Lääkärin osuus tutkimuksissa epäiltäessä lapsella kehityksellistä kielihäiriötä
Lisätietoa aiheesta
Jaanamarja Nopola-Hemmi
24.1.2019
- Lääkärin osuus niin perusterveydenhuollossa kuin erikoissairaanhoidossakin on vastata
kehityksellisen kielihäiriön diagnostiikasta. Diagnostiikan pohjana on anamneesi, somaattinen ja neurologinen
status ja erityistyöntekijöiden arviot. Diagnoosi voidaan asettaa perusterveydenhuollossa
lievissä ja keskivaikeissa tapauksissa. Vaikean kehityksellisen kielihäiriön diagnostisointi ja kuntoutuksen suunnittelu kuuluu erityissairaahoitoon, näissäkin
tapauksissa jatkohoito voi tapahtua perus- tai kouluterveydenhuollossa erityisesti
kouluikäisillä lapsilla.
- Diagnostiikan pohjana on huolellinen anamneesi erityisesti pre- ja perinataalivaiheiden,
muilla lähisuvun jäsenillä esiintyneiden kieli- ja lukihäiriöiden suhteen, sekä lapsen
somaattinen ja neurologinen status. Infektioanamneesi kartoitetaan erityisesti korvatulehdusten
suhteen.
- Somaattisessa statuksessa tarkistetaan kasvu kasvukäyrien avulla (pituus, paino, päänympärys),
tutkitaan iho mahdollisen poikkeavan pigmentaation suhteen (hyperpigmentoituneet läiskät
neurofibromatoosissa ja hypopigmentoituneet läiskät tuberosis sclerosis -taudissa).
Ulkonäössä kiinnitetään huomiota mahdollisiin poikkeaviin piirteisiin, ns. dysmorfiapiirteisiin.
Sydän ja keuhkot auskultoidaan ja vatsa palpoidaan, nielun rakenne ja korvat tarkastetaan.
- Neurologisessa statuksessa kiinnitetään huomio lapsen vastavuoroiseen kontaktiin tutkijan
ja saattajana olevan vanhemman kanssa sekä lapsen kykyyn tuottaa ja ymmärtää puhetta.
Aivohermojen osalta tarkistetaan kasvomimiikka, silmien liikkeet ja pupillireaktiot
sekä nielun ja kielen liikkeet. Lasta pyydetään sulkemaan silmät, rypistämään otsa,
nostamaan kulmakarvat ylös, pullottamaan posket, näyttämään kieltä ja liikuttamaan
sitä sivu- ja yläalasuunnassa. Myös papillat on hyvä tarkistaa, tämä onnistuu yleensä
hyvin yhteistyöhön halukkaalta yli 3-vuotiaalta lapselta, kun pyytää lasta fiksoimaan
katseella vanhemman tai sairaanhoitajan näyttämän värikkään lelun.
- Motoriikka tutkitaan lasta observoimalla sekä houkuttelemalla lasta vaikka pallon
heittämiseen ja potkimiseen. Lihasjäntevyys, jännevenytysheijasteet ja babinskin refleksi
on helpoin tutkia alle 3–4-vuotiaalta lapselta äidin tai isän sylissä istuen.
Yli 4–5-vuotiaalta lapselta voi tutkia neurologisen statuksen jo samoin periaattein
kuin aikuisilta. Yllä mainittujen lisäksi tutkitaan Rombergin koe, sorminenänpääkoe,
yhdellä jalalla seisominen ja kantavarvaskävely. Lihasvoimia tutkitaan pyytämällä
lapsia puristamaan lääkärin käsiä yhtäaikaa kummallakin kädellä, pyytämällä lasta
kyykistymään ja observoimalla, miten lapsi pääsee nousemaan lattialta ylös.
- Mikäli epäillään puhe-elimistön rakenteellista poikkeavuutta (huuli-suulakihalkiota,
purenta-anomaliaa tai kireää kielijännettä), tulee lapsi lähettää foniatrin tai korvalääkärin
konsultaatioon.
- Mikäli näissä tutkimuksissa ei tule esille poikkeavuutta, ja lapsella on positiivinen
sukuanamneesi viivästyneen puheenkehityksen, kehityksellisen kielihäiriön tai dysleksian suhteen, eikä lapsella ole ollut kohtausoireita ja kehityksessä ei tule esille
taantumista, ei ole tarpeellista tehdä EEG, kuvantamis- tai laboratoriotutkimuksia.
- Jos somaattisessa tai neurologisessa statukseksessa on poikkeavuutta, on lapsi hyvä
lähettää konsultaatioon erikoissairaanhoitoon lastentautien, lastenneurologian tai
foniatrian poliklinikalle jatkotutkimuksien ohjelmoimiseksi. Kaikille lapsille, joilla
on viivästynyt puheenkehitys. tulisi tehdä tarkka kuulotutkimus (alle 4-vuotiaille
lähete korvatautien poliklinikalle, yli 4-vuotiaiden kuulo saadaa usein tutkittua
neuvolassa). Näkö tutkitaan neuvolassa iänmukaisilla näkötauluilla.
- Vanhempien, päivähoidon, lääkärin ja erityistyöntekijöiden arvioiden perusteella pyritään
muodostamaan käsitys lapsen kokonaiskehityksestä. Puheterapeutin arviosta saadaan
tietoa lapsen kielellisen vaikeuden vaikeusasteesta; puheen tuoton ja ilmaisun tasosta,
mahdollisesta nimeämisen vaikeudesta, kuulomuistin kapeudesta ja äänne-erottelun taidoista.
Mikäli psykologin tutkimus on tehty, voidaan tarkistaa, täyttyvätkö ICD:n diagnostiset
kriteerit kehityksellisen kielihäiriön suhteen eli onko kielellisen ja muun kehityksen välillä epäsuhtaa
ja onko lapsella muita kehityksellisiä vaikeuksia tai kontaktihäiriötä. Alle 4-vuotiaan
kehitystasosta saadaan usein riittävän hyvä käsitys myös puhe- ja toimintaterapeutin
arvioista.
- Mikäli edellä mainitut kriteerit täyttyvät, voidaan diagnoosiksi asettaa F80.1 (puheilmaisun
puolelle painottuva kiellinen erityisvaikeus) tai F80.2 (puheen ymmärtämisen puolelle
painottuva kielllinen erityisvaikeus). Mikäli lapsella on sekä puheilmaisun että ymmärtämisen
vaikeutta, asetetaan diagnoosiksi F80.2. Mikäli diagnoosi on vielä epävarma, käytetään
R62.0 diagnoosia (viivästynyt puheen tai kielen kehitys).
- Lääkärillä on tärkeä osuus myös vanhempien informoimisessa. On tärkeää, että vanhemmat
ovat selvillä siitä, mistä lapsen kehitysviiveestä on kyse ja mitä kielellinen erityisvaikeus
tarkoittaa. Vanhemmille on hyvä myös kertoa, että usein tarvitaan pidempi seuranta-aika,
ennen kuin tarkkaa diagnoosia voidaan asettaa.
- Kelan vammaistukea voidaan hakea, mikäli lapsen hoidosta tai kuntoutuksesta aiheutuu
perheelle huomattavaa rasitusta. Sitä varten tarvitaan lääkärin laatima C-todistus
tai vastaava selvitys.
- Etiologisia tutkimuksia «Asikainen M. Miksi lapsen puhe ei suju. Duodecim 2...»1:
- Perustason tutkimukset: kuulo, näkö, kasvu
- Jatkotutkimukset (EEG, aivojen kuvantaminen, kromosomitutkimukset) ohjelmoidaan erikoislääkärin
toimesta, jos epäillään epilepsiaa, spesifiä oireyhtymää, kehitysvammaisuutta tai
keskushermostosairautta.
Kirjallisuutta
- Asikainen M. Miksi lapsen puhe ei suju. Duodecim 2004;120:2209-15; quiz 2216-7 «PMID: 15560453»PubMed
Artikkelin tunnus: nix01473
© 2022 Suomalainen Lääkäriseura Duodecim