Hyväksikäyttö lapsuudessa lisää merkittävästi traumaperäisen stressihäiriön riskiä. Usein oirekuvaan liittyy myös epävakaan persoonallisuushäiriön piirteitä.
Bohus ja kumppanit «Bohus M, Kleindienst N, Hahn C, ym. Dialectical Be...»1 vertasivat RCT-monikeskustutkimuksessaan dialektista käyttäytymisterapiaa, johon oli lisätty traumafokusoidun kognitiivis-behavioraalisen psykoterapian elementtejä kognitiivisen prosessoinnin terapiaan. CPT on traumafokusoitua kognitiivista psykoterapiaa, jossa keskitytään tarkastelemaan traumaan liittyviä kognitioita ja tunteita. Kirjoittajat toteavat, että nykyisissä hoitosuosituksissa suositellaan pitkittynyttä altistusta, kognitiivisen prosessoinnin terapiaa tai traumafokusoitua kognitiivis-behavioraalista psykoterapiaa, jos potilaalla on hyväksikäytöstä juontuva PTSD, mutta vertailevia tutkimuksia ei ole.
Tutkimuksen sisäänottokriteerit olivat naissukupuoli (ja naisidentiteetti), ikä 18–65 vuotta, DSM-V:n mukainen PTSD-diagnoosi, joka oli seurausta ennen ikävuotta 18 tapahtuneesta seksuaalisesta tai fyysisestä hyväksikäytöstä, vähintään kolme epävakaan persoonallisuushäiriön piirrettä (joista yksi oli affektiivinen epävakaus) ja kyky sitoutua vuoden kestävään avohoitoon.
Poissulkukriteereinä olivat skitsofreniadiagnoosi, tyypin 1 kaksisuuntainen mielialahäiriö, kehitysvamma, henkeä uhkaava tila (esimerkiksi BMI alle 16,5), henkeä uhkaava itsemurhayritys edeltävien kahden kuukauden aikana, ajankohtainen päihderiippuvuus tai ajankohtainen vaikea elämäntilanne tai se, että oli saanut joko CPT- tai DKT-PTSD-hoitoa edeltävän vuoden aikana. Potilaita, joilla oli ajankohtaisesti itseä vahingoittavaa käytöstä ja itsetuhoisuutta, ei suljettu pois.
Traumaperäisen stressihäiriön diagnoosi perustui CAPS-5-haastatteluun. Diagnoosin varmentamiseksi CAPS-5-haastattelua verrattiin DSM-IV-kriteereihin, ja niiden todettiin vastaavan täysin toisiaan. Epävakausoireet selvitettiin puolistrukturoidulla kliinisellä haastattelulla (International Personality Disorder Examination). Ensisijainen vastemuuttuja olivat traumaperäisen stressihäiriön oireet, toissijaisia olivat muun muassa dissosiaatio, epävakausoireet ja depressio. Vastemittaukset tehtiin ennen hoidon alkua ja 3, 6, 9, 12 ja 15 kuukauden kohdalla.
Kelpoiset tutkittavat satunnaistettiin kahteen interventioryhmään. Molemmissa ryhmissä interventio käsitti 45 yksilöpsykoterapiaistuntoa vuoden ajan. Intervention päättymisen jälkeen oli kolmen kuukauden ajan kerran kuukaudessa toteutuva tehosteistunto (booster).
Tutkittavilla oli puhelinkonsultaatiomahdollisuus, ja he tekivät kotitehtäviä.
Tutkittavia oli DKT-PTSD-ryhmässä 98 ja CPT-ryhmässä 95. Tutkittavien keski-ikä oli 36 vuotta. Molemmissa ryhmissä (ryhmien sisällä) muutokset CAPS-5-pisteissä olivat merkittävät: DKT-PTSD-ryhmässä keskimääräinen pieneneminen oli 19,4 pistettä (p < 0,001) ja CPT-ryhmässä 14,6 pistettä (p < 0,001). Ennen ja jälkeen -tilannetta kuvaavat efektikoot olivat suuret (DKT-PTSD d = 1,35; CPT d = 0,98). Interventioryhmien välisessä vertailussa CAPS-5-pisteet pienenivät enemmän DKT-PTSD-ryhmässä. Ero oli pieni, mutta merkitsevä (ryhmien ero 4,82 (95 % luottamusväli, 0,67–8,96), d = 0,33, p = 0,02). DKT-PTSD-ryhmässä keskeyttäminen alkuvaiheessa oli epätodennäköisempää kuin CPT-ryhmässä (39,0 % vs 25,5 %, p = 0,046).
DKT-PTSD-ryhmässä suurempi osuus potilaista saavutti remission (58,4 %, p = 0,02) verrattuna CPT-ryhmään (40,7 %). DKT-PTSD-hoitoa saaneiden oireet helpottuivat merkitsevästi enemmän kuin CPT-ryhmään kuuluneiden (74,5 % vs 55,8 %, p = 0,006), ja he toipuivat todennäköisemmin (57,1 % vs 38,6 %). Kuitenkin CPT-ryhmässä remission aikaisessa vaiheessa saavuttaneiden osuus oli suurempi kuin DKT-PTSD-ryhmässä (CPT 9,5 %; DKT-PTSD 2,0 %).
Keskimääräiset muutokset DKT-PTSD-ryhmässä olivat suuremmat kuin CPT-ryhmässä myös silloin, kun PTSD-muutoksia tarkasteltiin DSM-5-oirekriteereiden mukaan (DKT-PTSD, d = 1,55; CPT d = 0,90. Ryhmien välillä d = 0,57, p < 0,001).
Molemmissa ryhmissä dissosiatiivisten oireiden kesto lyheni, mutta niiden intensiteetin väheneminen oli merkitsevää ainoastaan DKT-PTSD-ryhmässä. Epävakausoireiden vähenemistä kuvaava efektikoko oli suuri DKT-PTSD-ryhmässä (d = 1,11) ja kohtalainen CPT-ryhmässä (d = 0,47) samoin kuin depression (DKT-PTSD d = 1,11; CPT d = 0,48).