Näytön luotettavuuteen vaikuttavat tekijät: ei meta-analyysejä, satunnaistetussa kliinisessä kokeessa laajahkot luottamusvälit (tulosten epätarkkuus), havainnoiva tutkimus tasokas.
Systemaattisen katsauksen «Khan S, Musekiwa A, Chikte UM, ym. Differences in ...»1 tarkoitus oli tarkastella toiminnallisia muuttujia sekä potilastyytyväisyyttä henkilöillä, joilla oli lyhentynyt hammaskaari (shortened dental arch, SDA) verrattuna henkilöihin, joiden lyhentynyt hammaskaari oli proteettisesti kuntoutettu (restored dental arch, RDA) tai joilla oli oma täysi hampaisto (CDA). Tässä näytönastekatsauksessa arvioidaan katsauksen purentaelimistön toimintahäiriöihin liittyvää päätemuuttujaa, joka oli nivelperäinen toimintahäiriö. Katsausprotokolla noudatti Cochrane- työkalua harhan arvioinnissa ja GRADE-työkalua näytön luotettavuuden arvioinnissa. Katsaukseen haettiin sellaisia vuosina 1980–2014 julkaistuja satunnaistettuja kliinisiä kokeita, joiden osallistujat olivat yli 18-vuotiaita ja joissa oli otos yksilöistä, joilla oli lyhentynyt hammaskaari. Purentaelimistön toimintahäiriöitä päätemuuttujana käyttäviä tutkimuksia löytyi vain kaksi. Otoskoko oli kummassakin kohtalainen (n = 53 ja 146) ja seuranta-aika pitkä (5 ja 9 vuotta). Verrattaessa kiinteitä ja irrotettavia proteettisia rakenteita RDA-ryhmässä ei ryhmien välillä havaittu eroa nivelperäisen toimintahäiriöiden esiintymisessä (RR 0,64; 95 % luottamusväli 0,36–1,16). Verrattaessa henkilöitä, joilla oli SDA, henkilöihin, joilla oli oma täysi hampaisto, havaittiin että kummassakin ryhmässä leukanivelen toimintahäiriöiden esiintyvyys, vakavuus sekä oireet ja löydökset olivat samanlaisia (SDA 65–79 %, CDA 70–75 %).
Tutkimuksen «Reissmann DR, Heydecke G, Schierz O, ym. The rando...»2 tarkoitus oli selvittää lyhentyneen hammaskaaren vaikutus purentaelimistön toimintahäiriöön liittyvän kivun riskiin. Vuonna 2013 julkaistuun satunnaistettuun kontrolloituun monikeskustutkimukseen rekrytoitiin henkilöitä, joilta puuttuivat vähintään molaarit toisesta leuasta, joilla oli samassa leuassa jäljellä kulmahammas ja enintään kaksi premolaaria kummallakin puolen ja joilla ei ollut TMD-oireita eikä löydöksiä. Tutkimukseen osallistui 152 henkilöä 14:stä eri hammaslääketieteen oppilaitoksesta Saksassa. Tutkittavat satunnaistettiin kahteen ryhmään: SDA (n = 71), jossa molaareja ei korvattu (toisen premolaarin puuttuessa korvattiin se vapaapäätteisellä sillalla), ja RDP (n = 81), jossa molaarit ja mahdollisesti puuttuvat premolaarit korvattiin irrotettavalla proteesilla, joka tuettiin hammas- tai implanttikantoisilla erikoiskiinnikkeillä. Tutkittavia seurattiin säännöllisesti viiden vuoden ajan. Arviointiin käytettiin RDC/TMD-kriteeristön Axis I -kipukomponentteja ja GCPS-mittarilla itse arvioitua kipua asteikolla 1–10.
Demografisissa tekijöissä ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa ryhmien välillä. Molaarien korvaaminen ei lisännyt itse raportoidun eikä kliinisesti varmistetun TMD-peräisen kivun riskiä logistisessa ja lineaarisessa monimuuttuja-analyysissä (OR 0,9 ja 0,7; luottamusväli 0,3–2,8 ja 0,1–3,4), mutta luottamusvälit olivat kohtalaisen laajat, joten intervention vaikutuksen varmuutta ei voi sulkea pois absoluuttisesti.
Havainnoivan seurantatutkimuksen «Reissmann DR, Anderson GC, Heydecke G, ym. Effect ...»3 tarkoitus oli selvittää, vaikuttaako lyhentynyt hammaskaari nivelperäisen purentaelimistön toimintahäiriön etenemisen riskiin. Yhdysvaltalaiseen monikeskustutkimukseen rekrytoitiin henkilöitä, joilla oli kipuun liittyvä tai nivelperäinen TMD-diagnoosi ja joilla ei ollut systeemistä autoimmuuninivelsairautta. Yhteensä 345 tutkittavasta henkilöstä 70:llä oli lyhentynyt hammaskaari (molaarien alueella puuttuva purentakontakti jommallakummalla tai kummallakin leukapuoliskolla). Mittausmenetelminä käytettiin leukanivelten magneetti- sekä kartiokeilatomagrafiakuvantamisia ja kliinistä RDC/TMD-diagnoosimenetelmää. Kuvantamislausunnot toteutti kolme kalibroitua ja kliinisille parametreille sokkoutettua radiologia ja RDC/TMD-diagnostiikan kuusi kalibroitua TMD-spesialistia. Tutkittavia seurattiin säännöllisesti keskimäärin 7,9 vuoden ajan.
Suurin osa tutkittavista oli naisia (85,8 %), ja yleisimmät diagnoosit tutkimuksen alkaessa olivat palautuva diskusdislokaatio (30,8 %) ja degeneratiivinen nivelsairaus (31,5 %). Alkutilanteen nivelperäinen TMD ei assosioitunut lyhentyneeseen hammaskaareen tilastollisesti merkitsevästi (p > 0,05). Myöskään seuranta-ajalla lyhentynyt hammaskaari ei lisännyt nivelperäisen TMD:n pahanemisen eikä ilmaantuvuuden riskiä tilastollisesti merkitsevästi (p > 0,05). Tutkimuksen johtopäätöksenä on, että molaarien korvaaminen ei ole indikoitua nivelperäisen TMD:n tai sen etenemisen ehkäisemiseksi.
Kommentit
«Khan S, Musekiwa A, Chikte UM, ym. Differences in ...»1: Laadukas systemaattinen katsaus, mutta nivelperäiset TMD-ongelmat olivat vasta toissijainen päätemuuttuja kahdessa mukaan otetussa tutkimuksessa.
«Reissmann DR, Heydecke G, Schierz O, ym. The rando...»2: On huomioitava, että tutkittavilla, joilla oli premolaarien puutoksia, korvattiin premolaarit, eli he saivat hoitoa, joka on voinut vaikuttaa tutkittavien itsearviointiin mitatuista parametreistä.
«Reissmann DR, Anderson GC, Heydecke G, ym. Effect ...»3: Laadukas seurantatutkimus. Nivelperäinen diagnostiikka tehtiin radiologisella kuvantamisella DC/TMD-kriteeristön suositusten mukaan. Lyhentynyt hammaskaari määriteltiin siten, että ylä- ja alaleuan molaarien välillä ei ollut purentakontaktia, toisin sanoen hampaat puuttuivat tai eivät olleet kontaktissa yhteen purtaessa.
Yleistä: Osassa näytönastekatsauksen tutkimuksista oli päätemuuttujana kaikki (R)DC/TMD-diagnoosit, mutta kipudiagnoosien osalta tutkittavia oli niin vähän, että tulosten voima jäi merkityksettömäksi.