Systemaattisessa katsauksessa ja meta-analyysissa «Sanz-Sánchez I, Montero E, Citterio F, ym. Efficac...»1 pyrittiin vastaamaan kysymykseen "Kuinka tehokasta läppäkirurgia (access flap, AF) on verrattuna subgingivaaliseen instrumenttointiin taskusyvyyksien (PD) madaltumisessa". Kirjallisuushaku tehtiin tietokannoista PubMed, Scopus ja Cochrane. Katsaukseen valikoitui 2 117 artikkelin joukosta 18 satunnaistettua kliinistä tutkimusta, joista on tehty 36 julkaisua vuosina 1982–2016. Tutkimukset oli tehty aikuisille potilaille, joilla oli krooninen tai aggressiivinen parodontiiitti (Armitage 1999), seuranta-aika oli vähintään 6 kuukautta ja hoitoryhmässä vähintään 10 potilasta. 15 tutkimuksessa käytettiin split-mouth-tekniikkaa ja lopuissa rinnakkaisia tutkimusryhmiä. AF saattoi olla minkä tahansa tyyppinen kirurginen läppä. Subgingivaalinen instrumentointi voitiin tehdä joko yksistään tai käyttäen tukihoitoja. Suurimmassa osassa tutkimuksista subgingivaalinen instrumentointi tehtiin ennen kirurgiaa. Satunnaistamisen jälkeen toinen ryhmä sai kirurgista hoitoa ja toiselle ryhmälle toistettiin subgingivaalinen instrumentointi. Katsauksessa huomioitiin muuttujana myös kliininen kiinnitystaso (CAL).
Matalien taskujen (1–4 mm) osalta ientaskujen madaltuminen oli kliiniseltä merkitykseltään vähäistä molemmissa ryhmissä (n = 4; WMD = -0,02 mm; 95 % luottamusväli -0,09–0,05; p = 0,648). Molemmissa ryhmissä todettiin kiinnitystason menetystä, mutta se oli suurempaa kirurgisesti hoidetuilla potilailla sekä lyhyellä (n = 7; WMD = -0,43 mm; 95 % luottamusväli -0,56 − -0,28; p < 0,001) että pitkällä aikavälillä (n = 6; WMD = -0,27 mm; 95 % luottamusväli -0,34 − -0,20; p < 0,001 ). Subgingivaalisen instrumentoinnin etuna on se, että hoito voidaan kohdistaa vain hoitoa tarvitseville alueille.
Keskisyvien taskujen (4–6 mm) madaltuminen oli merkittävää molemmissa ryhmissä. Taskujen madaltuminen oli suurempaa kirurgisesti hoidetussa ryhmässä lyhyellä aikavälillä (n = 4; WMD = 0,34 mm; 95 % luottamusväli 0,21–0,46; p < 0,001), mutta ero tasoittui vuoden seuranta-ajalla. Kiinnitystason (CAL) todettiin parantuneen ryhmässä, joille tehtiin subgingivaalinen instrumentointi verrattuna kirurgisesti hoidettuihin potilaisiin. Ero säilyi myös pitkällä aikavälillä, joskin tasoittui hieman (n = 7; WMD = -0,34 mm; 95 % luottamusväli -0,46 − -0,22; p < 0,001, ja n = 6; WMD = -0,12 mm; 95 % luottamusväli -0,22 − -0,01; p = 0,032).
Syvien taskujen (> 6 mm) madaltuminen oli merkittävää molemmissa ryhmissä. Taskujen madaltuminen oli kuitenkin suurempaa kirurgisesti hoidetulla ryhmällä sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä, vaikka erot tasoittuivat selvästi ajan kuluessa (n = 4; WMD = 0,67 mm; 95 % luottamusväli 0,37–0,97; p < 0,001, ja n = 4; WMD = 0,39 mm; 95 % luottamusväli 0,09–0,70; p = 0,012. Pitkällä aikavälillä kirurgisesti hoidettujen potilaiden etu oli < 0,5 mm. Kiinnitystason (CAL) osalta ryhmien välillä ei todettu eroja (n = 7; WMD = 0,19 mm; 95 % luottamusväli -0,04 – 0,43; p = 0,111, ja n = 6; WMD = 0,07 mm; 95 % luottamusväli -0,15–0,29; p = 0,524).
Pitkällä aikavälillä eri hoitomuodoilla (kirurginen vs. ei-kirurginen) saavutettujen tulosten erot näyttävät katoavan ja ovat riippuvaisia muista tekijöistä, kuten omahoidosta ja ylläpitohoidosta.
Katsaukseen otetut tutkimukset olivat varsin heterogeenisiä, mutta tulokset vahvistavat aikaisempia tutkimustuloksia siitä, että subgingivaalinen instrumentointi on vähintään yhtä tehokas hoitomuoto matalien ja keskisyvien taskujen hoidossa kuin kirurginen hoito. Tutkimuksissa ei pyritty selvittämään muiden tekijöiden, kuten iän ja tupakoinnin tai omahoidon, vaikutusta tuloksiin. Syvien ientaskujen hoidossa kirurgisella hoidolla näytettäisiin saatavan hivenen parempia tuloksia.