Takaisin Tulosta

Lääkärin osuus tutkimuksissa epäiltäessä lapsella kehityksellistä kielihäiriötä

Lisätietoa aiheesta
Jaanamarja Nopola-Hemmi
24.1.2019
  • Lääkärin osuus niin perusterveydenhuollossa kuin erikoissairaanhoidossakin on vastata kehityksellisen kielihäiriön diagnostiikasta. Diagnostiikan pohjana on anamneesi, somaattinen ja neurologinen status ja erityistyöntekijöiden arviot. Diagnoosi voidaan asettaa perusterveydenhuollossa lievissä ja keskivaikeissa tapauksissa. Vaikean kehityksellisen kielihäiriön diagnostisointi ja kuntoutuksen suunnittelu kuuluu erityissairaahoitoon, näissäkin tapauksissa jatkohoito voi tapahtua perus- tai kouluterveydenhuollossa erityisesti kouluikäisillä lapsilla.
  • Diagnostiikan pohjana on huolellinen anamneesi erityisesti pre- ja perinataalivaiheiden, muilla lähisuvun jäsenillä esiintyneiden kieli- ja lukihäiriöiden suhteen, sekä lapsen somaattinen ja neurologinen status. Infektioanamneesi kartoitetaan erityisesti korvatulehdusten suhteen.
  • Somaattisessa statuksessa tarkistetaan kasvu kasvukäyrien avulla (pituus, paino, päänympärys), tutkitaan iho mahdollisen poikkeavan pigmentaation suhteen (hyperpigmentoituneet läiskät neurofibromatoosissa ja hypopigmentoituneet läiskät tuberosis sclerosis -taudissa). Ulkonäössä kiinnitetään huomiota mahdollisiin poikkeaviin piirteisiin, ns. dysmorfiapiirteisiin. Sydän ja keuhkot auskultoidaan ja vatsa palpoidaan, nielun rakenne ja korvat tarkastetaan.
  • Neurologisessa statuksessa kiinnitetään huomio lapsen vastavuoroiseen kontaktiin tutkijan ja saattajana olevan vanhemman kanssa sekä lapsen kykyyn tuottaa ja ymmärtää puhetta. Aivohermojen osalta tarkistetaan kasvomimiikka, silmien liikkeet ja pupillireaktiot sekä nielun ja kielen liikkeet. Lasta pyydetään sulkemaan silmät, rypistämään otsa, nostamaan kulmakarvat ylös, pullottamaan posket, näyttämään kieltä ja liikuttamaan sitä sivu- ja yläalasuunnassa. Myös papillat on hyvä tarkistaa, tämä onnistuu yleensä hyvin yhteistyöhön halukkaalta yli 3-vuotiaalta lapselta, kun pyytää lasta fiksoimaan katseella vanhemman tai sairaanhoitajan näyttämän värikkään lelun.
  • Motoriikka tutkitaan lasta observoimalla sekä houkuttelemalla lasta vaikka pallon heittämiseen ja potkimiseen. Lihasjäntevyys, jännevenytysheijasteet ja babinskin refleksi on helpoin tutkia alle 3–4-vuotiaalta lapselta äidin tai isän sylissä istuen. Yli 4–5-vuotiaalta lapselta voi tutkia neurologisen statuksen jo samoin periaattein kuin aikuisilta. Yllä mainittujen lisäksi tutkitaan Rombergin koe, sorminenänpääkoe, yhdellä jalalla seisominen ja kantavarvaskävely. Lihasvoimia tutkitaan pyytämällä lapsia puristamaan lääkärin käsiä yhtäaikaa kummallakin kädellä, pyytämällä lasta kyykistymään ja observoimalla, miten lapsi pääsee nousemaan lattialta ylös.
  • Mikäli epäillään puhe-elimistön rakenteellista poikkeavuutta (huuli-suulakihalkiota, purenta-anomaliaa tai kireää kielijännettä), tulee lapsi lähettää foniatrin tai korvalääkärin konsultaatioon.
  • Mikäli näissä tutkimuksissa ei tule esille poikkeavuutta, ja lapsella on positiivinen sukuanamneesi viivästyneen puheenkehityksen, kehityksellisen kielihäiriön tai dysleksian suhteen, eikä lapsella ole ollut kohtausoireita ja kehityksessä ei tule esille taantumista, ei ole tarpeellista tehdä EEG, kuvantamis- tai laboratoriotutkimuksia.
  • Jos somaattisessa tai neurologisessa statukseksessa on poikkeavuutta, on lapsi hyvä lähettää konsultaatioon erikoissairaanhoitoon lastentautien, lastenneurologian tai foniatrian poliklinikalle jatkotutkimuksien ohjelmoimiseksi. Kaikille lapsille, joilla on viivästynyt puheenkehitys. tulisi tehdä tarkka kuulotutkimus (alle 4-vuotiaille lähete korvatautien poliklinikalle, yli 4-vuotiaiden kuulo saadaa usein tutkittua neuvolassa). Näkö tutkitaan neuvolassa iänmukaisilla näkötauluilla.
  • Vanhempien, päivähoidon, lääkärin ja erityistyöntekijöiden arvioiden perusteella pyritään muodostamaan käsitys lapsen kokonaiskehityksestä. Puheterapeutin arviosta saadaan tietoa lapsen kielellisen vaikeuden vaikeusasteesta; puheen tuoton ja ilmaisun tasosta, mahdollisesta nimeämisen vaikeudesta, kuulomuistin kapeudesta ja äänne-erottelun taidoista. Mikäli psykologin tutkimus on tehty, voidaan tarkistaa, täyttyvätkö ICD:n diagnostiset kriteerit kehityksellisen kielihäiriön suhteen eli onko kielellisen ja muun kehityksen välillä epäsuhtaa ja onko lapsella muita kehityksellisiä vaikeuksia tai kontaktihäiriötä. Alle 4-vuotiaan kehitystasosta saadaan usein riittävän hyvä käsitys myös puhe- ja toimintaterapeutin arvioista.
  • Mikäli edellä mainitut kriteerit täyttyvät, voidaan diagnoosiksi asettaa F80.1 (puheilmaisun puolelle painottuva kiellinen erityisvaikeus) tai F80.2 (puheen ymmärtämisen puolelle painottuva kielllinen erityisvaikeus). Mikäli lapsella on sekä puheilmaisun että ymmärtämisen vaikeutta, asetetaan diagnoosiksi F80.2. Mikäli diagnoosi on vielä epävarma, käytetään R62.0 diagnoosia (viivästynyt puheen tai kielen kehitys).
  • Lääkärillä on tärkeä osuus myös vanhempien informoimisessa. On tärkeää, että vanhemmat ovat selvillä siitä, mistä lapsen kehitysviiveestä on kyse ja mitä kielellinen erityisvaikeus tarkoittaa. Vanhemmille on hyvä myös kertoa, että usein tarvitaan pidempi seuranta-aika, ennen kuin tarkkaa diagnoosia voidaan asettaa.
  • Kelan vammaistukea voidaan hakea, mikäli lapsen hoidosta tai kuntoutuksesta aiheutuu perheelle huomattavaa rasitusta. Sitä varten tarvitaan lääkärin laatima C-todistus tai vastaava selvitys.
  • Etiologisia tutkimuksia «Asikainen M. Miksi lapsen puhe ei suju. Duodecim 2...»1:
    • Perustason tutkimukset: kuulo, näkö, kasvu
    • Jatkotutkimukset (EEG, aivojen kuvantaminen, kromosomitutkimukset) ohjelmoidaan erikoislääkärin toimesta, jos epäillään epilepsiaa, spesifiä oireyhtymää, kehitysvammaisuutta tai keskushermostosairautta.

Kirjallisuutta

  1. Asikainen M. Miksi lapsen puhe ei suju. Duodecim 2004;120:2209-15; quiz 2216-7 «PMID: 15560453»PubMed