Yhdysvaltalaisessa Berkowitz ym. 2011 «Berkowitz SJ, Stover CS, Marans SR. The Child and ...»1 tutkimuksessa verrattiin 4 tapaamiskerran traumaattisen stressin lapsi- ja perheintervention (Child and Family Traumatic Stress Intervention, CFTSI) vaikuttavuutta kroonisen PTSD:n estämisessä verrattuna yleiseen tukea antavaan samanmittaiseen verrokki-interventioon. CFTSI:n 4 tapaamiseen sisältyivät perhekommunikaation tukeminen, keskustelu lasten trauman kokemisesta ja oireista, psykoedukaatio muun muassa univaikeuksista, vetäytymisoireista, intrusiivisista oireista, käyttäytymisen säätelystä ja oireiden hallintakeinojen harjoittelu.
Tutkimus toteutettiin psyykkisten traumojen hoitoon erikoistuneessa yksikössä (Trauma Section of the Yale Child Study Center). Mahdollisia tutkimukseen osallistuvia etsittiin pediatrisen päivystysyksikön potilaista sekä yksikköön poliisin ja lasten oikeuslääketieteellisen yksikön lähettämistä lapsista ja nuorista aikavälillä 1/2005–5/2009. Sosiodemograafiselta taustaltaan kyseessä oli urbaani köyhä alue. Potentiaalisesti traumaattiselle kokemukselle (PTE) altistuneita 7–17-vuotiaita lapsia ja nuoria seulottiin puhelinhaastattelun perusteella tutkimukseen sisäänottokriteerin ollessa vähintään 1 uusi ja haittaava PTSD-oire. Heistä tutkimukseen otettiin 106, joista satunnaistettiin CFTSI- ja kontrolli-interventioon 53 kumpaankin. Osallistuva huoltaja oli useimmiten nainen (90 %). Indeksitrauma vaihteli ollen liikenneonnettomuus (24 %), seksuaalinen hyväksikäyttö (18 %), väkivallan näkeminen (19 %), pahoinpitely (21 %), vamma esimerkiksi urheilussa (8 %), eläimen purema (5 %) ja väkivallalla uhatuksi tuleminen (5 %). Poikia tutkimuksessa oli 48 %, ja iän keskiarvo oli 12 vuotta.
Interventio aloitettiin 30 päivän sisällä PTE:sta, jolloin myös tehtiin baseline-arvio. Muut arviointiajankohdat olivat 4 viikon kohdalla intervention päättyessä ja seurantakäynti 3 kuukauden päästä intervention päätyttyä. Arvioijat eivät olleet sokkoutettuja. Arviointiin sisältyi muun muassa aiempi traumahistoria (THQ, baseline ja seurantakäynti), vanhemmuuden ja perheen sisäisen sosiaalisen tuen arviointi, lapsen tai nuoren aiempi psyykkinen oireilu kartoitettuna vanhemmalta ja lapselta, PTSD-diagnoosi (The UCLA Posttraumatic Stress Disorder Reaction Index, PTSD-RI, baseline ja seurantakäynti), The PTSD Checklist - Civilian Version (PCL-C, 17 kohtaa vastaten DSM-IV PTSD, seulonta ja lisäksi käytettiin summapistemäärää vanhempien oireiden arviointiin baseline) ja The Trauma Symptom Checklist for Children (TSCC, kaikki aikapisteet lapsen PTSD-oireiden arvioimiseksi, 54 kohtainen itsearviointi sisältää alaskaaloja, joista käytettiin posttraumaattisen stressin, ahdistuksen ja dissosiaation indeksejä).
Loppumuuttujina analysoitiin seurantakäynnin oireilua (TSCC) ja PTSD-diagnoosin osittaista tai kokonaan täyttymistä. Analyysit tehtiin tutkimukseen osallistuneiden osalta (hoidon päättyessä N = 86, seuranta N = 83). Tutkimuksesta pois jääneiden taustatekijöissä ei ollut eroa tutkittavan ja verrokki-intervention osalta. Puuttuvia tietoja ei myöskään imputoitu huomioiden intervention ja seurannan lyhyt kesto ja spontaani toipumistaipumus. Vertailtavien ryhmien välillä ei ollut merkittäviä eroja aiempien tai seuranta-ajan traumakokemusten, vanhemmuuteen ja perheen tukeen liittyvien piirteiden, aiemman oireilun tai traumaperäisen oireilun osalta.
TSCC posttraumaattisen stressin pisteet laskivat CFTSI-ryhmässä enemmän kuin verrokkiryhmässä (CFTSI LSMean (SE): 53,30 (1,34) – 42,97 (1,37) – 39,74 (1,38); verrokki LSMean (SE): 51,74 (1,29) – 46,12 (1,33) – 42,22 (1,37)). Ryhmien ja ajan välinen interaktio oli merkittävä (F(2,163) = 3,25, p = 0,04). Myös ahdistusoireiden suhteen ryhmien välinen ero oli merkittävä (F(2,163) = 4,89, p = 0,009), mutta ei dissosiaatio-oireiden.
PTSD-diagnoosin osalta logistisessa regressiossa testattiin verrattavia hoitoja ja mahdollisena sekoittavana tekijänä seuranta-ajan uusia traumakokemuksia. Malli selitti 10,8 % PTSD-diagnoosin vaihtelusta. CFTSI:n saanut oli 65 % pienemmässä riskissä (OR) saada PTSD-diagnoosin kuin verrokki-intervention (B = -1,063, p = 0,046). Malli, jossa huomioitiin myös osittainen (2/3 oiredimensiosta täyttää diagnoosikriteerit) PTSD-diagnoosi, selitti 18,9 % vaihtelusta diagnoosin suhteen. CFTSI:n saanut oli 73 % pienemmässä riskissä diagnoosin suhteen (B = -1,32, p = 0,008). PTSD-RI-pisteissä (keskiarvo baseline-seuranta: CFTSI 23,5–8,7; verrokki-interventio 25,0–14,7) oli myös merkittävä ero seurannassa (F(2, 81 = 6,55, p = 0,01).