Meta-analyysia «Staessen JA, Gasowski J, Wang JG ym. Risks of untr...»1 varten isoloitu systolinen hypertensio määriteltiin niin, että systolisen verenpaineen piti olla vähintään 160 mmHg tai suurempi ja diastolisen paineen vähemmän kuin 95 mmHg. Mukaan hyväksyttiin potilaat, joiden ikä oli vähintään 60 vuotta. Meta-analyysiin hyväksyttiin yhteensä 8 tutkimusta, jotka on julkaistu vuosina 1985–98. Tutkimusten henkilömäärät vaihtelivat 840:stä 17 354:ään, yhteensä tutkittavia oli 15 693 (7 757 vertailuryhmässä ja 7 936 lääkehoitoryhmissä). Useimmissa tutkimuksissa tutkittavien keski-ikä oli noin 70 vuotta. 31 %:lla potilaista oli todettu erilaisia kardiovaskulaarisia komplikaatioita tutkimuksen alkaessa. Naisten osuus tutkimuksissa oli 57–77 % (paitsi kiinalaisessa tutkimuksessa, jossa osuus 36 %), ja tupakoijia heistä oli noin 16 %. Aloituslääkkeinä käytettiin tiatsideja, kalsiumkanavan salpaajia (dihydropyridiinityyppi) ja beetasalpaajia, lisälääkkeinä oli myös ACE:n estäjiä.
Tutkimuksien seuranta-ajan mediaani oli 3,8 vuotta (keskiarvojen vaihteluväli 2,0–6,1 vuotta). Tutkimuksen alussa keskimääräinen systolinen paine oli 174 (SD 12) ja diastolinen 83 (9) mmHg. Systolisen paineen muutos (korjattu alkuarvolla) lääkehoito- ja vertailuryhmien välillä oli 10,4 (95 % luottamusväli 9,8–11,0) mmHg ja vastaavasti diastolisen paineen osalta 4,1 (95 % luottamusväli 3,8–4,4) mmHg. Suhteellinen systolisen paineen pienenemä oli noin 6 % alkuarvosta ja vastaavasti diastolisen paineen osalta 5 %. Seuranta-aikana tapahtui 734 kuolemaa ja 835 suurta kardiovaskulaarista komplikaatiota vertailuryhmässä ja vastaavasti 656 ja 647 tapahtumaa lääkeryhmässä.
Lääkehoito vähensi kokonaiskuolleisuutta 13 % (95 % luottamusväli 2–22, p = 0,02) ja kardiovaskulaarisia kuolemia 18 % (95 % luottamusväli 4–29, p = 0,01). Fataalien ja ei-fataalien kardiovaskulaaritapahtumien vähenemä oli 26 % (95 % luottamusväli 17–34, p = 0,0001) ja vastaavasti fataalien ja ei-fataalien halvausten vähenemä 30 % (95 % luottamusväli 18–41, p = 0,0001) sekä fataalien ja ei-fataalien sepelvaltimotapahtumien vähenemä 23 % (95 % luottamusväli 10–34, p = 0,001).
Hoidon absoluuttista hyötyä arvioitiin vertaamalla yllä olevien päätetapahtumien ilmaantumista lääkehoito- ja vertailuryhmän välillä. Jotta estettäisiin 1 aivohalvaus, 48 potilasta pitäisi hoitaa 5 vuotta. Vastaava potilasluku 1 sepelvaltimotapahtuman estämiseksi on 64. Jotta estettäisiin 1 fataali tai ei-fataali kardiovaskulaaritapahtuma, potilasmäärä, jota pitäisi hoitaa 5 vuotta, oli 18 miehille (vs 38 naisille), 19 yli 70-vuotiaille (vs 39 60–69-vuotiaille) ja 16 henkilöille, joilla oli aikaisempi kardiovaskulaarikomplikaatio (vs 37, joilla ei ole aiempaa komplikaatiota).
Kaksoissokkotutkimuksessa «Kjeldsen SE, Dahlöf B, Devereux RB ym. Effects of ...»2 1 326 potilasta, joilla oli isoloitu systolinen verenpaine ja EKG:ssä vasemman kammion hypertrofian merkit, satunnaistettiin joko losartaanille tai atenololille.
Verenpaineen laskussa ryhmien välillä ei ollut eroa. Kardiovaskulaarinen mortaliteetin riski oli losartaaniryhmässä 46 % pienempi p = 0,01, aivohalvauksen riski 40 % pienempi p = 0,02 ja kokonaiskuolleisuuden riski 38 % alhaisempi p = 0,046. Tutkimus oli alaryhmäanalyysi ja liittyi LIFE-tutkimukseen.
Yli 75-vuotiailla tehtiin meta-analyysi «Schall P, Wehling M. Treatment of arterial hyperte...»3, joka käsitti satunnaistettuja, kontrolloituja kliinisiä tutkimuksia, jotka olivat kestoltaan vähintään 12 kuukautta ja analysoivat sydän- ja aivoverisuonitapahtumia potilailla, jotka olivat 75-vuotiaita tai vanhempia. Meta-analyysiin otettiin mukaan kaikkiaan 10 tutkimusta. Tutkimuksiin oli osallistunut 8 667 potilasta. Erikseen tehtiin analyysi tutkimuksista, joissa käsiteltiin isoloitua systolista verenpainetta. Tutkimuksissa oli tapahtunut 148 ei-kuolemaan johtanutta aivohalvausta ja 287 sydän- ja verisuonitapahtumaa hoidetuilla potilailla verrattuna 176 ei-kuolemaan johtanutta aivohalvausta (p = 0,02) ja 366 sydän- ja verisuonitapahtumaa (p = 0,0001) verrokeilla.
Sydämen vajaatoimintatapahtumat vähenivät merkitsevästi (64 vs. 121 tapahtumaa; p = 0,00001). Kokonaiskuolleisuus ei muuttunut merkitsevästi (riskisuhde 0,97). 9 tutkimusta, joissa oli 6 933 osallistujaa, sisällytettiin verenpaineen laskututkimukseen. Tutkimusten lopussa saavutettu verenpaine oli 164/83 mmHg lumeryhmässä ja 150/83 mmHg hoitoryhmässä. Tutkimusten alussa verenpaine oli 170,6 / 88,6 mmHg lumeryhmässä ja 175,4 / 94,6 mmHg hoitoryhmässä. Ainoastaan systolinen paine muuttui merkitsevästi (p = 0,0008).
Meta-analyysin perusteella 75-vuotiaiden ja vanhempien potilaiden, joilla oli kohtalainen tai vaikea verenpaine, verenpaineen hoito vähentää ei-fataaleja aivohalvauksia, sydän- ja verisuonitautisairastuvuutta ja kuolleisuutta ja sydämen vajaatoiminnan esiintymistä, mutta ei vähennä kokonaiskuolleisuutta.
Laaja vuonna 2023 julkaistu meta-analyysi «Brunström M, Carlberg B, Kjeldsen SE. Effect of an...»4 (24 satunnaistettua tutkimusta; 113105 potilasta; keskimääräinen lähtöverenpaine 149/83 mmHg; keski-ikä 67 v) kokosi tutkimukset, joissa verrattiin intensiivisempää verenpainetavoitetta vähemmän intensiiviseen tai aktiivista lääkettä lumeeseen ja joissa keskimääräinen systolinen verenpaine tutkimuksen alussa oli ≥140 mmHg ja diastolinen verenpaine < 90 mmHg. Hoito pienensi merkittävien kardiovaskulaaritapahtumien (MACE) riskiä 9 % (suhteellinen riski 0,91; 95 % luottamusväli 0,88–0,93), ja suhteellinen hyöty oli suurempi, kun systolinen verenpaine oli lähtötilanteessa ≥ 160 mmHg (suhteellinen riski 0,77), kuin tasolla 140–159 mmHg (suhteellinen riski 0,92). Saavutetun systolisen verenpainetason (< 130, 130–139 tai ≥ 140 mmHg) mukaan hoidon suhteellinen hyöty ei eronnut merkitsevästi. Toissijaisten päätemuuttujien osalta hoito vähensi aivohalvauksen, sydäninfarktin ja sydämen vajaatoiminnan riskiä; kardiovaskulaarisen kuolleisuuden riskin vähenemässä havaittiin trendi, kun taas kokonaiskuolleisuuteen ei todettu merkitsevää vaikutusta. Kuten ensisijaisessa, myös toissijaisissa lopputuloksissa lähtötilanteen systolisen verenpainen taso modifioi vaikutusta: teho oli selvempi, kun lähtötason systolinen verenpaine oli ≥ 160 mmHg. Aivohalvauksen, sydäninfarktin ja sydämen vajaatoiminnan riski pieneni myös potilailla, joilla oli alhaisempi systolinen verenpainetaso lähtötilanteessa (140–159 mmHg).