Hanrahan ja kumppanit «Hanrahan F, Field AP, Jones FW ym. A meta-analysis...»1 julkaisivat meta-analyysin kognitiivisen psykoterapian tehosta yleistyneeseen ahdistuneisuushäiriöön tyypillisesti kuuluvasta liiallisesta huolestuneisuudesta. Tutkijoiden mukaan ahdistuneisuus ja patologinen huolestuneisuus yleistyneessä ahdistuneisuushäiriössä ovat eri asioita (eri konstruktioita).
Kognitiivisten mallien mukaan murehtimiseen on ajateltu sisältyvän positiivisia uskomuksia, ja sen on ajateltu toimivan keinona vältellä negatiivisten tunteiden käsittelyä. Suremisen on ajateltu ilmentävän sitä, että henkilö ei siedä uhan ja epävarmuuden tunnetta. Muun muassa näillä perusteilla kognitiivisten psykoterapioiden genressä on kehitetty emootioiden säätelyyn perustuvaa metakognitiivista psykoterapiaa (emotion-regulation therapy).
Meta-analyysiin hyväksyttiin seuraavat kriteerit täyttävät tutkimukset:
Meta-analyysiin hyväksyttiin 15 tutkimusta (N = 907 tutkittavaa, miehiä 29 %, naisia 71 %, 19 erilaista koeasetelmaa eli efektikokoa).
Hoitoryhmän saamat terapiat olivat seuraavat:
Vain 1 tutkimuksessa oli kognitiiviseen psykoterapiaan yhdistetty behavioraalisia menetelmiä (rentoutusta) ja 1 tutkimuksessa hoitoryhmä sai hyväksymispohjaista behavioraalista psykoterapiaa.
Vertailuryhmä:
Meta-analyysi tehtiin 3 tavalla:
Ryhmien välisessä vertailussa kognitiivisen psykoterapian tehoa kuvaava efektikoko oli suuri (d = 0,93; 95 % luottamusväli 0,59–1,27, z = 5,39, p < 0,0001). Tutkimusten heterogeenisuus oli kuitenkin suuri (Q(18) = 100,69, p < 0,0001) kuvaten efektikokojakauman suurta varianssia (Ƭ2 = 0,44, I2 = 82,12 %). Koska "moderator analysis" osoitti, että kontrolliryhmä oli merkitsevä efektikokoa ennustava tekijä (b = -0,56 (-0,92, -0,19), Q(1) = 8,97, p = 0,0027) ja vähensi efektikokojen vaihtelua (Ƭ2 = 0,33), tehtiin erikseen analyysit 3 asetelmalla:
Kognitiivinen psykoterapia vs. odotuslista: d = 1,81 (95 % luottamusväli 1,26–2,37, z = 6,37, p < 0,0001, 7 efektikokoa, heterogeenisuus oli merkitsevä Ƭ2 = 0,38, Q(6) = 21,12, p = 0,0017).
Kognitiivinen psykoterapia vs. jokin muunnelma kognitiivisesta psykoterapiasta (kuten epävarmuuden sietämiseen tähtäävä psykoterapia, kognitiivinen psykoterapia yhdessä supportiivisen kuuntelemisen kanssa): d = 0,26 (95 % luottamusväli -0,08–0,61, z = 1,49, p = 0,137, 5 efektikokoa, heterogeenisuus oli merkitsevä Ƭ2 = 0,09, Q(4) = 10,14, p = 0,038).
Kognitiivinen psykoterapia vs. kuin jokin muu hoito kuin kognitiivinen psykoterapia (kuten rentoutus, lyhytkestoinen psykodynaaminen psykoterapia): d = 0,63 (95 % luottamusväli 0,21–1,05, z = 2,91, p = 0,0036, 7 efektikokoa, heterogeenisuus oli merkitsevä Ƭ2 = 0,21, Q(6) = 18,06, p = 0,006). Analyysissä oli 1 outlier (metakognitiivinen psykoterapia vs. rentoutus), jonka poistaminen pienensi efektikokoa: d = 0,45 (95 % luottamusväli 0,19–0,71, z = 3,40, p = < 0,001, 6 efektikokoa, heterogeenisuus ei ollut merkitsevä Ƭ2 = 0,01, Q(5) = 5,69, p = 0,338).
Kognitiivista psykoterapiaa (joko perinteistä tai ns. kolmannen aallon kognitiivista psykoterapiaa) saaneiden ryhmässä murehtimisen määrää kuvaavat pisteet laskivat kaikissa tutkimuksissa (15 efektikokoa) hoidon päättymisvaiheessa, 6 kuukauden seurannassa (10 efektikokoa), 12 kuukauden seurannassa (10 efektikokoa) ja 24 kuukauden seurannassa (3 efektikokoa). Efektikoot eivät merkitsevästi vaihdelleet eri tutkimusten välillä (χ2(1) = 2,14, p = 0,144). Ajan funktiona tapahtuva efektikokojen kasvu oli merkitsevä (χ2(1) = 28,66, p < 0,001).
Toipuminen (kliininen merkitsevyys): toipuminen määriteltiin niin, että PSWQ:ssa muutosindeksi oli > 7. Analyysiin sisällytettiin tieto (eli PSWQ-raakapisteet) 12 tutkimuksesta. Data käsiteltiin monimuuttujamenetelmällä (R-ohjelmalla), jonka luotettavuutta esimerkiksi ajan vaikutuksen huomioimiseksi testattiin erilaisilla mallinnuksilla.
Tulos oli se, että toipuneiden osuus oli kognitiivista psykoterapiaa saaneiden ryhmässä suurempi erityisesti verrattaessa ei-kognitiivista (vaan muuta) psykoterapiaa saaneiden ryhmään ja niihin, jotka eivät saaneet mitään hoitoa. Ero tuli erityisen selväksi 12 kuukauden seurannassa (toipuneiden osuudet: kognitiivista terapiaa saaneiden ryhmässä 57 %, muuta psykoterapiaa saaneiden ryhmässä 26,2 % ja ei-hoitoa saaneiden ryhmässä 14,8 %). Tutkijat pitivät tuloksia mallinnusten perusteella luotettavana.
Covin ja kumppanit «Covin R, Ouimet AJ, Seeds PM ym. A meta-analysis o...»2 julkaisivat meta-analyysin yleistyneeseen ahdistuneisuushäiriöön tyypillisesti kuuluvasta patologisesta suremisesta.
Meta-analyysiin sisällytettiin seuraavat kriteerit täyttävät tutkimukset:
Kirjallisuushaku tuotti 10 tutkimusta, joista 7 tutkimuksen perusteella pystyttiin laskemaan ryhmien väliset efektikoot ja ryhmien sisäiset efektikoot (painotetut efektikoot luotettavuuden lisäämiseksi). 7 tutkimuksen perusteella laskettu keskimääräinen teho (efektikoko) patologisen suremisen vähentämiseen CBT:n ja vertailuryhmän välillä oli 1,15 (z = -3,74, p < 0,05). Homogeenisuustesti osoitti, että tutkimusten tuottamien efektikokojen välillä oli suurta vaihtelua (Q = 19,99, p < 0,05) oletettavasti iästä johtuen, ja siksi aineisto analysoitiin uudelleen tarkastellen 2 ikäryhmää erikseen (nuorempi ikäryhmä, keskimääräinen ikä 38,89 vuotta ja vanhempi 68,05 vuotta). Näin tarkastellen keskimääräinen efektikoko oli -1,69 (nuorempi ryhmä) ja -0,82 (vanhempi) (molemmissa p < 0,05).
Ryhmien sisäiset efektikoot 6 kuukauden seurannassa: -0,009 (SD = 0,26) (nuorempi ikäryhmä) ja -0,12 (SD = 0,22) (vanhempi ikäryhmä). 12 kuukauden seurannassa: - 0,027 (SD = 0,37) (nuorempi ikäryhmä) ja -0,23 (SD = 0,12) (vanhempi ikäryhmä). Yksilömuotoisen CBT:n efektikoko oli -1,72 ja ryhmämuotoisen -0,91. Seurannassa ryhmämuotoinen CBT näytti edelleen vähentävän patologista suremista (6 kuukauden seuranta efektikoko -0,25; 12 kuukauden seuranta efektikoko -0,43), kun taas yksilömuotoisen CBT:n tuottama muutos oli seurannassa vähäinen verrattuna hoidon jälkeiseen tilanteeseen (6 kuukautta = 0,12; 12 kuukautta = 0,07).
Tutkimuksen keskeisin johtopäätös oli, että CBT oli erityisen tehokas vähentämään patologista suremista nuoremmissa ikäryhmissä toteutettuna yksilöhoitona.