Amerikkalaisen poikittaistutkimuksen «Tanner AC, Kent R Jr, Van Dyke T, ym. Clinical and...»1 aineisto käsitti 225 tervettä 20–40-vuotiasta hampaallista (hampaita ≥ 24, viisaudenhampaat pois lukien) tutkittavaa, jotka eivät olleet aiemmin saaneet ammattimaista parodontologista hoitoa tavanomaista hampaiden puhdistusta lukuun ottamatta ja joilla keskimääräinen kiinnityskato oli < 2 mm. Heille tehtiin kattava kliininen parodontologinen tutkimus, jossa tutkittiin kaikki hampaat (paitsi viisaudenhampaat) kuudelta pinnalta. Tutkittavat jakautuivat parodontaalisesti terveisiin (n = 52, joista miehiä 29 %, tupakoijia 8 %, valkoihoisia 26 %), joilla ei havaittu kiinnityksen menetystä yli 2 mm ja joiden keskimääräinen kiinnityksen menetys oli 1,5 mm tai vähemmän, sekä kahteen alkavan parodontiitin luokkaan. Luokassa I (n = 120, miehiä 46 %, tupakoitsijoita 15 %, valkoihoisia 55 %) hampaistossa oli vähintään yksi kohta, jossa kiinnityksen menetystä oli yli 2 mm, mutta keskimääräinen kiinnityksen menetys oli 1,5 mm tai vähemmän ja luokassa II (n = 53, miehiä 47 %, tupakoitsijoita 21 %, valkoihoisia 19 %) hampaistossa oli vähintään yksi kohta, jossa kiinnityksen menetystä oli yli 2 mm ja keskimääräinen kiinnityksen menetys oli yli 1,5 mm, mutta alle 2 mm. Tutkimuksessa keskityttiin siis aivan alkaviin parodontiittimuutoksiin. Suurentunut ienverenvuotoprosentti (p < 0,0001) kuin myös ien- ja plakki-indeksi (p-arvot < 0,0001 ja 0,0002) liittyivät alkavaan parodontiittiin eli kiinnityksen menetykseen ja syventyneisiin taskuihin, joita esiintyi ensin takahampaiden (varsinkin toisten alaposkihampaiden), sitten välihampaiden ja vasta viimeksi etuhampaiden hammasvälipinnoilla. Tutkimuksen mukaan ikenen tulehdusreaktio ja ienverenvuoto liittyvät parodontiitin ensimmäisiin kliinisesti mitattaviin merkkeihin nuorilla aikuisilla.
Kaikkiaan 26 vuotta kestäneessä norjalaisessa etenevässä pitkittäistutkimuksessa «Schätzle M, Löe H, Bürgin W, ym. Clinical course o...»2 tutkittavat olivat alkuvaiheessa (vuonna 1969, n = 565) iältään 16–34-vuotiaita, Oslossa syntyneitä, keskiluokkaan kuuluvia norjalaismiehiä. Kaikki olivat noudattaneet lapsesta saakka päivittäistä suuhygieniaa ja käyneet vuosittain säännöllisessä hammashoidossa, joten heillä oli keskimäärin hyvä tai erinomainen ienterveys. Joka tutkimuskäynnillä (vuosina 1969, 1971, 1973, 1975, 1981, 1988 ja 1995) tutkittavat vastasivat kysymyksiin hampaiden omahoidosta ja heille tehtiin kattava kliininen parodontologinen tutkimus. Vuonna 1995 tutkimuskäynnille osallistui 223 tutkittavaa. Tutkittavat jaettiin yhdeksään ikäkohorttiin (< 20, 20–24, 25–29, 30–34, 35–39, 40–44, 45–49, 50–54 ja 55–59 vuotta). Hampaiston pintakohtaista tarkastelua varten muodostettiin kolme ienkudoksen terveyttä kuvaavaa "gingival index" -luokkaa: GI = 0 (terve ien), GI = 1 (hieman tulehtunut ien) ja GI = 2 (tulehtunut ien, jossa vuotoa ientaskumittauksen jälkeen). Kiinnityksen menetys > 2 mm määriteltiin aiheutuneeksi ikenen vetäytymisestä, taskun syvenemisestä tai molemmista. Noin 20–30 % tutkituista pinnoista sai arvon GI = 0, 55–65 % arvon GI = 1 ja 10–20 % arvon GI = 2. Verrattuna GI = 0 -pintoihin vetosuhde (OR) kiinnityksen menetykselle oli 2,29 (95 % luottamusväli 2,21–2,39) GI = 1 -pinnoilla ja 3,22 (95 % luottamusväli 3,03–3,42) GI = 2 -pinnoilla, joissa esiintyi toistuvaa ienverenvuotoa mitattaessa.
Ikenen tulehdusaste oli voimakkain selittävä tekijä kiinnityksen menetykselle. Vaikka tupakointi oli GI = 0 -ryhmässä merkittävä riskitekijä (OR 2,02; 95 % luottamusväli 1,27–3,20), GI = 2 -ryhmässä se ei saavuttanut tilastollista merkitsevyyttä. 30 vuotta täyttäneillä > 30 %:ssa GI = 2 -pinnoilta, 9 %:ssa GI = 1 -pinnoilta ja < 3 %:ssa GI = 0 -pinnoilta löytyi subgingivaalista hammaskiveä. 55 vuotta täyttäneillä esiintyi 4–6 mm:n syvyisiä taskuja noin 30 %:lla GI = 2 -pinnoista, mutta vain 2 %:lla GI = 0 -pinnoista. Hammasvälipinnoilla esiintyvä kiinnityksen menetys liittyi taskumuodostukseen, ja sitä ilmaantui jo < 20-vuotiaille. Syventyneitä taskuja esiintyi 55 vuotta täyttäneillä 54 %:ssa GI = 2 -hammasvälipinnoista, 28 %:ssa GI = 1 -pinnoista ja 20 %:ssa GI = 0 -pinnoista. Kumulatiivinen kiinnityksen menetys ikävuosien 16–60 välillä oli 1,86 mm (vaihteluväli 0,08–1,94 mm) niillä pinnoilla, jotka pysyivät toistuvasti terveinä, kun taas toistuvasti vuotavilla pinnoilla menetys oli 75 % suurempi eli 3,23 mm (vaihteluväli 0,09–3,32 mm).
Amerikkalaisessa etenevässä pitkittäistutkimuksessa «Dietrich T, Kaye EK, Nunn ME, ym. Gingivitis susce...»3 tutkittavat koostuivat 462 terveestä valkoihoisesta, tupakoimattomasta, hampaallisesta (≥ 10 hammasta) miehestä, joiden keski-ikä oli 68 vuotta (vaihteluväli 47–92 vuotta). Heiltä sama parodontologi tutki kliinisesti ja röntgenologisesti koko hampaiston (viisaudenhampaat pois lukien) noin kolmen vuoden välein vuosien 1987–98 välisenä aikana kolmesti. Tutkittavat luokiteltiin parodontaalisesti terveiksi, mikäli kiinnityskudoskato oli < 2 mm ja taskun syvyydet < 5 mm, tai sairaiksi, mikäli hampaistossa oli vähintään 1 hammasvälipintojen mittauskohta, jossa kiinnityskudoskatoa ≥ 2 mm ja taskun syvyys ≥ 5 mm. Molemmat ryhmät olivat sosiodemografisesti samanlaiset. Hammaskohtaiseen analyysiin otettiin mukaan hampaat, joissa kiinnityskudoskato oli < 2 mm. Ientulehdustaipumus määriteltiin ikenen tulehdusasteen sekä plakin ja hammaskiven suhteen «Trombelli L, Tatakis DN, Scapoli C, ym. Modulation...»4.
Ienverenvuoto oli merkitsevästi yleisempää parodontiittiryhmässä kuin vastaavasti terveessä ryhmässä plakista, hammaskivestä tai muista tekijöistä riippumatta. Alle 65-vuotiailla parodontiittiryhmässä ienverenvuoto oli yleisempää (OR 2,1; 95 % luottamusväli 1,5–3,1) kuin terveillä. Tulos oli samansuuntainen 65 vuotta täyttäneillä miehillä, mutta yhteys ei ollut tilastollisesti merkittävä (OR 1,2; 95 % luottamusväli 0,9–1,6).
Kommentti:
Yhdennentoista eurooppalaisen parodontologian konsensuskokouksen tarkoituksena oli käsitellä parodontaalisairauksien primaari- ja sekundaariprevention tieteellinen näyttö ja antaa suosituksia yksilöille, suun terveydenhuollon ammattilaisille ja kansanterveysviranomaisille «Tonetti MS, Chapple IL, Jepsen S, ym. Primary and ...»5. Kokouksen raportti perustui 16 systemaattiseen katsaukseen ja metakatsaukseen. Raportissa korostettiin ientulehduksen merkitystä parodontiitin keskeisenä riskitekijänä. Ienverenvuoto nostettiin sekä parodontaalisairauksien tärkeimmäksi riskitekijäksi, että näiden ensimmäiseksi merkiksi. Kattavan katsausartikkelin mukaan «Trombelli L, Farina R, Silva CO, ym. Plaque-induce...»6 ienverenvuotoa voidaan hyödyntää erottamaan terveet tapaukset gingiviittitapauksista. Lisäksi kohdissa, joissa todetaan ienverenvuotoa, on suurempi todennäköisyys kiinnitysmenetykseen, ja niissä esiintyy enemmän progressiivista vakavaa kiinnitysmenetystä verrattuna kohtiin, joissa ei esiinny ienverenvuotoa.