Näytön luotettavuuteen vaikuttavat tekijät: Näyttö perustuu viiteen tapaus-verrokkitutkimukseen, joiden tulokset ovat samansuuntaiset.
Witterin ym. tapaus-verrokkitutkimuksessa «Witter DJ, Creugers NH, Kreulen CM ym. Occlusal st...»1 (2001) tutkimusryhmässä (lyhentynyt hammaskaari) oli 74 potilasta ja vertailuryhmässä (täysi hammaskaari) 72 potilasta. Tutkimuksen tarkoitus oli analysoida ja vertailla purennan muutoksia näissä ryhmissä, seuranta-aika oli 9 vuotta. 57 % potilaista molemmissa ryhmissä oli mukana tarkastelussa 9 vuoden kohdalla. Okklusaalista stabiliteettia mitattiin tässä tutkimuksessa rekisteröimällä diasteemat, etuhampaiden kontaktit keskipurennassa, vertikaalinen ja horisontaalinen ylipurenta, purupinnan kuluminen ja hampaiden parodontaalinen tuki.
Lyhentyneessä hammaskaaressa ylipurennat ja hampaiden kuluminen olivat vastaavia kuin täydessä hammaskaaressa. Lyhentyneen hammaskaaren ryhmässä oli enemmän diasteemaisuutta kuin täyden hammaskaaren vertailuryhmässä (alaryhmät 0,4 ± 0,1 ja 0,5 ± 0,1 vs. vertailuryhmä 0,1 ± 0,0, p < 0,01) ja prosentuaalisesti enemmän etuhammaskontakteja kuin vertailuryhmässä (-73 % vs. 62 %, p < 0,05). Muutokset olivat kuitenkin tasaisia, ja purennan destruktiota ei tapahtunut.
Tutkijoiden johtopäätös oli, että lyhentynyt hammaskaari voi olla purennallisesti stabiili. Purennan muutokset ovat rajoittuneita ja johtavat uuteen purennan tasapainotilanteeseen.
Witterin ym. tapaus-verrokkitutkimuksessa «Witter DJ, van Elteren P, Käyser AF. Migration of ...»2 (1987) vertailtiin tutkimusryhmän (lyhentynyt hammaskaari, n = 60) ja vertailuryhmän (täysi hammaskaari, n = 72) purennan eroja. Erityisesti oltiin kiinnostuneita hampaiden siirtymisestä ja purennan muuttumisesta. Mittareina olivat okklusaaliset kontaktit, ylipurennat, diasteemaisuus ja hampaiden purupintojen kuluminen.
Tuloksena oli, että lyhentyneessä hammaskaaressa oli enemmän diasteemaisuutta (alapremolaarialueella p = 0,005) alle 40-vuotiaiden ikäryhmässä. Muita eroja ryhmien välillä ei ollut. Tämä hampaiden siirtyminen oli kuitenkin hyväksyttävissä rajoissa.
Witterin ym. (1994) seurantatutkimuksessa «Witter DJ, de Haan AF, Käyser AF ym. A 6-year foll...»3 vertailtiin tutkimusryhmää (lyhentynyt hammaskaari, n = 55) ja vertailuryhmää (täysi hammaskaari, n = 52) keskenään. Lisäksi mukana oli pienempi joukko potilaita, joilla oli lyhentynyt hammaskaari ja alaleuan irrotettava osaproteesi (n = 19). Tutkimusjoukosta oli mukana 6 vuoden kohdalla 74 %, 76 % ja 72 %, vastaavasti.
Tarkoituksena oli analysoida purennan stabiilisuutta 6 vuoden jaksolla. Purennan stabiilisuutta mitattiin rekisteröimällä etualueen kontaktien lukumäärä keskipurennassa, vertikaalinen ylipurenta, diasteemaisuus ja parodontaalinen luutuki.
Tuloksena oli, että lyhentyneen hammaskaaren ryhmässä etualueella oli enemmän kontakteja keskipurennassa verrattuna vertailuryhmään, mutta muutos ei ollut tilastollisesti merkittävä. Ylipurenta pysyi näissä ryhmissä samana (ryhmien välillä ei tilastollisesti merkitsevää eroa). Premolaarialueella oli diasteemaisuutta, mutta seuranta-aikana muutokset eivät olleet merkittäviä.
Tutkijoiden johtopäätös on, että lyhentynyt hammaskaari on purennallisesti stabiili. Diasteemaisuus lisääntyy poistojen jälkeen, mutta johtaa uuteen tasapainotilanteeseen. Vapaapäätteinen irtoproteesi ei näyttänyt estävän purennassa tapahtuvia vähäisiä muutoksia.
Kernin ym. (2017) satunnaistetussa tapaus-verrokkitutkimuksessa «Kern JS, Wolfart S, Hilgers RD, ym. The randomized...»4 selvitettiin 5 vuoden ajanjaksolla, miten kaksi eri hoitomenetelmää – osaproteesihoito (PRDP-ryhmä, n = 50) ja lyhentyneen hammaskaaren (SDA, n = 41) konseptin mukainen premolaarien okkluusioon perustuva hoito – vaikuttavat hampaiden aukkoisuuteen. Tutkimuksen tavoitteena oli arvioida, miten osaproteesihoito (PRDP) ja lyhentynyt hammaskaari -konsepti (SDA) vaikuttavat hampaiden välisiin tiloihin 5 vuoden seuranta-aikana.
Tutkimuksessa 91 potilasta satunnaistettiin joko PRDP-ryhmään (n = 50) tai SDA-ryhmään (n = 41). Etuhampaiden väliset raot mitattiin mittaustikuilla ja luokiteltiin: 0 (< 0,1 mm), 1 (< 0,5 mm), 2 (0,5–1 mm), 3 (> 1 mm). Analyysissä käytettiin varianssianalyysiä (ANOVA).
Tuloksena oli, että muutoksia havaittiin 70,7 %:lla potilaista. Tilastollisesti merkitsevä ero havaittiin alaleuassa: PRDP-ryhmän keskimääräinen muutos oli 0,23 ja SDA-ryhmän 0,02 (p = 0,023). Kummassakaan ryhmässä ei kehittynyt seuranta-aikana merkittävää aukkoisuutta, mutta SDA-konsepti oli hieman parempi.
Tutkijoiden johtopäätös oli, että tulokset tukevat SDA-konseptia, kun päätetään puuttuvien poskihampaiden korvaamisesta.
Zhangin ym. (2014) tapaus-verrokki-tutkimuksessa «Zhang Q, Witter DJ, Bronkhorst EM, ym. Occlusal to...»5 selvitettiin yli 40-vuotiaiden kiinalaisten hampaiston kulumisen (okklusaalinen abraasio) ja lyhentyneen hammaskaaren (SDA) välistä yhteyttä. 1 462 kaupunki- ja maaseutuasukkaan joukosta muodostettiin kaksi ryhmää: lyhentynyt hammaskaari (SDA, n = 150) ja satunnaisesti valittu täysi hammaskaari (CDA, n = 65). Hampaiden kuluminen arvioitiin muokatulla Smith ja Knight -indeksillä (OTWI) ja tulokset analysoitiin logistisella regressiolla.
Tuloksena oli, että lyhentyneellä hammaskaarella ei ollut tilastollisesti merkitsevää vaikutusta vakavaan hampaiden kulumiseen (OTWI-pisteet 3 tai 4). Korkeampi ikä oli yhteydessä voimakkaampaan kulumiseen. Kaupunkilaisilla esiintyi vakavaa kulumista harvemmin kuin maaseudun asukkailla. Naisten etuhampaissa esiintyi keskimäärin vähemmän kulumista kuin miesten. Lyhentyneessä hammaskaaressa välihampaat (premolaarit) olivat kuluneempia kuin täydessä hammaskaaressa (+0,213 p = 0,006). Mitä vähemmän henkilöillä oli takahampaiden purentapareja (POP), sitä enemmän heidän etuhampaansa olivat kuluneet.
Tutkijoiden johtopäätöksenä oli, että henkilöillä, joilla on lyhentynyt hammaskaari, hampaisto kuluu kokonaisuudessaan samalla tavalla kuin henkilöillä, joilla on täysi hammaskaari. Lyhentyneessä hammaskaaressa välihampaat (premolaarit) kuitenkin kuluvat todennäköisemmin enemmän, ja takahampaiden puuttuminen suurentaa etuhampaiden kulumisen riskiä.
Kommentit
Tutkimusten valossa vaikuttaa siltä, että lyhentynyt hammaskaari on purennallisesti stabiili. Aukkoisuuden lisääntyminen ei välttämättä lisää purennan instabiliteettia.
Tutkimuksen «Zhang Q, Witter DJ, Bronkhorst EM, ym. Occlusal to...»5 sovellettavuus suomalaiseen väestöön on vain kohtalainen. On todennäköistä, että ruokavalio ja sen kuluttavuus poikkeavat länsimaisesta, ja bruksausta ei ole otettu huomioon. Tutkimuksen asetelma on kuitenkin hyvä ja tutkimus on muutoin huolella dokumentoitu.