Englantilaisessa tutkimuksessa «Montgomery P, Stores G, Wiggs L. The relative effi...»1 tutkimuskohteena oli verrata kontrolloidussa satunnaistetussa asetelmassa kognitiivista käyttäytymisterapiaa joko henkilökohtaisesti annettuna tai kirjasen välityksellä hoitamatta jättämiseen (vertailuryhmä) kehitysvammaisilla lapsilla. Tutkimukseen osallistui 66 vaikeasti kehitysvammaista 2–8-vuotiasta lasta (42 poikaa). Kehitysvammaisuus oli todettu perusterveydenhuollossa, josta tutkittavat kerättiin. Unettomuudeksi määriteltiin yöheräily, jota esiintyi vähintään kolmena yönä viikossa, joka kesti enemmän kuin muutamia minuutteja ja häiritsi vanhempia. Oireiden oli pitänyt kestää yli 3 kuukautta, ja taustalla ei saanut olla fyysistä sairautta. Uniongelman olemassaolo varmennettiin 2 viikon mittaisella unipäiväkirjalla. 268:sta mukaan pyydetystä perheestä seulontakyselyyn vastasi 184 perhettä, joista 102 täytti kriteerit. Näistä 76 perhettä aloitti tutkimuksessa, ja lopulta 66 perhettä jatkoi loppuun asti.
Interventiona toimi kognitiivinen käyttäytymisterapia, joka annettiin joko 90 minuutin mittaisena ohjantana yhdessä ohjantakirjasen kanssa (14 sivua) tutkittavan kotona (20 lasta) tai saman kirjasen antamisena perheille kotona itsekseen luettavaksi (22 lasta). Vertailuryhmä (24 lasta) jäi odottamaan jompaakumpaa interventiota myöhemmin 2. mittauksen jälkeen. Kirjanen piti sisällään unikasvatusta ja unenhuolto-ohjeita sekä yleistä ohjausta behavioraalisten menetelmien käytöstä ja yksityiskohtaisia kuvauksia eri ongelmatilanteiden hoitamiseksi. Neuvoja annettiin myös unipäiväkirjan käytöstä. Kirjanen oli kuvitettu sopivilla aiheeseen liittyvillä sarjakuvilla.
Mittarina oli ainoastaan vanhemmille suunnattu unipäiväkirja, josta laskettiin neljälle eri unettomuutta kuvaavalle parametrille pisteytys (composite sleep disturbance score; nukkumaanmenovaikeuksien esiintyvyys ja kesto sekä yöheräilyn esiintyvyys ja kesto). Mittaukset tehtiin tutkimuksen alussa, kuusi viikkoa intervention antamisesta ja puolen vuoden kuluttua.
Alkumittauksissa ryhmien välillä ei ollut eroja. Intervention jälkeen tehdyissä mittauksissa käytetyn asteikon pisteytys oli interventioryhmissä selvästi kohentunut, kun taas vertailuryhmän pisteissä ei ollut tapahtunut muutosta. Interventioryhmien välillä ei ollut merkitsevää eroa. Samankaltainen teho saavutettiin myöhemmin myös vertailuryhmän saadessa intervention, eikä heilläkään ollut eroa siinä, miten interventio annettiin. Puolen vuoden päästä tehdyssä mittauksessa hyvät tulokset olivat säilyneet.
Kommentti: Vahvuutena oli RCT-asetelma ja kohtuullisen kokoisina pysyneet alaryhmät. Tutkimusasetelma oli hyvä. Interventio oli kuvattu hyvin, ja ilmeisesti hyvät tulokset molemmissa interventioryhmissä selittyivät annetun ohjannan yksityiskohtaisuudella (vrt. [nak08569] (C) Kognitiivisen käyttäytymisterapian menetelmien käyttö autistien unettomuuden hoidossa). Heikkoutena oli käytetyn mittarin subjektiivisuus. Olisi myös ollut informatiivista ilmoittaa keskimääräisiä nukahtamisviiveitä minuutteina samoin kuin muita muissa tutkimuksissa käytettyjä lopputulosmuuttujia.
Englantilaisessa vuonna 2015 julkaistussa tutkimuksessa «Stuttard L, Beresford B, Clarke S, ym. A prelimina...»2 tutkittiin avoimessa kontrolloimattomassa asetelmassa käytännön työssä kehitetyn behavioraalisen ohjelman tehokkuutta kehitysvammaisten lasten vanhempien uniohjannassa. Perheet rekrytoitiin tutkimukseen rutiinimaisesti annettavan ohjauksen yhteydessä. Interventio annettiin 25 vanhemmalle, joista varsinaiseen tutkimukseen rekrytoitiin mukaan 23 vanhempaa. Osallistuneita perheitä oli 20, ja kahdesta perheestä oli kaksi lasta mukana tutkimuksessa. Vanhemmista 19 oli äitejä ja 4 isiä (kolme pariskuntaa, 16 äitiä ja 1 isä). Tiedot saatiin yhteensä 22 lapsesta, jotka olivat iältään 5–15-vuotiaita. Lapsista 13 oli poikia ja 9 tyttöjä. Kaikki olivat kehitysvammaisia. Lisäksi lapsista 12 oli autistisia. Lasten uniongelmien laatua ei ollut tarkemmin kuvattu.
Perheet osallistuivat neljään kolmen tunnin mittaiseen ryhmäohjaukseen viiden viikon aikana. Ryhmien vetäjinä olivat koulutetut kehitysvammaisten hoitoon erikoistuneet sairaanhoitajat. Ryhmiin lähetettiin kehitysvammaisia hoitavilta tahoilta niin terveydenhuollosta, koulusta kuin sosiaalipuolelta. Ryhmille annettiin ensin yleistä uniedukaatiota, sitten perheet saivat kotitehtävinä arvioida lapsensa käytöstä ja nukkumista, minkä perusteella he saivat seuraavalla kerralla yksityiskohtaisempaa ohjeistusta nukkumisrutiineista. Näin kerta kerralta siirryttiin kohti yksityiskohtaisempia ohjeita riippuen kunkin lapsen ongelmien luonteesta, ja perheet saivat aina kotitehtävän, jossa pureuduttiin yksityiskohtaisemmin ongelmiin.
Tulosmuuttujina arvioitiin lapsen unen muuttumista (CSHQ-kyselylomake, Children's Sleep Habits Questionnaire) ja vanhemman tyytyväisyyttä ja tehokkuutta vanhemmuudessa (PSOC-kyselylomake, Parenting Sense of Competence Scale; ei raportoida tässä). Mittauspisteet olivat ennen (T0) ja jälkeen (T1) intervention sekä 3 kuukautta (T2) ja 6 kuukautta (T3) intervention jälkeen. Lisäksi arvioitiin, kuinka hyvin vanhemmat olivat mielestään saavuttaneet ensimmäisessä tapaamisessa asettamansa tavoitteet lapsen unelle 10-portaisella asteikolla. Vastausmäärät seurantapisteissä olivat T1: 16/23; T2: 15/23 ja T3: 18/23.
CSHQ:n muuttujista tarkasteltavina olivat kokonaispisteet, yöheräily, nukkumaanmenoahdistus ja nukkumaanmenon vastustus. Verrattuna lähtötilanteeseen kaikkien muuttujien pisteet pienenivät eli tilanne parani, mutta tilastollisesti merkitsevästi parani vain yöheräily, kun verrattiin lähtötilannetta viimeiseen mittauspisteeseen (T0: keskiarvo 5,85; 95 % luottamusväli 4,96–6,74; T3: keskiarvo 5,13; 95 % luottamusväli 4,15–6,11; T(13): 2,590, p < 0,05). Efektikoko d2 suureni merkitsevästi CSHQ:n kokonaispisteille (T0–T1: 0,32; T0–T2: 0,67; T0–T3: 0,56), mutta nukkumaanmenon vastustus väheni merkitsevästi 6 kuukauden kohdalla (T0–T1: 0,46; T0–T2 1,13; T0–T3 0,37) ja uniahdistuksessa muutokset olivat vähäisiä (T0–T1: 0,06; T0–T2: 0,39; T0–T3: 0,27). Yöheräily lisääntyi merkitsevästi viimeiseen mittauspisteeseen tilanteen ensin huonontuessa heti intervention jälkeen (T0–T1: -0,20; T0–T2: 0,30; T0–T3: 0,58). Tavoitteiden saavuttaminen parani merkitsevästi joka mittauspisteessä (T0: keskiarvo 2,10; 95 % luottamusväli 1,67–2,53; T1: 5,0; 95 % luottamusväli 4,19–5,81; T2: 4,90; 95 % luottamusväli 3,82–5,99; T3: 5,35; 95 % luottamusväli 4,20–6,49; F(3) = 31,920, p < 0,001).
Kommentti: CSHQ:sta ei ole käytetty varsinaista nukahtamisvaikeusmuuttujaa, vaikka käytetyt muuttujat toki edustavat unettomuuden muita ilmenemismuotoja.