Rossouwn ja Fonagyn Englannissa toteutetussa rekisteröidyssä satunnaistetussa kontrolloidussa verrokkitutkimuksessa «Rossouw TI, Fonagy P. Mentalization-based treatmen...»1 seurattiin mentalisaatioterapian (MT) vaikuttavuutta itseään vahingoittavien nuorten hoidossa. 80 itsensä vahingoittanutta, mutta ei sairaalahoitoa vaatinutta 12–17-vuotiasta nuorta satunnaistettiin ulkopuolisen tahon toimesta joko MT- (n = 40) tai tavanmukaisen hoidon ryhmään (TH, n = 40). Hoitoon osallistuneista nuorista 85 % oli naisia. Oireilultaan 95 % raportoi viiltelyä, 64 % vähintään yhden yliannostuksen ja 80 % itsemurhayrityksen. Poissulkukriteereinä toimivat psykoosi, alhainen kognitiivinen kapasiteetti (FSIQ < 65), kehityksellinen häiriö, syömishäiriöoireilu ilman itsensä vahingoittamista sekä kemiallista riippuvuutta. Mittaukset suoritettiin ennen satunnaistamista ja 3 kuukauden välein hoidon alusta aina 1 vuoden mittaisen hoidon päättymiseen.
Keskeisenä hoitovasteena seurattiin itsensä vahingoittamisten lukumäärää ja yleisyyttä sekä RTSHI-mittarilla että alku- ja loppumittauksessa toteutetun strukturoidun haastattelun avulla. Toissijaisina vasteina seurattiin masennusoireilua (MFQ), riskikäyttäytymistä (RTSHI) ja epävakausoireita (BPFS-C sekä alku- ja loppuhaastattelu). Lisäksi mitattiin mentalisaatiokykyä (HIF) ja kiintymysstatusta (ECR) hoidollisen muutoksen mekanismiin liittyvinä muuttujina. Tutkimuksen kuluessa MT-hoidon keskeytti ensimmäisen puolen vuoden aikana 20 nuorta. TH-ryhmässä keskeytti 23 nuorta. Hoidon keskeyttäneet jatkoivat tutkimusotoksessa loppuun saakka.
Molemmissa hoitoryhmissä sekä itsensä vahingoittaminen että riskikäyttäytyminen vähenivät merkittävästi (MT-hoidossa 44 %, TH 17 %). Itsensävahingoittamiskäyttäytymisen todennäköisyydessä vain MT-hoito oli vaikuttavaa (MT 56 %, TH 86 %, d = 0,74, 95 % luottamusväli 0,15–1,32, p > 0,01, NNT 3,66, 95 % luottamusväli 2,19–17,32). Hoidon päätyttyä toteutetussa haastattelussa itsensä vahingoittamisesta raportoi MT-ryhmässä 42 % ja TH-ryhmässä 68 % nuorista. MT-hoidon efekti riskikäyttäytymisen vähenemisessä oli kooltaan pieni–keskisuuri ja lähes tilastollisesti merkitsevä (d = 0,28, p = 0,07).
Masennusoireet vähenivät molemmissa hoitomuodoissa, mutta MT-hoito oli tehokkaampi (OR 3,31; 95 % luottamusväli 0,12–6,49, p < 0,05). Epävakaan persoonallisuushäiriön diagnostiset kriteerit täytti TH-ryhmässä hoidon alkaessa 31 nuorta, joista 18 (58 %) täytti kriteerit myös hoidon loputtua. MT-hoidossa alun 30:stä epävakaan persoonallisuushäiriön diagnostiset kriteerit täyttävistä vain 10 (33 %) täytti kriteerit hoidon päätyttyä. MT-hoito oli epävakausoireiden vähenemisen suhteen tehokkaampi hoitomuoto (ryhmien välinen ero d = 036). Prosessimuuttujista sekä mentalisaatiokyky (d = 0,38) että kiintymysstatus (d = 0,42) paranivat MT-hoidon, mutta ei TH:n kuluessa.
Griffithsin ja kumppaneiden rekisteröidyssä satunnaistetussa kontrolloidussa verrokkitutkimuksessa «Griffiths H, Duffy F, Duffy L ym. Efficacy of Ment...»2 arvioitiin tarkemmin MT-hoidon alkuvaiheen ryhmäintervention vaikuttavuutta itseään vahingoittavien nuorten hoidossa. Ennen satunnaistamista 53 nuorta täytti tutkimukseen sisällyttämiskriteerit: 12–18 vuoden ikä, itseä vahingoittavaa käytöstä viimeisen 6 kuukauden aikana, terveydenhoidon piiriin kuuluminen ja ymmärrykseen perustuvan suostumuksen antaminen. Poissulkukriteereinä olivat vakavat oppimis- tai kehitykselliset häiriöt, akuutti psykoosijakso, syömishäiriö ilman itsensä vahingoittamista, muu kuin englanninkielisyys ja samanaikainen muu mielenterveyshoito. Nuoret satunnaistettiin joko MT-hoidon johdantovaiheen ryhmähoitoon (26 nuorta) tai tavanmukaiseen hoitoon (TH, 27 nuorta). Ryhmät erosivat lähtötilanteessa vain epävakausoireiden suhteen (oirepisteiden keskiarvot: MT 32 pistettä, TH 28,4 pistettä). Ensisijaisena hoitovasteena seurattiin itsensä vahingoittamista (tästä johtuvien sairaalakäyntien määrä ja RTSHI-itsearviointilomake) ja toissijaisina riskikäyttäytymistä (RTSHI), psyykkistä kuormitusta (RCADS), mentalisaatiokykyä (RFQ-Y), sosiaalista sensitiivisyyttä (ISM), tunteidensäätelyä (DERS), epävakauspiirteitä (BPFSC) ja kiintymyssuhdetta (ECRS-RC). Mittaukset suoritettiin 1 vuoden välein 3 vuoteen asti. Tämän lisäksi mentalisaatiokykyä arvioitiin 6, 18 ja 30 viikon kuluttua.
Hoidon päättyessä molemmat ryhmät saavuttivat suuren hoitovasteen sekä itsensä vahingoittamisen vähenemiselle (p < 0,01) että päivystyskäyntien osalta (p < 0,001) jälkikäteen arvioidun tilastollisen voiman ollessa 0,77 itsensä vahingoittamisen ja 0,85 päivystyskäyntien osalta. Tämä tarkoittaa hoitoefektin olleen kokoluokaltaan suuri. Hoitoryhmät eivät eronneet tilastollisesti merkitsevästi toisistaan. MT-hoidon keskeytti 5 nuorta, TH-hoidon 1 nuori.
Beckin ja kumppaneiden rekisteröity satunnaistettu kontrolloitu verrokkitutkimus «Beck E, Bo S, Jørgensen MS ym. Mentalization-based...»3 vertasi ryhmämuotoisen MT-hoidon vaikuttavuutta 112 nuoren (ikä 15,8 vuotta) otoksessa. Nuorilla oli joko epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosi tai he täyttivät vähintään 4 epävakaan persoonallisuushäiriön diagnostista kriteeriä. Heidät satunnaistettiin joko 12 kuukautta kestävään MT-hoitoon tai tavanmukaiseen hoitoon (TH). MT-hoito oli muokattu versio alkuperäisestä hoidosta: se oli kestoltaan 12 kuukautta tavanomaisen 18 kuukauden sijaan, johdanto-osion ryhmiä oli 12:n sijaan 3, eikä hoito sisältänyt viikoittaisia yksilökäyntejä.
Keskeisenä hoitovasteena tutkimuksessa oli epävakauspiirteet, joita arvioitiin lasten ja nuorten epävakauspiirteitä mittaavan kyselyn avulla (BPFS-C). Toissijaisina hoitovasteina toimivat itsensä vahingoittamisen, masennusoireiden, internalisoivien ja eksternalisoivien oireiden, huoltajien raporttien, vuorovaikutustaitojen ja epävakausoireiden muutokset. Mittausajankohdat olivat lähtötilanteesta 10 viikon välein hoidon päättymiseen saakka.
Vaikka MT-hoito näyttäytyi tutkimuksessa tavanmukaista hoitoa tehokkaampana epävakauspiirteiden suhteen keskisuurella hoitovaikutuksella, suuresta vaihtelusta johtuen tämä ero ei ollut tilastollisesti merkitsevä (ero d' = 0,4, 95 % luottamusväli -6,3–7,1). Toissijaisissa muuttujissa ryhmien välillä ei ollut eroja, eikä 29 % nuorista molemmissa ryhmissä täyttänyt enää epävakaan persoonallisuushäiriön diagnostisia kriteerejä hoidon päätyttyä. Siinä missä TH-ryhmästä 7 % jäi pois yli puolesta tapaamiskerroista, MT-ryhmässä tämä osuus oli 29 %.