Ensimmäisessä tutkimuksessa «Amin EE, Bistervels IM, Meijer K ym. Reduced incid...»1 vuodelta 2018 satunnaistettiin kolmeen ryhmään 592 aikuista, joilla oli ensimmäinen syvä laskimotukos. Ensimmäinen ryhmä ei käyttänyt tukisidontaa tai tukisukkaa, toinen ryhmä käytti välittömästi diagnoosin asettamisen jälkeen tukisukkaa ja kolmas puolestaan tukisidontaa.Tukisidonnan tai tukisukan tuottama paine oli 35 mmHg. Akuutin vaiheen jälkeen turvotuksen laskeuduttua kaikki osallistujat käyttivät tukisukkaa vähintään 6 kuukauden ajan. Jäännöstukoksen määrää arvioitiin ultraäänellä keskimäärin 5,3 kuukauden (SD 1,9) kuluttua diagnoosista. Posttromboottisen syndrooman (PTS) esiintyvyyttä puolestaan arvioitiin Villaltan pisteytyksellä. Välittömän tukisidonnan tai /tukisukan käyttäjillä oli vähemmän jäännöstukosta (46,3 % vs. 66,7 %, OR 0,46; 95 % luottamusväli 0,27–0,80, p = 0,005) kuin ilman tukisidontaa tai tukisukkaa olleilla. Vastaavasti henkilöillä, joilla oli vähemmän jäännöstukosta, oli myös vähemmän PTS:ää (46 % vs. 54 %, OR 0,65; 95 % luottamusväli 0,46–0,92, p = 0,013).
Vuonna 2017 julkaistussa Cochrane-katsauksessa «Appelen D, van Loo E, Prins MH ym. Compression the...»2 yhdistettiin kymmenen satunnaistetun vertailevan tutkimuksen aineistot, joissa arvioitiin 30–40 mmHg:n hoitosukan kykyä vähentää PTS:n esiintyvyyttä 2 361 potilaalla alaraajalaskimotukoksen jälkeen lumesukkaan tai sukattomaan hoitoon verrattuna. Tutkimusten tulokset olivat ristiriitaisia: Viidessä tutkimuksessa (1 393 potilasta) hoitosukan käyttö vähensi PTS:n esiintyvyyttä (riskisuhde 0,62; 95 % luottamusväli 0,38–1,01, p = 0,05). Neljässä tutkimuksessa (1 224 potilasta) puolestaan vastaavaa hyötyä ei saavutettu vaikeaoireisen PTS:n estossa (riskisuhde 0,78; 95 % luottamusväli 0,53–1,15, p = 0,21. Eroa ei saatu myöskään laskimotukoksen uusiutumisen estossa (4 tutkimusta 1 212 potilasta, riskisuhde 0,94; 95 % luottamusväli 0,69–1,28, p = 0,69).
Vastaava tulos saatiin myös vuonna 2016 julkaistussa 1 462 potilasta käsittävässä meta-analyysissä «Subbiah R, Aggarwal V, Zhao H ym. Effect of compre...»3. Siinäkään ei havaittu tukisukan vähentävän PTS:n esiintyvyyttä (OR 0,56; 95 % luottamusväli 0,27–1,16; 36 % (269/739) vs. 45 % (322/723), p = 0,12).
Johtopäätös: hoitosukka ei todennäköisesti vähennä PTS:n esiintyvyyttä alaraajalaskimotukoksen jälkeen.
Hoitosukan merkitystä tutkivaan analyysiin «Kahn SR, Shapiro S, Wells PS ym. Compression stock...»4 otettiin mukaan 806 ensimmäistä, oireista, proksimaalista SLT:tä sairastavaa potilasta. Potilaat satunnaistettiin sokkoutetusti joko 30–40 mmHg:n lääkinnällisen hoitosukan tai lumesukan (paine alle 5 mmHg nilkkatasolla) ryhmään 2 viikon sisällä diagnoosista ja ohjeistettiin käyttämään sukkaa päivittäin 2 vuoden ajan. Sukka vaihdettiin uuteen vähintään 6 kuukauden välein. Aktiivihoitoryhmässä analysoitiin ne potilaat, jotka ilmoittivat käyttäneensä sukkaa vähintään 3 päivänä viikossa vähintään puolessa kontrollikäynneistä (kontrollikäynnit 1, 6, 12, 18 ja 24 kuukauden välein). Ensisijaiseksi päätetapahtumaksi määriteltiin PTS 6 kuukauden kohdalla tai myöhemmin diagnostisoituna Ginsbergin kriteerein (alaraajasärky ja turvotus yli 1 kuukauden ajan). PTS:n kumulatiivinen insidenssi oli 14,2 % aktiivihoitoryhmässä ja 12,7 % lumehoitoryhmässä (HR 1,13; 95 luottamusväli 0,73–1,76; p = 0,58).
Johtopäätös: rutiinimainen hoitosukan käyttö ei ole perusteltua.
Viidennessä tutkimuksessa «Aschwanden M, Jeanneret C, Koller MT ym. Effect of...»5 potilaat, joilla oli proksimaalinen syvä laskimotukos, satunnaistettiin 6 kuukauden käytön jälkeen lopettamaan hoitosukan käyttö (n = 84) tai jatkamaan vielä 18 kuukautta (n = 85). Päätetapahtumana oli PTS:n kehittyminen CEAP-luokituksen mukaisesti arvioituna. Potilaalta piti havaita vähintään C4-asteen löydöksiä eli laskimotautiin viittaavia ihomuutoksia, kuten pigmentoitumista, laskimoperäistä ekseemaa tai lipodermatoskleroosia (ihon ja ihonalaisen rasvakudoksen kovettumista).
Hoitoryhmässä C4-asteen päätetapahtuma kehittyi 11 potilaalle (13,1 %), mutta kellekään ei kehittynyt säärihaavaa keskimäärin 3,2 vuoden seurannan aikana, ja verrokkiryhmässä 17:lle (20,0 %) (riskisuhde HR 0,60; 95 % luottamusväli 0,28–1,28, p = 0,19) keskimäärin 2,9 vuoden seurannan aikana.
PTS:n ilmaantuvuudessa 2 vuoden aikana ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa ryhmien välillä.