Ison-Britannian julkisessa terveydenhuollossa toteutetussa satunnaistetussa kontrolloidussa tutkimuksessa Schmidt ym. «Schmidt U, Lee S, Beecham J, ym. A randomized cont...»1 vertasivat nuoruusikäisten bulimian perhepohjaista hoitoa ohjattuun kognitiivis-behavioraaliseen terapiaan (KBT) pohjautuvaan itsehoitoon. Tutkimus toteutettiin 4:ssä syömishäiriöiden hoitoon erikoistuneessa yksikössä, joihin potilaat tulivat hoitoon yleislääkärin lähetteellä. Ensisijaiset lopputulosmuuttujat olivat pidättäytyminen ahmimisesta, oksentamisesta ja muista tyhjentäytymiskäyttäytymisen muodoista viimeksi kuluneen kuukauden aikana.
Tutkimuksen osallistujat olivat 13–20-vuotiaita, ja heillä oli todettu DSM-IV-kriteeristön mukainen bulimia tai määrittämätön syömishäiriö, johon kuuluu ahmimista tai tyhjentäytymistä harvemmin kuin kahdesti viikossa tai alle 3 kuukauden ajan. Osallistuja hyväksyttiin mukaan myös, mikäli normaalipainoisella potilaalla oli haitallista kompensaatiokäyttäytymistä ilman ahmimista. Ne potilaat suljettiin pois, joiden BMI oli alle 10 persentiiliä iän ja sukupuolen mukaisesta BMI:stä. Osallistujia oli yhteensä 85, ja 83 oli naispuolisia. 72 % osallistujista oli kaukasialaisia. Alkutilanteessa 34 % käytti masennuslääkitystä.
Perhepohjaiseen hoitoon kuului 13 perhetapaamista ja 2 yksilötapaamista 6 kuukauden aikana. KBT-pohjaiseen ohjattuun itsehoito-ohjelmaan sisältyi alussa 10 viikoittaista tapaamista, joiden jälkeen oli 3 kuukausittaista seurantatapaamista. Ohjelmaan sisältyi lisäksi 2 valinnaista tapaamista yhdessä läheisen kanssa. Molemmat terapiat toteutettiin avohoitona. 85 osallistujasta 41 satunnaistettiin saamaan perhepohjaista hoitoa ja 44 ohjattua KBT-pohjaista itsehoitoa. Perheterapiaryhmässä 12 osallistujaa ja itsehoitoryhmässä 13 osallistujaa jättäytyi pois tai keskeytti hoidon satunnaistamisen jälkeen. Tilastoanalyysi tehtiin intention to treat -periaatteella.
Hoidon päättyessä 6 kuukauden kohdalla remissiossa oli ahmimisen osalta perheterapiaryhmässä 25,0 % ja itsehoitoryhmässä 41,9 %, oksentamisen osalta perheterapiaryhmässä 28,0 % ja itsehoitoryhmässä 32,3 %, ja sekä ahmimis- että tyhjentäytymisoireiden osalta 12,5 % perheterapiaryhmässä ja 19,4 % itsehoitoryhmässä. 12 kuukauden kohdalla perheterapiaryhmässä remissiossa oli ahmimisen osalta 55,0 % ja itsehoitoryhmässä 52,0 %, oksentamisen osalta perheterapiaryhmässä 51,7 % ja itsehoitoryhmässä 56,0 %, ja sekä ahmimis- että tyhjentäytymisoireiden osalta perheterapiaryhmässä 41,4 % ja itsehoitoryhmässä 36,0 %.
Logistisen regressioanalyysin perusteella 6 kuukauden kohdalla merkitsevästi suurempi osuus (41,9 %) osallistujista oli remissiossa ahmimisen osalta itsehoitoryhmässä kuin perheterapiaryhmässä (25,0 %), (p = 0,03; efektikoko Cohenin d = -0,21). Tilastollisesti merkitsevää eroa ryhmien välillä 6 kuukauden kohdalla ei kuitenkaan voitu osoittaa oksentamisen eikä sekä ahmimis- että tyhjentäytymisoireiden osalta. 12 kuukauden kohdalla ei voitu osoittaa merkitsevää eroa ryhmien välillä minkään ensisijaisen lopputulosmuuttujan suhteen. Masennuslääkkeiden käytön ja remission saavuttamisen välillä ei todettu tilastollista riippuvuutta. Ohjattu itsehoito oli suorilta kustannuksiltaan perheterapiaa edullisempaa.
Le Grange ym. «le Grange D, Crosby RD, Rathouz PJ, ym. A randomiz...»2 vertasivat yhdysvaltalaisessa satunnaistetussa kontrolloidussa tutkimuksessa nuoruusikäisten bulimian perhepohjaista hoitoa (FBT-BN, family-based treatment for bulimia nervosa) supportiiviseen psykoterapiaan (SPT, supportive psychotherapy). Ensisijainen lopputulosmuuttuja oli remissio, joka määriteltiin EDE-kyselyn mukaisesti abstinenssina ahmimisesta ja tyhjentäytymisestä sekä muusta kompensaatiokäyttäytymisestä viimeisten 4 viikon aikana.
Tutkimuksen osallistujat olivat 12–19-vuotiaita, ja he sairastivat DSM-IV-diagnoosikriteerien mukaista bulimiaa. Osallistuja hyväksyttiin mukaan myös, jos ahmimis-tyhjentäytymisepisodeja oli vähintään kerran viikossa ja muut bulimian diagnostiset kriteerit täyttyivät. Osallistujien painoindeksin oli oltava tutkimuksen alkaessa yli 17,5 kg/m2. Osallistujat rekrytoitiin mainostamalla tutkimusta syömishäiriöitä hoitaville kliinikoille, järjestöille ja klinikoille. Yhteensä 80 osallistujasta naispuolisia oli 97,5 %. 51 oli etniseltä taustaltaan kaukasialaisia, 16 latinoja, 9 afroamerikkalaisia ja 5 muita. Osallistujat satunnaistettiin saamaan joko perhepohjaista hoitoa (n = 41) tai supportiivista psykoterapiaa (n = 39). Molemmat terapiat oli manualisoitu, ja ne toteutettin avohoitona. Molempiin terapioihin kuului yhteensä 20 sessiota 6 kuukauden aikana.
FBT-BN-ryhmässä 36 osallistujaa 41:stä ja SPT-ryhmässä 35 osallistujaa 39:stä sai hänelle satunnaistamisen yhteydessä allokoitua hoitoa. Hoidon päättymisen jälkeen 6 kuukauden seuranta-aikana FBT-BN-ryhmässä 7 osallistujaa ja SPT-ryhmässä 5 osallistujaa katosi seurannasta. Tilastoanalyysi tehtiin intention to treat -periaatteen mukaisesti.
Hoidon päättyessä FBT-BN-ryhmän osallistujat olivat merkittävästi useammin remissiossa (FBT-BN 39 % vs SPT 18 %, Fisherin tarkka testi, p = 0,049), ja ero säilyi myös 6 kuukauden seurannassa (FBT-BN 29 % vs SPT 10 %, p = 0,05). Remission saavuttamisessa ei havaittu eroa bulimiaa ja epätyypillistä bulimiaa sairastavien kesken hoidon päättyessä (p = 0,22) tai 6 kuukauden seurannassa (p = 0,26). Hoitointervention ja sen jälkeisen 6 kuukauden seurannan aikana tarkasteluajankohdasta riippuen 31–42 % osallistujista käytti masennuslääkitystä. Masennuslääkkeiden käytön ja remission saavuttamisen välillä ei todettu tilastollista riippuvuutta.
Stanfordissa ja Chicagossa toteutetussa satunnaistetussa kontrolloidussa tutkimuksessa «Le Grange D, Lock J, Agras WS, ym. Randomized Clin...»3 verrattiin bulimian perhepohjaista hoitoa (FBT-BN, family-based treatment for bulimia nervosa) nuoruusikäisille suunnattuun kognitiivis-behavioraaliseen terapiaan (CBT-A, cognitive-behavioral therapy for adolescents). Lisäksi tutkimuksessa oli kolmas, pienempi hoitoryhmä, joka sai supportiivista psykoterapiaa (SPT, supportive psychotherapy). Ensisijainen lopputulosmuuttuja oli remissio, joka määriteltiin abstinenssina ahmimisesta ja tyhjentäytymisestä viimeisten neljän viikon aikana. Remission saavuttamista arvioitiin EDE-kyselyä hyödyntäen.
Tutkimuksen osallistujat olivat 12–18-vuotiaita, ja he sairastivat DSM-IV-kriteerien mukaisesti määriteltyä bulimiaa tai epätyypillistä bulimiaa (ahmimista ja tyhjentäytymistä kerran viikossa tai useammin 6 kk:n ajan). Painon oli oltava yli 85 % odotetusta kehonpainosta. Osallistujista 94 % oli naispuolisia ja 46 % kuului johonkin etniseen vähemmistöön. Osallistujat rekrytoitiin mainostamalla tutkimusta paikallisille syömishäiriöitä hoitaville kliinikoille, järjestöille ja klinikoille.
Yhteensä 130 osallistujaa satunnaistettiin perhepohjaiseen hoitoon, kognitiivis-behavioraaliseen terapiaan tai supportiiviseen psykoterapiaan suhteessa 2:2:1.
Kaikki tutkimuksessa käytetyt hoitointerventiot sisälsivät 18 terapiatapaamista 6 kuukauden aikana, ja ne toteutettiin avohoitona. Satunnaistamisen jälkeen FBT-BN-ryhmässä oli 52 osallistujaa, CBT-A-ryhmässä 58 osallistujaa ja SPT-ryhmässä 20 osallistujaa. 1 osallistuja FBT-BN-ryhmästä suljettiin pois tutkimuksesta, koska hän ei täyttänyt sisäänottokriteereitä. SPT-ryhmää ei otettu mukaan lopulliseen tilastoanalyysiin. Osallistujakadon suuruus oli intervention päättymiseen mennessä 10 %, 6 kuukauden seuranta-aikana 38 % ja 12 kuukauden seuranta-aikana 36 %. Tilastoanalyysi tehtiin intention to treat -periaatteella.
Hoidon päättyessä merkitsevästi suurempi osuus (39,4 %) FBT-BN-ryhmässä oli remissiossa kuin CBT-A-ryhmässä (19,7 %), (p = 0,040; NNT 5), ja ero säilyi myös 6 kuukauden seuranta-ajan jälkeen (FBT-BN 44 % vs CBT-A 25,4 %, p = 0,030; NNT 5). 12 kuukauden seuranta-ajan jälkeen ero remissiossa ryhmien välillä oli kaventunut (FBT-BN 48,5 % vs CBT-A 32,0 %, NNT 6) eikä ollut enää tilastollisesti merkitsevä (p = 0,165). Moderaattorianalyysin perusteella ne osallistujat, joiden perheissä konfliktien määrä oli pieni, vastasivat paremmin perhepohjaiseen hoitoon kuin yksilöterapiaan (p = 0,048).