Eislerin ja Daren «Eisler I, Dare C, Hodes M, ym. Family therapy for ...»1 satunnaistetussa kontrolloidussa englantilaisessa tutkimuksessa verrattiin kahta perheinterventiomuotoa anoreksiaa sairastavien avohoitopotilaiden hoidossa. 40 potilasta (keski-ikä 15,5 vuotta) jaettiin satunnaisesti ryhmiin niin, että toisessa hoitomuotona oli koko perheen terapia (conjoint family therapy, CFT) ja toisessa sellainen perheterapia, jossa potilasta ja vanhempia tavattiin erikseen (separated family therapy, SFT). Tapaamisten määrä vuoden aikana muotoutui kliinisen tarpeen mukaan niin, että CFT:ssä oli tunnin pituisia tapaamisia 16,4 ± 8,9 ja SFT:ssä 45 minuutin tapaamisia 15,5 ± 6,8.
Molemmat terapiamuodot osoittautuivat yhtä tehokkaiksi ravitsemustilan ja psykologisen tilan paranemisen suhteen (muun muassa painonnousu, masentuneisuus, pakkoajatukset, ahdistuneisuus). Niissä perheissä, joissa äiti oli hyvin kritisoiva potilasta kohtaan, SFT kuitenkin osoittautui CFT:tä paremmaksi hoitomuodoksi (p = 0,4). Verrattaessa hoitomuotoja yksilöllistä tilannetta mittaavien muuttujien suhteen oireet vähenivät enemmän SFT-ryhmässä, kun taas CFT-ryhmässä tapahtui enemmän psykologisia muutoksia. Perheen vuorovaikutusta mitattiin Expressed Emotion -mittarilla; hoidon myötä vanhempien väliset arvostelevat huomautukset vähenivät (p = 0,001) ja vanhempien välinen keskinäinen lämpö (p = 0,001) lisääntyi.
Edellisen tutkimuksen 5 vuoden seurannassa «Eisler I, Simic M, Russell GF, ym. A randomised co...»2 38 potilasta suostui uudelleen arviointiin. Kaiken kaikkiaan hoitomuotojen välillä ei ollut eroa; yli 75 % potilaista oli oireettomia.
Le Grangen ym. «Le Grange D, Hughes EK, Court A, ym. Randomized Cl...»3 Australiassa tertiääritason yksikössä toteutetussa satunnaistetussa kontrolloidussa tutkimuksessa verrattiin anoreksian perhepohjaista hoitoa (family-based treatment, FBT) perhepohjaiseen hoitomalliin, jossa terapiaan osallistuivat ainoastaan sairastuneen vanhemmat (parent-focused treatment, PFT). Tutkimuksen osallistujat (n = 107) olivat iältään 12–18-vuotiaita. 88 % osallistujista oli naispuolisia ja 93 % oli syntynyt Australiassa. Ensisijaisena lopputulosmuuttujana oli anoreksian remissio, jonka kriteereitä olivat mBMI > 95 % ja Global Eating Disorder Examination (EDE) -kyselyssä «Fairburn CG, Cooper Z. The Eating Disorder Examina...»4 tulos 1,59. Molemmat hoitointerventiot toteutettiin avohoitona, ja ne sisälsivät yhteensä 18 sessiota 6 kuukauden ajalla. FBT-ryhmässä terapeutti tapasi koko perhettä. PFT-ryhmässä terapiatapaamisiin osallistuivat vain vanhemmat ja käyntien yhteydessä nuori tapasi ainoastaan lyhyesti hoitajan, joka seurasi nuoren vointia intervention aikana ja antoi supportiivista ohjausta. Osallistujista 55 satunnaistettiin FBT-ryhmään ja 52 PFT-ryhmään. 1 PFT-ryhmän osallistuja suljettiin pois lopullisesta analyysista satunnaistamisvirheen perusteella, jolloin lopullinen otoskoko oli 106 osallistujaa. Hoidon keskeytti FBT-ryhmässä 9 osallistujaa ja PFT-ryhmässä 7 osallistujaa. Tilastoanalyysi tehtiin intention to treat -periaatteella.
Hoidon päättyessä PFT-ryhmän osallistujat olivat merkitsevästi useammin remissiossa (43,1 %) kuin FBT-ryhmän osallistujat (21,8 %) (OR 3,03; 95 % luottamusväli 1,23–7,46; p = 0,016). 6 kuukauden kohdalla hoidon päättymisestä remissiossa oli 39 % PFT-ryhmän osallistujista ja 22 % FBT-ryhmän osallistujista, ja ero säilyi marginaalisesti merkitsevänä (OR 2,48; 95 % luottamusväli 0,989–6,22; p = 0,053)12 kuukauden kohdalla (PFT 37 % ja FBT 29 %, OR 1,39; 95 % luottamusväli 0,60–3,21; p = 0,444). Osallistujakatoa tapahtui seuranta-aikana jonkin verran molemmissa ryhmissä, mutta ryhmien välillä ei ollut merkitsevää eroa tämän suhteen (12 kuukauden kohdalla hoidon päättymisestä 31 osallistujaa kummastakin ryhmästä saatiin arvioitua kaikkien muuttujien osalta).