luonnononnettomuuksissa vastaavat luvut ovat keskimäärin jonkin verran pienempiä, mutta vaihtelevia, aikuisilla 10–30 % (ääriarvot 5–60 %). Lapsilla on satunnaisesti ilmoitettu hyvinkin korkeita lukuja, pelastajilla jonkin verran pienempiä.

TPSH:n oireiden väheneminen tapahtuman jälkeen saattaa olla melko vaihtelevaa. Seuranta-ajat ovat yleensä olleet liian lyhyitä johtopäätösten tekemistä ajatellen. Oireyhtymän ilmaantuminen voi olla huomattavaa vielä 9–12 kuukautta suuronnettomuuden jälkeen. Alun perin oireilleista noin kolmannes saattaa oireilla vielä vuosien kuluttua. Pitkään oireilevien osuus saattaa nousta 20–25 %:iin onnettomuuden välittömistä uhreista.

Traumaperäinen stressihäiriö on suuronnettomuuden jälkeen tärkein psyykkinen häiriö, joka saattaa vuoden kuluessa esiintyä yli kolmanneksella onnettomuudessa henkilökohtaisesti mukana olleista. Oireisto saattaa jäädä kolmanneksella jossain vaiheessa diagnostisesti oireilleista pysyväksi vuosikausiksi.

• Tutkimuksen laatu: kelvollinen
• Sovellettavuus suomalaiseen väestöön: kohtalainen