25 satunnaistetusta kokeesta koostuneessa meta-analyysissa «Ekers D, Webster L, Van Straten A ym. Behavioural ...»1 (N = 1 088) tutkittiin käyttäytymisen aktivoinnin vaikutusta aikuisten depression hoidossa, pääosin perusterveydenhuollossa tai sairaalassa. Hoito toteutui yleisimmin (60 %) yksilötapaamisina, kaksi kolmasosaa tutkimuksista kohdistui yleisväestöön, 4 yliopisto-opiskelijoihin, 4 ikääntyneisiin ja 1 synnytyksen jälkeistä masennusta sairastaviin. Istuntojen määrä vaihteli 1–12 välillä (mediaani 7), ja vertailuryhmänä oli yleisimmin (60 %) hoidon odottaminen ja tavanomainen hoito (24 %). Lisäksi 4 tutkimuksessa voitiin verrata käyttäytymisen aktivoinnin ja lääkehoidon ryhmiä. Muutosta arvioitiin depressio-oireiden muutoksena hoidon loppupisteessä.
Käyttäytymisen aktivointi -ryhmässä oireet lievittyivät enemmän kuin vertailuryhmässä (SMD -0,74; 95 % luottamusväli -0,91 – -0,56; NNT = 2,5). Lääkehoitoon verrattuna (4 tutkimusta) käyttäytymisen aktivoinnin hieman paremmaksi arvioitu vaikuttavuus poistui tutkimusten laadun kontrolloinnin jälkeen, eikä niissä siten osoitettu olevan eroa.
Cochrane-katsauksessa «Shinohara K, Honyashiki M, Imai H ym. Behavioural ...»2 verrattiin 25 satunnaistetun kokeen (N = 955) perusteella käyttäytymisen aktivoinnin vaikutusta aikuisten depression hoidossa muihin psykologisiin interventioihin (yhteensä ja erikseen kognitiivis-behavioraaliseen, psykodynaamiseen, humanistiseen ja integratiivisiin terapioihin). Hoito toteutui melko tasaisesti sekä yksilö- että ryhmämuotoisena. Noin puolet tutkimuksista toteutui ei-lääketieteellisessä kontekstissa ja koostui lähinnä yliopisto-opiskelijoista. Istuntojen määrä vaihteli 5–20 välillä. Tyypillisin vertailuryhmä oli kognitiivis-behavioraalinen terapia; muut vertailut olivat yksittäisiä. Muutosta arvioitiin depressio-oireiden muutoksena sekä toipuneiden ja hoitovasteen saavuttaneiden määrän muutoksina hoidon loppupisteessä ja osassa tutkimuksista 5–24 viikon seurannassa.
Käyttäytymisen aktivointi -hoitoryhmässä 18 tutkimuksen perusteella (N = 690) hoitovasteen saavuttaneiden määrä ei loppupisteessä poikennut muista terapiaryhmistä (RR = 0,97; 95 % luottamusväli0,86–1,09) eikä eroa havaittu muissakaan indikaattoreissa ja seurannassa. Kognitiivis-behavioraalisessa terapiassa olleilla seurannassa hoitovasteen saavuttaneiden määrä oli suurempi kuin käyttäytymisen aktivointiryhmässä (RR = 0,76; 95 % luottamusväli0,59–0,99), ja vastaava ero havaittiin myös toipuneiden vertailussa.
Meta-analyysissä «Cuijpers P, van Straten A, Warmerdam L. Behavioral...»3 tutkittiin 16 satunnaistettuun tutkimukseen pohjautuen (N = 780) käyttäytymisen aktivoinnin vaikutusta masennusoireiluun. Potilaista kolmasosa tuli hoitojärjestelmän piiristä ja täytti masennustilan diagnostiset kriteerit, ja muilla oli kohonneita arvoja masennusoireiden itsearvioon perustuvassa kyselyssä. Ryhmä- ja yksilömuotoisella käyttäytymisen aktivoinnilla ohjattiin potilaita mielihyvää tuottavien kokemusten kirjaamiseen ja sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Sen vaikuttavuutta verrattiin useimmiten kognitiivis-behavioraaliseen terapiaan tai hoidon odottamiseen.
Kaikkiin vertailuinterventioihin perustuen käyttäytymisen aktivointi oli tuloksellisempi masennusoireiden vähentämisessä hoidon loppuun mennessä (ES (efektikoko) = 0,87; 95 % luottamusväli 0,60–1,15). Vertailuissa muihin aktiivisiin hoitomuotoihin ei ilmennyt merkitseviä eroja (ES = 0,13; 95 % luottamusväli -0,05–0,30) hoidon päättyessä eikä 7 tutkimuksen perusteella myöskään keskimäärin alle puolen vuoden seurannassa.
17 satunnaistettuun tutkimukseen (N = 1 109) perustuvassa meta-analyysissä «Ekers D, Richards D, Gilbody S. A meta-analysis of...»4 tutkittiin käyttäytymisen aktivoinnin vaikutusta masennusoireiden vähenemiseen. 4 tutkimuksessa potilaat täyttivät masennustilan kriteerit, muissa tutkimuksissa potilailla oli muu depressiohäiriö tai kohonneita arvoja masennusoireiden itsearvioon perustuvassa kyselyssä. Pääosin yksilöinterventioihin perustuvan käyttäytymisen aktivoinnin vaikuttavuutta verrattiin useimmiten kognitiiviseen tai kognitiivis-behavioraaliseen terapiaan (12 tutkimusta), hoidon odottamiseen tai tavanomaiseen hoitoon (12 tutkimusta) ja muutamassa tutkimuksessa muihin lyhyisiin terapioihin.
Kaikkiin vertailuinterventioihin perustuen käyttäytymisen aktivointi oli tuloksellisempi masennusoireiden vähentämisessä hoidon loppuun mennessä (SMD, standardized mean difference = -0,70; 95 % luottamusväli -1,00 – -0,39). Vertailuissa kognitiivis-behavioraalisiin terapioihin ei ilmennyt merkitsevää eroa (SMD = 0,08; 95 % luottamusväli -0,14–0,30) hoidon päättyessä eikä 4 tutkimuksen perusteella myöskään keskimäärin 4 kuukauden seurannassa.
Satunnaistetussa hoitokokeessa «Ekers D, Richards D, McMillan D ym. Behavioural ac...»5pääosin keskivaikeasta masennuksesta kärsivät potilaat (N = 47) ohjautuivat joko käyttäytymisen aktivoimisen ryhmään (12 tunnin pituista yksilöistuntoa) tai tavanomaiseen psykiatriseen hoitoon. Hoidon toteutuksesta vastasivat lyhyen perehdytyksen (5 päivän kurssi) saaneet hoitajat työnohjauksen turvin.
3 kuukauden kuluttua hoidon alkamisesta tehdyssä vertailussa käyttäytymisen aktivointi osoittautui vaikuttavammaksi verrattuna tavanomaiseen hoitoon: BDI-pistemäärien (Beck Depression Inventory) ero hoidon lopussa -15,8; 95 % luottamusväli 24,6 – -7,02).