Amerikkalaisen poikittaistutkimuksen «Tanner AC, Kent R Jr, Van Dyke T ym. Clinical and ...»3 aineisto käsitti 225 tervettä 20–40-vuotiasta hampaallista (hampaita ≥ 24, viisaudenhampaat pois lukien) tutkittavaa, jotka eivät olleet aiemmin saaneet hampaan puhdistuksia kummempaa parodontaalihoitoa ja joilla keskimääräinen kiinnitystaso oli < 2 mm. Heille tehtiin kattava kliininen parodontaalitutkimus, jossa mitattiin kaikki hampaat (paitsi viisaudenhampaat) kuudelta pinnalta. Tutkittavat jakautuivat parodontaalisesti terveisiin (n = 52, joista miehiä 29 %, tupakoijia 8 %, valkoihoisia 26 %), joilla ei havaittu kiinnityksen menetystä yli 2 mm ja joiden keskimääräinen kiinnitystaso oli 1,5 mm tai vähemmän sekä kahteen alkavan parodontiitin luokkaan. Luokassa I (n = 120, miehiä 46 %, tupakoijia 15 %, valkoihoisia 55 %) hampaistossa oli vähintään yksi kohta, jossa kiinnityksen menetystä oli yli 2 mm, mutta keskimääräinen kiinnitystaso oli 1.5 mm tai vähemmän ja luokassa II (n = 53, miehiä 47 %, tupakoijia 21 %, valkoihoisia 19 %) hampaistossa oli vähintään yksi kohta, jossa kiinnityksen menetystä yli 2 mm, ja keskimääräinen kiinnitystaso yli 1,5 mm mutta alle 2 mm. Toisin sanoen tutkimuksessa keskityttiin aivan alkaviin muutoksiin parodontiumin tilassa. Kohonnut BOP-% (p < 0,0001) kuin myös ien- ja plakki-indeksi (p-arvot < 0,0001 ja 0,0002) liittyi alkavaan parodontiittiin eli kiinnityksen menetykseen ja syventyneisiin taskuihin, joita esiintyi ensin molaarien (varsinkin toisten alaposkihampaiden), sitten premolaarien ja vasta viimeksi etuhampaiden approksimaalipinnoilla. Tutkimuksen mukaan ikenen tulehdusreaktio ja ienverenvuoto liittyvät parodontiitin ensimmäisiin kliinisesti mitattaviin merkkeihin nuorilla aikuisilla.
Kaikkiaan 26 vuotta kestäneessä norjalaisessa prospektiivisessa pitkittäistutkimuksessa «Schätzle M, Löe H, Bürgin W ym. Clinical course of...»2tutkittavat olivat alkuvaiheessa (vuonna 1969, n = 565) iältään 16–34-vuotiaita, Oslossa syntyneitä, keskiluokkaan kuuluvia norjalaismiehiä. Kaikki olivat noudattaneet lapsesta saakka päivittäistä suuhygieniaa ja käyneet vuosittain säännöllisessä hammashoidossa, joten heillä oli keskimäärin hyvä tai erinomainen ienterveys. Joka tutkimuskäynnillä (vuosina 1969, 1971, 1973, 1975, 1981, 1988 ja 1995) tutkittavat vastasivat kysymyksiin hampaiden omahoidosta ja heille tehtiin kattava kliininen parodontaalitutkimus. Vuonna 1995 tutkimuskäynnille osallistui 223 tutkittavaa. Tutkittavat jaettiin yhdeksään ikäkohorttiin (< 20, 20–24, 25–29, 30–34, 35–39, 40–44, 45–49, 50–54 ja 55–59 vuotta). Hampaiston pintakohtaista tarkastelua varten muodostettiin kolme ienkudoksen terveyttä kuvaavaa "gingival index" -luokkaa: GI = 0 (terve ien), GI = 1 (hieman tulehtunut ien) ja GI = 2 (tulehtunut ien, jossa BOP). Kiinnityksen menetys > 2 mm määriteltiin aiheutuneeksi ikenen vetäytymisestä, taskun syvenemisestä tai molemmista. Noin 20–30 % tutkituista pinnoista sai arvon GI = 0, 55–65 % arvon GI = 1 ja 10–20 % arvon GI = 2. Verrattuna GI = 0 -pintoihin, OR kiinnityksen menetykselle oli 2,29 (95 % luottamusväli 2,21–2,39) GI = 1 -pinnoilla ja 3,22 (95 % luottamusväli 3,03–3,42) GI = 2 -pinnoilla, jossa esiintyi toistuvaa ienverenvuotoa mitattaessa.
Ikenen tulehdusaste oli voimakkain selittävä tekijä kiinnityksen menetykselle. Vaikka tupakointi oli GI = 0 -ryhmässä merkittävä riskitekijä (OR 2,02, 95 % luottamusväli 1,27–3,20), GI = 2 -ryhmässä se ei saavuttanut tilastollista merkitsevyyttä. 30 vuotta täyttäneillä > 30 %:ssa GI = 2 -pinnoilta, 9 %:ssa GI = 1 -pinnoilta ja < 3 %:ssa GI = 0 -pinnoilta löytyi subgingivaalista hammaskiveä. 55 vuotta täyttäneillä esiintyi 4–6 mm:n syvyisiä taskuja noin 30 %:lla GI = 2 -pinnoista, mutta vain 2 %:lla GI = 0 -pinnoista. Approksimaaliväleissä esiintyvä kiinnityksen menetys liittyi taskumuodostukseen, ja sitä ilmaantui jo < 20-vuotiaille. Syventyneitä taskuja esiintyi 55 vuotta täyttäneillä 54 %:ssa GI = 2 -approksimaalipinnoista, 28 %:ssa GI = 1 -pinnoista ja 20 %:ssa GI = 0 -pinnoista. Kumulatiivinen kiinnityksen menetys ikävuosien 16–60 välillä oli 1,86 mm (vaihteluväli 0,08–1,94 mm) niillä pinnoilla, jotka pysyivät toistuvasti terveinä, kun taas toistuvasti vuotavilla pinnoilla menetys oli 75 % suurempi eli 3,23 mm (vaihteluväli 0,09–3,32 mm).
Tutkimuksen johtopäätös oli, että toistuva tai jatkuva ikenen tulehdus (BOP) vaikuttaa kroonisen parodontiitin syntyyn ja etenemiseen.
Amerikkalaisessa prospektiivisessa pitkittäistutkimuksessa «Dietrich T, Kaye EK, Nunn ME ym. Gingivitis suscep...»1tutkittavat koostuivat 462:ta terveestä valkoihoisesta, tupakoimattomasta, hampaallisesta (≥ 10 hammasta) miehestä, joiden keski-ikä oli 68 vuotta (vaihteluväli 47–92 vuotta). Heiltä sama parodontologi tutki kliinisesti ja röntgenologisesti koko hampaiston (viisaudenhampaat pois lukien) noin kolmen vuoden välein vuosien 1987–98 välisenä aikana kolmesti. Tutkittavat luokiteltiin parodontaalisesti terveiksi, mikäli kiinnityskudoskato oli < 2 mm ja taskun syvyydet jäivät < 5 mm, tai sairaiksi, mikäli hampaistossa oli vähintään 1 approksimaalinen mittauskohta, jossa kiinnityskudoskatoa ≥ 2 mm ja taskun syvyys ≥ 5 mm. Molemmat ryhmät olivat sosiodemografisesti samanlaiset. Hammaskohtaiseen analyysiin otettiin mukaan hampaat, joissa kiinnityskudoskato oli < 2 mm. Ientulehdustaipumus määriteltiin ikenen tulehdusasteen sekä plakin ja hammaskiven suhteen «Trombelli L, Tatakis DN, Scapoli C ym. Modulation ...»4.
Ienverenvuoto oli merkitsevästi yleisempää parodontiittiryhmässä kuin vastaavasti terveessä ryhmässä plakista, hammaskivestä tms. riippumatta. Alle 65-vuotiailla parodontiittiryhmässä ienverenvuoto oli kaksi kertaa yleisempää (OR 2,1, 95 % luottamusväli 1,5–3,1) kuin terveillä, mutta vaikka tulos oli samansuuntainen 65 vuotta täyttäneillä miehillä, assosiaatio ei ollut tilastollisesti merkittävä (OR 1,2, 95 % luottamusväli 0,9–1,6).
Johtopäätös tästä tutkimuksesta oli, että ientulehdustaipumus – ainakin miehillä – liittyy alttiuteen sairastua parodontiittiin.
Tämä teksti on linkitetty seuraaviin artikkeleihin: